”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos. 19:34).
Tällä hetkellä on käynnissä vellova keskustelu liittyen pakolaisten kasvaviin määriin ja maamme vastaanottokeskuksiin. Ei ole itsestään selvää, että yhteiskuntamme ja yhteisömme taipuvat uuteen. Kirkolla olisi tässä paljon annettavaa.
Tilanne on samalla sekä uusi että vanha. Vieraanvaraisuuden osoittamisesta meillä on historiaa. Edelliset sukupolvet puhuvat siitä, miten sotien jälkeen Suomeen asettui uudelleen yli 400 000 evakkoa. Kykenemme siis ottamaan vastaan huomattavasti suuremman määrän avuntarvitsijoita kuin mitä nyt on ollut esillä Suomen osuudeksi Euroopan pakolaisvastuusta.
Hiippakuntasihteereinä saamme päivittäin tietoa siitä, miten seurakunnissa jo nyt toimitaan pakolaisten hyväksi ja maahanmuuttajien kanssa. Samalla olemme kuulleet niistä haasteista, jotka liittyvät uskonto- ja kulttuurirajojen ylittämiseen. Mallia voimme ottaa vaikkapa Uuden testamentin kertomuksesta. Paavalia kuljettaneen laivan hajottua merellä, sen matkustajat pääsivät turvaan Maltan saarelle: ”Saaren asukkaat kohtelivat meitä tavattoman ystävällisesti. He sytyttivät nuotion ja kutsuivat meidät kaikki sen ääreen, sillä ilma oli kylmä ja oli alkanut sataa.” (Apt. 28:2)
Messu on tarkoitettu avoimeksi kutsuvaksi ja yhteisölliseksi. Siitä meidät myös lähetetään tähän Jumalan maailmaan Hänen työtovereikseen. Mitä jos ystävyyden eleenä vierailisimme vastaanottokeskuksissa ja kutsuisimme yhteisen pöydän äärelle seurakuntaan? Mitä jos tarjoaisimme leirikeskuksia väliaikaisiksi vastaanottokeskuksiksi? Mitä jos järjestäisimme yhteistä toimintaa, jossa vaikkapa jalkapallon tai muun tekemisen lomassa tutustumme toisiimme. Ehkä näin voisimme purkaa niitä solmuja, joita turhat ennakkoluulot ovat solmineet. Parhaat mallit ovat kenties vasta kehitteillä.
Tässä hetkessä kirkkomme voi olla omalta osaltaan vastaamassa siihen kutsuun, jonka maailman kymmenien miljoonien pakolaisten tilanne meille esittää. Juuri siksi haluamme vedota seurakuntalaisiin, seurakuntien päättäjiin ja työntekijöihin. Kotouttamissuunnitelmat eivät toimi, jos tänne saapuvat eivät löydä avointa ja vieraanvaraista yhteisöä. Seurakunta on olemukseltaan sellainen. Onhan?
”Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” (Ef. 2:10)
Lähetyksen ja kansainvälisen työn hiippakuntasihteerit ja asiantuntijat:
Anssi Almgren, Espoon hiippakunta
Ilkka Hakala, Mikkelin hiippakunta
Jukka Helle, Kuopion hiippakunta
Jukka Jämsén, Lapuan hiippakunta
Matti Laurila, Oulun hiippakunta
Hannu Lätti, Helsingin hiippakunta
Sakari Löytty, Tampereen hiippakunta
Anssi Nurmi, Turun arkkihiippakunta
Tomas Ray, Porvoon hiippakunta
Vesa Häkkinen, kirkon kansainvälisen työn koordinaattori, Kirkkohallitus
Onko hengellisestä evankeliumin julistuksesta sovittu kirkon majoitustiloissa ja onko sitä suunniteltu?
Kotimaa24 uutisteksti esim. Liedon seurakunnan majoitusratkaisusta ei kerro mitään Sanan ja Raamatun opetuksesta. SPR (tilan käyttäjäksi sovittu) ei ole hengellisyyttä edustava yhteisö ja saattaa jopa suhtautua kriittisesti evankeliumin julistukseen hengellisen neutraliteettiasemansa johdosta. SPR:n ja toisaalta muslimien kristinuskovastainen ajattelutapa on levinnyt kirkkoomme, kun usko Jeesukseen pelastajana ja hänen seuraamisensa on harvan asia. Hoitaako kirkko varsinaista evankeliumin julistustehtäväänsä maahan tulijoille ja onko se pidättynyt oikeuden siihen omissa tiloissaan?
Jos ei niin onko kirkko “mykkäkouluun” opetettu esim. muslimimaissa ja jatkaa sitä nyt Suomessa. Suomessa on evankelioinnin aika nyt maahanmuuttajille! Herätys!