Vihan käsittelylle on vaihtoehtoja

[Hannu Vapaavuori, puhe Hiroshimapäivänä 6.8.] Ihmisen muisti on aika lyhyt. Tiedämme kaikki, että tämäkin tilaisuus on järjestetty juuri sen takia. Yritämme varmistaa, että Hiroshiman tapahtumat 69 vuotta sitten eivät pääsisi unohtumaan ja toistumaan. Yritämme myös muistuttaa toisillemme ja itsellemme, että väkivallan käyttöön varautuminen ja väkivallan ja aseiden käyttö ongelmien ratkaisuna vie lopulta kaikkien tuhoon ja ennen sitä aiheuttaa ihmisille mittaamattomia kärsimyksiä. Niinpä olemme tänäänkin täällä toivoen, että aikaisemmat virheet muistettaisiin ja niistä opittaisiin. Luultavasti monen mielessä liikkuu myös kysymys siitä, miten voitaisiin päästä eroon näistä tuhon ja vihan kierteistä, jotka uhkaavat viime kädessä koko luomakunnan olemassaoloa.

Ihmisen muistin lyhyys näkyy myös siinä, että ainakin itse vielä vuosi pari sitten ajattelin, että maailma sittenkin kehittyy ihan myönteiseen suuntaan. Huolimatta siitä, että pelko ja väkivalta ryöpsähtelee väkevästi esille jatkuvasti lähellä ja kaukana, tuntui siltä, että suuret linjat olivat oikean suuntaisia ja pyrkimykset rauhaan ja yhteiseloon kehittyisivät myönteisellä tavalla. Ainakin Hiroshiman mittaluokan katastrofit tuntuivat täysin mahdottomilta nykyajassa ja edes mielikuvituksessa.

Nyt tilanne onkin yhtäkkiä toinen. Viha ja väkivalta eivät enää olekaan pikku uutisia kaukaisista maista, vaan jonkinlaista suuremman onnettomuuden uhkaa on ilmassa. Viha tulee vastaan jokaisessa uutislähetyksessä ja kaikenlaisissa medioissa. Omakin muistini on niin lyhyt, että tällaista en edes muista aikaisemmin kokeneeni, tai sitten en sitä ole yksinkertaisesti ymmärtäny

Vihan ja väkivallan konkreettisuus on tullut meidän arkeemme tietenkin viime keväänä alkaneiden Ukrainan tapahtumien myötä ja nyt viimeksi kauheana aaltona Israelissa ja Palestiinassa. Näiden molempien, niin kuin yleensäkin väkivallan, käyttövoimana on viha. Viha on tavallisesti sokeaa, sen aikaansaannoksia ei järjellä harkita. Vihan taustalla on tietysti muita tunteita, erityisesti kateutta ja ahneutta, epäoikeuden ja vääryyden kokemusta.

Viha on siinä mielessä erityinen tunne, että vaikka sen yleensä ajatellaan olevan negatiivinen, kielteinen tunne, niin silti jokainen joka vihaa, pitää omaa vihaansa hyväksyttävänä ja oikeutettuna. Väärää kohtelua kokevassa syttyy viha, ja hän katsoo olevansa oikeutettu vihaan ja hyvitykseen. Siitä alkaa vihan ja väkivallan kierre. Silmä silmästä, hammas hampaasta.

Raamatun luomiskertomuksista voi jokainen olla mitä mieltä haluaa, mutta siellä on aika hyvin kuvattu näitä ihmisluonnon peruspiirteitä. Siellä on muun muassa kertomus kahdesta veljeksestä, joista toinen, Kain nimeltään, oli maanviljelijä ja toinen, Abel, oli karjankasvattaja. Kertomuksen mukaan Jumala piti enemmän Abelin kuin Kainin työn tuloksista. Kain suuttui ja synkistyi siitä niin, että tappoi veljensä. Kain koki tulleensa väärin kohdelluksi ja haki hyvitystä tappamalla menestyneemmän veljensä. Ei siitä mitään hyvää seurannut, eikä siitä kovin paljoa edes opittu. Päinvastoin, tuntuu, että siitä on tullut malli ihmisten käytökselle ikuisiksi ajoiksi.

