Irja Askolan äskettäin julkistettu elämäkerta ja piispojen sosiaalisen median ohjeet ovat taas nostaneet vihapuheen otsikoihin. Vihapuheen noutopöytä on aina katettu ja sieltä voi ammentaa loputtoman määrän vastenmielisiä esimerkkejä kauhisteltavaksi. Vihapuheesta on mm. sävelletty kirkkomusiikkia, jolla milloin julkisuuden henkilöihin, milloin vähemmistöihin kohdistettu vihapuhe on haluttu niin sanotusti tehdä näkyväksi.
Poliittisessa keskustelussa vihapuhe on luonteeltaan heikosti määritelty termi, jonka epämääräisyys tarjoaa keinoja valta-asemissa oleville pyrkiä rajoittamaan ei-toivottua keskustelua. Vihapuheeseen pureutuvat tutkimukset keskittyvät usein erilaisten valtarakenteiden, erityisesti sukupuolen, seksuaalisuuden ja kansallisuuden analysointiin – kuten merkittävä osa vihapuhettakin. Vihapuhe tarjoaa siten houkuttelevan liittymäkohdan niille, jotka haluavat yhdistää vihan näiden rakenteiden puolustamiseen ja ylläpitoon. Paljon vähemmän kuin vihapuhetta on kauhisteltu, on kiinnitetty huomiota siihen, millaiset henkilöt vihapuhetta harjoittavat.
Keitä ovat vihapuhujat?
Piispojen ja julkista virkaa hoitavien henkiöiden kritiikki on demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaiskeskustelun kulmakiviä. Avoimessa yhteiskunnassa keskusteluun osallistuu kuitenkin myös henkilöitä, joille keskustelu toimii pikemminkin oman ahdistuksen, viettien ja hämmennyksen purkautumisen välineenä. Suurelta osin kyse on mielenterveysongelmaisten ihmisten laatimasta materiaalista, jotka tarvitsevat vain minkä tahansa julkisuudessa esiintyvän tarttumapinnan, johon projisoivat tunteensa ja ajatuksensa.
Toimiessani Helsingin piispan teologisena sihteerinä ns. vihapuhetta sisältänyt palaute ei jäänyt minullekaan tuntemattomaksi. Sitä tuli jatkuvasti, suurempien julkisten esiintymisten yhteydessä monien senttimetrien pino. Aineistoon vähääkään tutustuvalta ei voinut jäädä havaitsematta, että suuri osa ns. vihapuheen tuottajista kärsi mielenterveysongelmista. Tämä alkoi jo kirjallisesta muodosta: CAPS LOCK päällä kirjoitetut tekstit, asiasta toiseen poukkoileva ilmaisu, erilaiset seksuaaliset ja väkivallan kuvaukset, saman toisto, ilmestykset, auditiot, Jumalalta saadut varoitukset, ufohavainnot ja abduktiot täyttivät materiaalin. Tutuksi tulivat myös kymmeniä sivuja pitkät käsinkirjoitetut kirjeet sekä jopa lehdistä sanoja irti leikkaamalla laaditut kollaasit.
Aki Kekkonen on tehnyt uskontotieteen gradun piispa Irja Askolan saamasta vihapuheesta. Siitä löytyy mm. seuraavia esimerkkejä (vain muutama monista):
Sinä et kelpaa Israelin yhdelle Jumalalle. Tämä on Jeesuksen ennustama näky joka on
ollut 3 vuotta xxxxxxxxxxx xxxxxxxx lehdessä. Sinun kansasi elää synnissä ja sinä
johdat ihmisiä kadotukseen! Autan teitä jos teette tämän näyn ja Jeesuksen varoituksen
mukaan (Nainen) (S. 49)
Noina aikoinahan ateistit kommunistit nuoret riehuivat kuin riivatut Suomessa ja Euroopassa […] Sillonhan melkein koko kirkko muuttui kommunistiseksi, ja siksi itsekin siirryin helluntai seurakuntaan […] erosin siitäkin, enkä tule enää liittymään mihinkään uskonnolliseen yhteisöön [..] Arkkipiispakin kehotteli lehdessä yksinäisiä ihmisiä kuksimaan samaa sukupuolta olevien kanssa ajanvietteeksi! (Nainen) (S. 56)
JOHAN TUON NYT JÄRKIKIN SANOO, ETTÄ HOMOSEKSUAALISUUS, SIIS SE,
ETTÄ MIES YHTYY TOISEN MIEHEN PERÄAUKKOON JA SOTKEE
