Vihapuhe lyömäaseena ja mielenterveysongelmaisilla ratsastaminen

Irja Askolan äskettäin julkistettu elämäkerta ja piispojen sosiaalisen median ohjeet ovat taas nostaneet vihapuheen otsikoihin. Vihapuheen noutopöytä on aina katettu ja sieltä voi ammentaa loputtoman määrän vastenmielisiä esimerkkejä kauhisteltavaksi. Vihapuheesta on mm. sävelletty kirkkomusiikkia, jolla milloin julkisuuden henkilöihin, milloin vähemmistöihin kohdistettu vihapuhe on haluttu niin sanotusti tehdä näkyväksi.

Poliittisessa keskustelussa vihapuhe on luonteeltaan heikosti määritelty termi, jonka epämääräisyys tarjoaa keinoja valta-asemissa oleville pyrkiä rajoittamaan ei-toivottua keskustelua. Vihapuheeseen pureutuvat tutkimukset keskittyvät usein erilaisten valtarakenteiden, erityisesti sukupuolen, seksuaalisuuden ja kansallisuuden analysointiin – kuten merkittävä osa vihapuhettakin. Vihapuhe tarjoaa siten houkuttelevan liittymäkohdan niille, jotka haluavat yhdistää vihan näiden rakenteiden puolustamiseen ja ylläpitoon. Paljon vähemmän kuin vihapuhetta on kauhisteltu, on kiinnitetty huomiota siihen, millaiset henkilöt vihapuhetta harjoittavat.

Keitä ovat vihapuhujat?

Piispojen ja julkista virkaa hoitavien henkiöiden kritiikki on demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaiskeskustelun kulmakiviä. Avoimessa yhteiskunnassa keskusteluun osallistuu kuitenkin myös henkilöitä, joille keskustelu toimii pikemminkin oman ahdistuksen, viettien ja hämmennyksen purkautumisen välineenä. Suurelta osin kyse on mielenterveysongelmaisten ihmisten laatimasta materiaalista, jotka tarvitsevat vain minkä tahansa julkisuudessa esiintyvän tarttumapinnan, johon projisoivat tunteensa ja ajatuksensa.

Toimiessani Helsingin piispan teologisena sihteerinä ns. vihapuhetta sisältänyt palaute ei jäänyt minullekaan tuntemattomaksi. Sitä tuli jatkuvasti, suurempien julkisten esiintymisten yhteydessä monien senttimetrien pino. Aineistoon vähääkään tutustuvalta ei voinut jäädä havaitsematta, että suuri osa ns. vihapuheen tuottajista kärsi mielenterveysongelmista. Tämä alkoi jo kirjallisesta muodosta: CAPS LOCK päällä kirjoitetut tekstit, asiasta toiseen poukkoileva ilmaisu, erilaiset seksuaaliset ja väkivallan kuvaukset, saman toisto, ilmestykset, auditiot, Jumalalta saadut varoitukset, ufohavainnot ja abduktiot täyttivät materiaalin. Tutuksi tulivat myös kymmeniä sivuja pitkät käsinkirjoitetut kirjeet sekä jopa lehdistä sanoja irti leikkaamalla laaditut kollaasit.

Aki Kekkonen on tehnyt uskontotieteen gradun piispa Irja Askolan saamasta vihapuheesta. Siitä löytyy mm. seuraavia esimerkkejä (vain muutama monista):

Sinä et kelpaa Israelin yhdelle Jumalalle. Tämä on Jeesuksen ennustama näky joka on
ollut 3 vuotta xxxxxxxxxxx xxxxxxxx lehdessä. Sinun kansasi elää synnissä ja sinä
johdat ihmisiä kadotukseen! Autan teitä jos teette tämän näyn ja Jeesuksen varoituksen
mukaan (Nainen) (S. 49)

Noina aikoinahan ateistit kommunistit nuoret riehuivat kuin riivatut Suomessa ja Euroopassa […] Sillonhan melkein koko kirkko muuttui kommunistiseksi, ja siksi itsekin siirryin helluntai seurakuntaan […] erosin siitäkin, enkä tule enää liittymään mihinkään uskonnolliseen yhteisöön [..] Arkkipiispakin kehotteli lehdessä yksinäisiä ihmisiä kuksimaan samaa sukupuolta olevien kanssa ajanvietteeksi! (Nainen) (S. 56)

JOHAN TUON NYT JÄRKIKIN SANOO, ETTÄ HOMOSEKSUAALISUUS, SIIS SE,
ETTÄ MIES YHTYY TOISEN MIEHEN PERÄAUKKOON JA SOTKEE
SIITTIMENSÄ ULOSTEESEEN, ON LUONNONVASTAISTA JA PERVERSSIÄ,
KIEROUTUNUTTA SEKSUAALISUUTTA! (…)SILLÄ EIVÄTHÄN HE NAISEN
KANSSA HALUA YHTYÄ, SINNE ETUPUOLELLE VAGINAAN, VAAN MIEHEN
KANSSA, SINNE TAKAPUOLELLE, ULOSTEAUKKOON, PERÄSUOLEEN,
ANUKSEEN(…) VAIN ULOSTETTA, ULOSTETTA…HOMOUTTA, HOMOUTTA…
PERVERSSIÄ SEKSUAALISUUTTA… (Mies) (S. 71)