Otin tämän Raamatun kertomuksen tähän esimerkiksi, koska siitä esimerkistä on suora linja yhteen tämän päivän tolkuttomimmista hyvityksenhakuprosesseista. Järjetöntä sotaansa käyvät osapuolet Israelissa ja Palestiinassa ovat molemmat täyin vakuuttuneita pohjattoman vihansa oikeutuksesta ja hakevat kumpikin kostoa ja hyvitystä. Mielettömyys korostuu, kun toisella puolen on omaa syyllisyyttään potevien ja omia taloudellisia ja poliittisia etujaan valvovien länsimaiden massiivisesti aseistama Israel ja toisella ansaan ajettu joukko, jonka kärjessä on vihansa sokaisema, umpimähkään hosuva ja omatekoisia raketteja ammuskeleva miniarmeija. Tähänastiset tulokset tiedämme: suojattomia ihmisiä, lapsia ja muita syyttömiä kuolee tuhansittain, viha ja epätoivo syvenevät.

Israelin ja Palestiinan konflikti on sikäli erikoinen, että se jakaa koko maailman mielipiteet kahteen jyrkkään leiriin eri tavalla kuin yleensä. Suuri osa maailmasta näkee Israelin toimille oikeutuksen kahdesta eri syystä. Toinen on suunnaton syyllisyyden tunne siitä kaikesta määrättömästä kärsimyksestä, jota juutalaiset ovat saaneet kokea erityisesti toisen maailmansodan aikana. Toinen taas on perustuu meidänkin Raamattumme Vanhaan testamenttiin, joissa Jumalan kerrotaan luvanneen Israelin nimenomaan juutalaisen kansan kotimaaksi.

Ensimmäisen perustelun kohdalla jokainen tuntenee piston sydämessään. On oikeus ja kohtuus, että kansa, joka on menettänyt kaiken, löytää jostain kodin. Niinpä se sille perustettiin. Jäi vaille huomiota, että samalla työnnettiin aavikolle maanpakoon 750 000 alueen palestiinalaista, jotka olivat asuneet siellä vuosisatoja ja tuhansia. Heitä ei sen koommin ole päästetty koteihinsa. Nyt he vuorostaan elävät ahdingossa ja ahdistettuina ympäri lähi-itää vailla varsinaisia elämisen mahdollisuuksia. Julmin kohtalo on juuri Gazassa ja Jordanin Länsirannalla, jota uusi tulokasvaltio syöpäkasvaimen lailla valloittaa omaan käyttöönsä.

Toinen perustelu näyttää pohjautuvan huikeaan Raamatun väärintulkintaan. Kohtuuton epätasa-arvo Lähi-idässä hyväksytään laajasti perustelemalla sitä yhden kansan itsensä muinoin kirjaamilla, oman sotaisan Jumalansa suuhun panemilla katteettomilla lupauksilla ja väitteillä. Se muistuttaa jotenkin erään naapurivaltiomme nykyistä tiedotuspolitiikkaa. Ennenkin on osattu käyttää mediaa propagandan välineenä.

Eikö vihalle ole vaihtoehtoa? Ei ehkä vihalle, viha ei maailmasta katoa. Vihan käsittelylle kuitenkin on vaihtoehtoja. Äitini opetti, ja varmaan monen muunkin äiti on opettanut, että jos oikein suututtaa, laske ensin ainakin sataan, ennen kuin teet mitään. Keinoja on muitakin, varsin varteenotettavia. Tiedon hankkiminen ja asioihin perehtyminen on yksi niistä. Aika monien mielipiteet ja asenteet Gazan kriisiin perustuvat tämän hetken tapahtumiin ja Vanhan testamentin aikaiseen israelilaiseen propagandaan. Vähemmän kiinnitetään huomiota siihen, että suurin osa palestiinalaisista ja varmaan myös israelilaisista, haluaa yksinomaan elää rauhassa, kehittää elinkeinojaan, käydä koulua, opiskella ja harjoittaa kulttuuriaan tasa-arvoiseksi tunnustettuina ihmisinä omassa kotimaassaan. Israelin kansalaisilla nämä oikeudet toki ovatkin ja vahvan aseistuksen ja länsimaiden tuen lisäksi se takaa heille sen aseman, joka heillä nyt on.