SIITTIMENSÄ ULOSTEESEEN, ON LUONNONVASTAISTA JA PERVERSSIÄ,
KIEROUTUNUTTA SEKSUAALISUUTTA! (…)SILLÄ EIVÄTHÄN HE NAISEN
KANSSA HALUA YHTYÄ, SINNE ETUPUOLELLE VAGINAAN, VAAN MIEHEN
KANSSA, SINNE TAKAPUOLELLE, ULOSTEAUKKOON, PERÄSUOLEEN,
ANUKSEEN(…) VAIN ULOSTETTA, ULOSTETTA…HOMOUTTA, HOMOUTTA…
PERVERSSIÄ SEKSUAALISUUTTA… (Mies) (S. 71)
KULLIKKAAT JEESUSPASKAN LÄHETTILÄIKSI NEEKEREILLE (Mies) (S. 75)
Vihapalautteen lähettäjille näyttää jo pikaisen arvion perusteella olevan ominaista ahdistus, yksinäisyys, grandiositeettikuvitelmat ja/tai repressio. On ilmeistä, että monet heistä kärsivät mielenterveysongelmista. Tarkempaa tutkimusta tästä joukosta ei kuitenkaan tietääkseni (ja viittaamani gradun mukaan) ole tehty (mikä mm. QAnon-liikkeen nousun myötä voisi olla tarpeellista). Aki Kekkosen gradu analysoi kuitenkin vihapuhetta vain käsitteellisesti ja valtarakenteiden kannalta. Se näkee palautteen vastaanottajat ja sen aiheena olevat, ei lähettäjät, sorrettuina. Kuitenkin lähettäjistä monet vaikuttavat itse syrjäytyneiltä ja kritikoivat valta-asemassa olevaa. Gradussa ei silti ole sanaakaan mielenterveysongelmista eikä minkäänlaista pohdintaa tutkimusetiikasta. On kyseenalaista, että ilmeisistä mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten ulostuloja käytetään tutkimusaineistona pyrittäessä luomaan yleistä mallia vihapuheen takana olevista valtasuhteista. Vihapuhekritiikki syllistyy siten usein ratsastamaan mielenterveysongelmaisilla ja esittämään nämä ikään kuin vakavasti otettavina keskustelijoina, joiden vuoksi yhteiskunnallinen rauha on uhattuna. Ilmaisumuoto yleistetään myös kuvaksi konservatiivisesta diskurssista. Näin avoimessa yhteiskunnassa väistämättä esiintyvää vihapuhetta ja mielenterveysongelmaisia käytetään häikäilemättömästi aseena poliittisten ja aateellisten vastustajien lyömiseksi.
Miten suhtautua vihapuheeseen?
Kaikein yllättävintä on kuitenkin käydyn keskustelun valossa gradussa esitetty havainto, jonka mukaan Irja Askolan samaa sukupuolta olevan parin siunaamisesta lähetystyöhän saama palaute oli ylivoimaisesti positiivista. Positiivista palautetta oli saadusta 935, negatiivista 124. Negatiivista palautetta oli siis noin yksi yhdeksää positiivista palautetta kohtaan. Tämä on arvioni mukaan poikkeuksellisen positiivista palautetta, josta kuka tahansa merkittävässä julkisessa asemassa oleva – saati piispa – saattaa vain haaveilla. Gradussa ei myöskään vertailla Askolan saamaa postia muiden piispojen saamaan postiin, mikä voisi olla valaisevaa sen arvioimiseksi, onko hänen saamansa palaute muutoin poikkeuksellista.
Joka tapauksessa Askolan saaman positiivisen palautteen määrän valossa vihapuheeseen keskittyvä uutisointi vaikuttaa sekä suhteettomalta että tarkoitushakuiselta, mikä herättää epäilyksen, että asiassa on kyse viholliskuvien rakentamisesta. Tällöin olisi hyödyllistä esittää saatu negatiivinen palaute suhteettomana ongelmana. Vihapuheen vastaanottaminen ei tietenkään kenestäkään ole mukavaa. Se kuuluu nähdäkseni kuitenkin jossain määrin pappis- ja piispanviran sielunhoidolliseen ulottuvuuteen, jota ei voi täysin väistää. Mitä näkyvämmässä asemassa ihminen on, sitä helpommin hän joutuu sen kohteeksi. Myös seurakuntatasolla joutuu joskus kohtaamaan näitä ihmisiä. Ei heitä voi yhteiskunnastamme poistaa. Kyseessä on pikemminkin haaste diakonialle ja julkisille mielenterveyspalveluille.