KULLIKKAAT JEESUSPASKAN LÄHETTILÄIKSI NEEKEREILLE (Mies) (S. 75)

Vihapalautteen lähettäjille näyttää jo pikaisen arvion perusteella olevan ominaista ahdistus, yksinäisyys, grandiositeettikuvitelmat ja/tai repressio. On ilmeistä, että monet heistä kärsivät mielenterveysongelmista. Tarkempaa tutkimusta tästä joukosta ei kuitenkaan tietääkseni (ja viittaamani gradun mukaan) ole tehty (mikä mm. QAnon-liikkeen nousun myötä voisi olla tarpeellista). Aki Kekkosen gradu analysoi kuitenkin vihapuhetta vain käsitteellisesti ja valtarakenteiden kannalta. Se näkee palautteen vastaanottajat ja sen aiheena olevat, ei lähettäjät, sorrettuina. Kuitenkin lähettäjistä monet vaikuttavat itse syrjäytyneiltä ja kritikoivat valta-asemassa olevaa. Gradussa ei silti ole sanaakaan mielenterveysongelmista eikä minkäänlaista pohdintaa tutkimusetiikasta. On kyseenalaista, että ilmeisistä mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten ulostuloja käytetään tutkimusaineistona pyrittäessä luomaan yleistä mallia vihapuheen takana olevista valtasuhteista. Vihapuhekritiikki syllistyy siten usein ratsastamaan mielenterveysongelmaisilla ja esittämään nämä ikään kuin vakavasti otettavina keskustelijoina, joiden vuoksi yhteiskunnallinen rauha on uhattuna. Ilmaisumuoto yleistetään myös kuvaksi konservatiivisesta diskurssista. Näin avoimessa yhteiskunnassa väistämättä esiintyvää vihapuhetta ja mielenterveysongelmaisia käytetään häikäilemättömästi aseena poliittisten ja aateellisten vastustajien lyömiseksi.

Miten suhtautua vihapuheeseen?

Kaikein yllättävintä on kuitenkin käydyn keskustelun valossa gradussa esitetty havainto, jonka mukaan Irja Askolan samaa sukupuolta olevan parin siunaamisesta lähetystyöhän saama palaute oli ylivoimaisesti positiivista. Positiivista palautetta oli saadusta 935, negatiivista 124. Negatiivista palautetta oli siis noin yksi yhdeksää positiivista palautetta kohtaan. Tämä on arvioni mukaan poikkeuksellisen positiivista palautetta, josta kuka tahansa merkittävässä julkisessa asemassa oleva – saati piispa – saattaa vain haaveilla. Gradussa ei myöskään vertailla Askolan saamaa postia muiden piispojen saamaan postiin, mikä voisi olla valaisevaa sen arvioimiseksi, onko hänen saamansa palaute muutoin poikkeuksellista.

Joka tapauksessa Askolan saaman positiivisen palautteen määrän valossa vihapuheeseen keskittyvä uutisointi vaikuttaa sekä suhteettomalta että tarkoitushakuiselta, mikä herättää epäilyksen, että asiassa on kyse viholliskuvien rakentamisesta. Tällöin olisi hyödyllistä esittää saatu negatiivinen palaute suhteettomana ongelmana. Vihapuheen vastaanottaminen ei tietenkään kenestäkään ole mukavaa. Se kuuluu nähdäkseni kuitenkin jossain määrin pappis- ja piispanviran sielunhoidolliseen ulottuvuuteen, jota ei voi täysin väistää. Mitä näkyvämmässä asemassa ihminen on, sitä helpommin hän joutuu sen kohteeksi. Myös seurakuntatasolla joutuu joskus kohtaamaan näitä ihmisiä. Ei heitä voi yhteiskunnastamme poistaa. Kyseessä on pikemminkin haaste diakonialle ja julkisille mielenterveyspalveluille.

Kekkosen gradun valtarakenteiden kritiikin analyysista voi muuten poimia ainakin sen seikan, että vihapuhetta syntyy, kun muutosten koetaan uhkaavan pysyviksi koettuja rakenteita. Mieleltään horjuvassa tilassa elävät ja yhteiskunnan heikommat tarvitsevat kipeimmin näitä rakenteita jäsentääkseen jokapäiväistä elämäänsä. Konservatiivisessa yhteiskunta-analyysissa on todettu, että sosiaaliset kokeilut ovat yleensä vahvojen uudistuksia. Suurimman taakan niistä kantavat ne, joiden elämänhallinta on heikkoa ja mielenterveys horjuvaa (esim. perhemuotojen muutosten vaikutus mustaan ja työväestöön). Paremmilla resursseilla varustetut henkilöt pystyvät kantamaan vapautumisen kustannukset ja saavat lisää vapauksia toteuttaa itseään, samalla kun todellisuuden syrjästä juuri ja juuri kiinni pitävät saattavat menettää otteensa.

Viha on reaktio siihen, kun ihminen kokee olevansa uhattuna, ja siksi kirkon viranhaltijoilta soisi löytyvän empatiaa niillekin ihmisille, joiden kiinni pysyminen todellisuudessa saattaa olla vain heikon langan varassa. Tavoitteena ei pitäisi olla ainakaan vain vihapuhetta tuottavien vaientaminen, vaan auttaminen, sikäli kuin mahdollista, rakentavamman vuorovaikutuksen piiriin.