Länsimaista demokratiaa yritetään kaupata ratkaisuksi erilaisiin ongelmiin eri puolilla maailmaa. Sellaisenaan se ei tunnu kelpaavan, ei edes niinkään lähellä kuin omassa naapurissamme. Länsimaisessa arvomaailmassa on kuitenkin asioita, joita on syytä yrittää sitkeästi markkinoida kaikenlaisiin kulttuureihin olosuhteet aina huomioon ottaen. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikkien ihmisten tasa-arvo ja keskinäinen kunnioitus, oikeus koulutukseen, sananvapaus ja niin edelleen. Joissakin kulttuureissa länsimainen demokratia on kirosana, mutta se on parhaimmillaan parasta, mitä meillä on annettavana.

Niinpä sopii varmaan toivoa, että tässä länsimaat asettaisivat nämä perusarvot aseteollisuuden ja oman talouselämänsä etujen edelle ja käyttäisivät valtaansa rauhan saavuttamiseksi. Kirkotkin ovat olleet kovin hiljaa, pelkäävätkö nekin menettävänsä Vanhaa testamenttia politiikan oppikirjana käyttäviä jäseniään? Palestiinan pieni kristillinen vähemmistö kaipaa kipeästi tukea työlleen rauhan rakentajana, koulujen ylläpitäjänä ja sivistyksen kohottajana.

Varmasti moni meistä miettii, mitä voisi yksittäisenä ihmisenä tehdä väkivallan käytön vähentämiseksi ja rauhan edistämiseksi maailmassa yleensä ja kriisialueilla erikseen. Varmasti yksi asia on mahdollisimman oikean tiedon ja tietoisuuden lisääminen ja levittäminen. Tieto auttaa tekemään oikeita johtopäätöksiä toiminnan perusteeksi. Aulikki Oksanen sanoi aikoinaan eräässä kuuluisassa laulussaan, että rakkaudesta puhuminen pitäisi jättää pastorien houreeksi. Raamatussa rakkaus ei ole tunteiden viemäksi asettumista, kukkasia ja pehmeää myötätuntoa, vaan työtä toisten puolesta, mahdollisimman hyvän yhteisen elämän aikaansaamista mahdollisimman monelle. Se ei ole pelkkä tunne vaan velvollisuus koko luomakuntaa kohtaan. Siitä puhumista ei pidä jättää kenenkään tai minkään ryhmän tai ammattikunnan oikeudeksi. Se on kaikkien tehtävä, oikeus ja velvollisuus. Leimasin äsken Vanhan testamentin Jumalan muinaisen Israelin sota- ja valloituspropagandan äänitorveksi. Profeetta Jesajan kirjassa puhuu toisenlainen Jumala, joka sanoo. ”Minä, Herra, rakastan oikeutta ja vihaan riistoa ja vääryyttä.” Siinä ei enää puhuta politiikkaa. Heikki Aittokosken antoisassa kirjassa Narrien laiva eräs velvollisuutensa vakavasti ottava vapaaehtoistyöntekijä sanoo saman asian toisin sanoin: ”On pystyttävä näyttämään, että se, mikä ihmisyydessä on parasta, voi päästä voitolle.”

Toivottavasti ei ole sopimatonta näin juhlallisessa tilaisuudessa hypätä lopuksi sarjakuvien maailmaan. Tätä puhetta miettiessäni palasi toistuvasti mieleeni eräs kohtaus Asterix-sarjakuvasta, joka lienee monille tuttu. Asterix kumppaneineen oli joutunut vangiksi ja sen seurauksena määrätty taistelemaan areenalla gladiaattoreita vastaan. Urhoolliset gallialaiset ehdottivat vaihtoehtoista ratkaisua aseiden tilalle. Vastustajat suostuivat ilomielin. Niinpä vimmaisen taistelun sijaan istuttiin ympyrään ja alettiin pitää arvoituskilpailua. Vaikeimmat arvoitukset esittänyt joukkue olisi taistelun voittaja. Kaikilla oli ihan kivaa. Voisikohan siitä oppia mitään?

– Hannu Vapaavuori –

Kirjoittaja on teologian tohtori. Kirjoitus on Hiroshimapäivän tilaisuudessa 6.8. Helsingin Töölönlahdella pidetty puhe.