Kekkosen gradun valtarakenteiden kritiikin analyysista voi muuten poimia ainakin sen seikan, että vihapuhetta syntyy, kun muutosten koetaan uhkaavan pysyviksi koettuja rakenteita. Mieleltään horjuvassa tilassa elävät ja yhteiskunnan heikommat tarvitsevat kipeimmin näitä rakenteita jäsentääkseen jokapäiväistä elämäänsä. Konservatiivisessa yhteiskunta-analyysissa on todettu, että sosiaaliset kokeilut ovat yleensä vahvojen uudistuksia. Suurimman taakan niistä kantavat ne, joiden elämänhallinta on heikkoa ja mielenterveys horjuvaa (esim. perhemuotojen muutosten vaikutus mustaan ja työväestöön). Paremmilla resursseilla varustetut henkilöt pystyvät kantamaan vapautumisen kustannukset ja saavat lisää vapauksia toteuttaa itseään, samalla kun todellisuuden syrjästä juuri ja juuri kiinni pitävät saattavat menettää otteensa.
Viha on reaktio siihen, kun ihminen kokee olevansa uhattuna, ja siksi kirkon viranhaltijoilta soisi löytyvän empatiaa niillekin ihmisille, joiden kiinni pysyminen todellisuudessa saattaa olla vain heikon langan varassa. Tavoitteena ei pitäisi olla ainakaan vain vihapuhetta tuottavien vaientaminen, vaan auttaminen, sikäli kuin mahdollista, rakentavamman vuorovaikutuksen piiriin.
Viha on tunne, jonka sisältö on se, että tunteen kohde ei olisi. Yhteiskunnassa on hyväksyttyä vihapuhetta. Viimeisin esimerkiksi vihapuheesta on ilmaisu, jonka mukaan Päivi Räsänen ei saisi esiintyä perheohjelmassa.
Eikö tämä kirjoitus vain lisää omalta osaltaan ennakkoluuloja ja vääriä asenteita mielenterveyskuntoutujia kohtaan? He ovat muutenkin yhteiskunnan halveksituin ja vähätellyin ihmisryhmä. Monet heistä pystyisivät tekemään myös palkkatyötä, jos saisivat vain tilaisuuden siihen. Täytyy muistaa, että kaikki eivät ole yhtä sairaita kuin jotkut toiset, vaan osa heistä on lähes terveitä ja siten työkykyisiä.
Tässä paljastuu se kuinka syytöksillä vihapuheesta voi kätevästi syyllistää ja mitätöidä toisten mielipiteitä. Näin voidaan toimia, jopa aivan toisen ihmisryhmän avulla. Tuo väärä tulkinta vihapuheesta on jo muuttanut yhteiskunnallista keskustelua. Tulkinta on saanut aikaan käsityksen, jonka mukaan
vastakkaisen mielipiteen ilmaiseminen on ilman muuta vihapuhetta. Joten vastakkaisen mielipiteen ilmaiseminen nähdään nyt jo vihapuheena hyvin yleisesti. Tuo blogistin paljastama” mekanismi” paljastaa sen, mistä oikeasti vihapuheessa on kyse.
Kiitos blogistanne.
Katsomatta nyt Ihmisten vaivoja syihin ja seurauksiin olisin kuitenkin mieltä usean kysymyksen kuin sen seuraukset syntyneen opetuksesta minkä saaminen kirkoltamme on heikkoa.
Kun Ihminen on epätietoisuuden tilassa nykyisyydessään, sen mahdollisuuksissa, kirkko harvoin tarjoaa mahdollisuutta olla vierityksin asian kanssa Ihmiseensä katsoen.
Kyvyttömyys, turhautuminen, luovuttaminen, ovat näin suurelta osin syynä ikäviinkin kommentteihin.
Kaikenkattava mielenterveyteen katsominen on näin osaksi focuksen kadottamista oman substanssin suojelemiseksi jotta oma status ei tulisi loukatuksi kirkossa jolloin apua oltaisiin voitu antaa.
Toki, voihan olla olla ettei sitä ole kysyttykään, saati oltaisiin oltu tarjottu paikkoja Ihmisille mieltä purkamaan.
Vihapuheet tuomitaan automaattisesti pahaksi. Blogisti nostaa aiheellisesti niiden kirjoittajat esiin ja kertoo siitä mitä heistä tiedetään. Jos noiden vihapuheiden kohteet pitäisivät pään kylmänä ja ymmärtäisivät että aina kyseessä vain joku prosentti jotka käyttäytyvät noin niin ehkä ei tarvitsisi loukkaantua tai tuntea olevansa vakavasti vainottu.
Some on uusi ilmiö kulttuurissamme. Emme ole tottuneet siihen että kuka tahansa voi lähettää sähköpostia kaikkien nähtäväksi ja luoda vaikutelman että hän edustaisi jotain suurta yleisöjoukkoa. Mielipiteet tulevat yksilöiltä ja heillä on motiivinsa. Yleensä heidän mahdollisuutensa kirjoitella on heille ukkosenjohtimen tapaan purkaa sisäisiä jännityksiään . Kirjoittelun kohde tuskin on se alkuperäinen kohde vaan hän toimii syntipukkina kirjoittajan vaikeuksille.
On totta, että termi vihapuhe on heikosti määritelty ja että leimaamalla joitain mielipiteitä vihapuheeksi voidaan rajoittaa ei-toivottua keskustelua. Näkökulmasi mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin on mielestäni hyvin kyyninen, Ilmari, ja se suorastaan ihmetyttää minua. Tunnen sinut hyväsydämisenä ihmisenä ja kuitenkin kirjoitat noin kyynisesti. Peräänkuulutat empatiaa, mutta kirjoituksesi ei kovin paljon empatiaa osoita.
Vihapuheen vastustamisessa on kyllä ennen muuta kyse kunnioittavan keskustelun edistämisestä. Tarkoitus on luoda aitoa dialogia ja edistää ihmisten välistä kunnioitusta eli puolustaa kristillisiä hyveitä. Pyritään pysymään lain oikealla puolella. Pahimmillaan vihapuhe täyttää kunnianluokkauksen tai laittoman uhkauksen tunnusmerkit.
Se, että sanot vihapuheessa olevan suurelta osin mielenterveysongelmaisten laatimasta materiaalista, on hyvin epämääräinen heitto. Totta on, että monet projisoivat omaa pahaa oloaan monenlaisiin viesteihin, posteihin ja blogeihin. Tällainen projisointi on inhimillinen ilmiö, joka ei vielä viittaa itsessään mielenterveysongelmiin.
Tekstissäsi on rakennettuna ajatus, etteivät he, joilla on mielenterveysongelmia olisi vakavasti otettavia ihmisiä. Tämä lähtökohta on hyvin kyseenalainen. Jokaisen ihmisen viesti ansaitsee tulla kuulluksi.
Ensiksikin olisi tarpeen tehdä ero mielenterveysongelmien ja mielensairauksien välille. Mielenterveysongelmista kärsii jossakin elämänsä vaiheessa lähes kaikki ihmiset – kaikki eivät tätä vain tunnista itsessään ja siirtävät sen itsestään ulkopuolelle ”heihin”. Vakavista mielensairauksista kärsiviä on onneksi vain hyvin vähän. Heidän kohdalla voi olla kyse täyttä ymmärrystä vaille olemisesta ja tekstit ovat sen mukaisia. Silti niissäkin kirjoituksissa on oma logiikkansa ajatellen sitä, mihin kirjoittajan mieli niitä tarvitsee.
Lauseesi ”myös seurakuntatasolla joutuu joskus kohtaamaan näitä ihmisiä, ei heitä voi yhteiskunnastamme poistaa” kuulostaa jossakin määrin leimaavalta ja jopa hurjalta. Ikään kuin ”nämä ihmiset” olisivat jossakin oman seurakunnan todellisuuden ulkopuolella.
Kirjoitat, että ”mustaan ja työväestöön kuuluvien” elämänhallinta on heikkoa ja mielenterveys on horjuvaa”. Mihin tämä väite perustuu? Oletko löytänyt joitain tutkimuksia tämän väitteesi tueksi?
Kirjoitat Irja Askolaan viitaten, että ikään kuin jos positiivista palautetta on selvästi enemmän kuin negatiivista palautetta se ikään oikeuttaisi millaisen negatiivisen palautteen tahansa. Ajatteletko niin, että jos julkisessa tehtävässä oleva henkilö saa selvästi enemmän positiivista kuin negatiivista palautetta, hänen olisi hyväksyttävä millainen negatiivinen palaute tahansa?
Myös Pekka Veli Pesonen kysyy, herättääkö kirjoitus vääriä asenteita mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Tarkoitus ei suinkaan ole sanoa, että kaikki mielenterveysongelmaiset kirjoittavat vihapuhetta. Trkoitus on sanoa, että merkittävä osa vihapuhetta on sellaista, joka näyttää kumpuavan mielenterveysongelmista. Se ei siten (tältä osin) ole rationaalista argumentaatiota eikä tulkittavissa sellaisena. Tätä tarkoittaa myös ettei sitä tule ottaa vakavasti. Puheaktin merkitys ei ole (ainakaan ensisijaisesti) sen käsitteellinen sisältö.
Kysymys vihapuhujien kohtelusta kohtaa ennen kaikkea niitä, jotka haluaisivat kaiken vihapuheen poistaa. Millä menetelmin, kysyn? Mikäli arvioni puheen luonteesta on oikea, se ei poistu torumalla eikä ole ensisijaisesti moraalinen, vapaan tahdon ja harkintakyvyn piiriin kuuluva ongelma.
Esimerkki mustasta ja työväestöstä koskee sitä, että he ovat niitä, jotka kärsivät sosiaalisista kokeiluista, esim. perhemuotojoen muuttamisesta. Siten on luonnollista, mihin suntaan gradunkin havainnot viittaavat, että suurimman taakan niistä kantavat heikoimmat, joilla samaten on suurin tarve puolustaa instituutioiden pysyvyyttä.
Blogi itsessään ei ole muodoltaan tutkimus vaan vapaamuotoista tekstiä, mutta perhemuotojen muutosten vaikutusten jakautumisesta luokan ja rodun suhteen niin, että heikoimmat kärsivät siitä eniten, on varsinkin USAssa tehty paljon tutkimusta. Aihetta kommentoidaan konservatiivisissa julkaisuissa usein. Esim.
https://ifstudies.org/blog/the-marriage-divide-how-and-why-working-class-families-are-more-fragile-today
https://www.aeaweb.org/articles?id=10.1257/jep.4.4.65
https://www.firstthings.com/web-exclusives/2014/12/helping-to-break-the-cycle-of-family-instability
Negatiivinen asiatonkin palaute on mielestäni vapaaseen yhteiskuntaan väistämättä kuuluva ilmiö, oli se toivottavaa tai ei. Totalitaarisissa yhteiskunnissakin, joissa sitä yritetää suitsia ankarasti, se löytää yleensä muotonsa. On oikeastaan aika yhdentekevää kysyä, onko henkilön hyväksyttävä millainen negatiivinen palaute tahansa, koska sen ilmeneminen ei riipu hyväksynnästä. Olennaista on, millä keinoin siihen puututaan, ja ovatko keinot oikeutettuja suhteessa ilmiöön. Tähän kysymykseen on niiden vastattava, jotka vaativat sen suitsimista.
Vihapuhetta halutaan selvästi nykyistä enemmän suitsia. Ensi kuun alusta laiton uhkaus tulee virallisen syytteen alaiseksi jos se kohdistuu henkilöön työtehtävänsä tai julkisen luottamustehtävän vuoksi. Tällä viikolla budjettiriihessä poliisille varattiin tähän tarkoitukseen 1,05 miljoonan määräraha sekä syyttäjälaitokselle että tuomiolaitoksille 0,67 milj. lisämääräraha, joilla varaudutaan tapausmäärien kasvuun. Esitutkinnan ja syyteoikeuden kannalta käsittääkseni ei ole merkitystä sillä kärsiikö laittoman uhkauksen esittäjä mielenterveysongelmista. Tuomitsemiseen se toki voi vaikuttaa. Ainakaan uhkailua ei kenenkään tarvitse sietää.
Tietenkin myös mielenterveyshäiriöistä kärsiviä tulee rangaista uhkailuista. Eikä jokainen mielenterveyshäiriöistä kärsivä tietenkään syyllisty vihapuheeseen. Minulle silmiä avaavaa on vain tuo miten suuri osa vihapuheesta on selkeästi mielenterveysongelmista kärsivien tekosia.
He tarvitsisivat rangaistusten sijaan enneminkin hoitoa ongelmiinsa. Tuskin heidän rankaiseminen asiaa vie eteenpäin. He tarvitsevat paikan johon purkaa pahaa oloaan. Nyt vain on se vaikeus, ettei vihapuhetta ole määritelty mitenkään. Viha on ihmisen yksi perustunteista. On oikeutettua vihan kokemusta ja jos se jatkuvasti jonkin kohdalla kielletään, niin se johtaa juuri ongelmiin mielenterveydessä.
Se ettei vihapuhetta ole tarkasti määritelty johtaa väkisin siihen, että mikä tahansa vihan tunteita aiheuttava teksti voidaan tulkita vihapuheeksi ja siksi syytteen nostamiseen. Täysin riippumatta onko kirjoittaja ilmaissut millään tavalla vihaa ketään henkilöä-, tai ihmisryhmää kohtaan.
Pekka Veli Pesonen, kirjoitat, että sinulle ”oli silmiä avaavaa”, ”mten suuri osa vihapuheesta on selkeästi mielenterveysongelmista kärsivien tekosia”. Tämä arviohan ei perustu mihinkään tutkimukseen, vaan on vain Ilmari Karimiehen hypoteesi, ei sen enmpää.
Ilman mitään tutkimusta on täysin selvää, että normaaliin elämään ei kuulu kenenkään uhkaileminen. Se on selkeä merkki siitä, että henkilöllä on itsellään ongelmia, joita purkaa vihapuheena.
Aika usein tällä palstalla edelleenkin törmää kommentteihin: ”Mitä vihapuhe on?”
Jotenkin hauskasti ne tahot, jotka mielellään levittävät vihapuhetta eivät tahdo ymmärtää, mistä vihapuheesta on kysymys.
Olen vuodesta – en muista tarkkaa vuotta, mutta ehkä tämän vuosituhannen alkuvuosina – postannut tänne toistuvasti Kotuksen määritelmän vihapuheesta (vars. vähemmistöihin kohdistuvaa vihaa t. suvaitsemattomuutta ilmaiseva t. niihin yllyttävä puhe). Ja siis muistutettakoon mieliin, että Kotus on Kotimaisten kielten tutkimuslaitos, jonka sana suomenkieltä koskevissa kysymyksissä on laki.
Vihapuhe sinänsä ei ole tarkoin Suomen laissa määritelty, mutta seuraamuksia siitä kuitenkin voi olla (https://yhdenvertaisuus.fi/vihapuhe ).
”Kaikein yllättävintä on kuitenkin käydyn keskustelun valossa gradussa esitetty havainto, jonka mukaan Irja Askolan samaa sukupuolta olevan parin siunaamisesta lähetystyöhän saama palaute oli ylivoimaisesti positiivista. Positiivista palautetta oli saadusta 935, negatiivista 124. Negatiivista palautetta oli siis noin yksi yhdeksää positiivista palautetta kohtaan. Tämä on arvioni mukaan poikkeuksellisen positiivista palautetta, josta kuka tahansa merkittävässä julkisessa asemassa oleva – saati piispa – saattaa vain haaveilla. ”
Miksiköhän blogisti haluaa tietoisesti jättää huomioimatta faktan siitä, että tuo positiviisien palautteen määrä johtuu merkittävältä osin somekampanjasta, jossa piispa Askolalle kehotettiin lähetettämään positiivista palautetta sisältäneitä postikortteja. Minäkin aikanani postikortin lähetin. Kampanja käynnistyi, kun julkisuuteen tuli tieto tuosta Askolan saamasta negatiivisesta palautteesta. Postikorttikampanjasta löytyy tietoja edelleen netistä ja siitä on kerrottu blogistille mm. facebook-keskustelussa, jossa hän on ollut mukana keskustelemassa. Kummallista sokeutta vai tahallista vääristelyä?
Kampanja näköjään mainitaan gradussa, mutta ei siinä yhteydessä, jossa tutkimusaineistoa ja palautteen määrää esitellään. Yhtä kaikki, se ei muuta sitä, että positiivisen palautteen määrä on poikkeuksellista.
Facebookissa minulla on tapa lopettaa lukeminen, kun kommenttien muoto alkaa seurata logiikkaa ”oletko lakannut lyömästä vaimoasi?”, ts. kun implikoidaan, että vihapuheen analysointi merkitsee sen hyväksymistä. Suosittelen samaa muille kyseisen tyyppisen kommunikaation vastaanottajille. Mielestäni myös reagoiminen vihapuheongelmaan lähtee sen tyyppisistä ratkaisuista.