Luterilaisessa kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä on sisäkkäin kaksi toimitusta. Yhteiskunnallinen vihkiminen ja kirkollinen siunaaminen. Tuo siunaaminen on se kirkon varsinainen juttu. Vihkiminen on eräänlainen bonus: teidän ei tarvitse erikseen käydä maistraatissa, vaan me hoidamme tämänkin puolen asiasta.
Nykyinen kirkkojärjestys on kaikkea muuta kuin johdonmukainen tämän asian kanssa. Siunaus on tarjolla kaikille sitä pyytäville, vakaumuksellisista vapaa-ajattelijoista alkaen. Sen sijaan tuon vihkimispuolen hoitamiseen pitää olla molempien luterilaisen kirkon rippikoulun käyneitä jäseniä. Toinen voi kuulua myös muuhun kirkkokuntaa, ja silloin ei häneltä kysytä rippikoulua. Minun on mahdoton teologisesti perustella, miksi yhteiskunnallisen tehtävän hoitaminen on näin rajattu, mutta kirkollisen ei. Ymmärrän toki sadanvuodentakaisen yhteiskunnallisen kehityksen, jonka seurausta nykyinen käytäntö on.
Minusta olisi loogista, että kirkko hoitaisi vihkimisen jokaisen parin kohdalla, jonka se siunaa, jos pari näin haluaa. Kirkkoon kuulumattomien kohdalla voitaisiin — jo sen siunaamisenkin takia — edellyttää tutustumista kirkon uskoon. Olisiko kyseessä aikuisrippikoulu tai jotain muuta, on pohdittava kysymys.
Kirkon viesti olisi: me palvelemme ihmisiä, jotka haluavat meidän palveluksiamme. Me emme kiellä siunaustamme keneltäkään, joka sitä pyytää. Me emme myöskään pompottele maistraatin luukulle sitä, joka ei (vielä) ole valmis liittymään kirkkoon, mutta joka haluaa siunauksen meiltä. Toki kirkko voisi periä yhteiskunnallisesta tehtävästä hinnan siltä, joka ei kuulu kirkkoon; siis siunaus olisi ilmainen vihkiminen paperisotineen ei välttämättä.
P.S. Minusta tähän suuntaan pitäisi kulkea riippumatta siitä, milloin tasa-arvoinen avioliittolaki säädetään. Ja kun se säädetään, kirkon pitäisi vihkiä myös homo- ja lesbopareja. Mutta tämä ei ole tämän kirjoituksen tähtäyspiste.
Tottakai kyseessä on tuossa Jorma Hentilän määrittelemässä mielessä sekulaari toimi, mutta kristillisen kirkon näkökulmasta avioliittoon vihkiminen on teologisesti ja moraalisesti enemmän kuin vastaamista yhteiskunnan sille delegoimasta juridisesta tehtävästä. Tämä tulee esille jo siinä, että kirkko asettaa avioliittoon vihkimiselle tiukemmat ehdot (kaste ja rippikoulu) kuin maallinen lainsäätäjä. Luterilaisessa avioliiton teologiassa vihkimisessä on kyse avioparin tehtävään vihkimisestä/siunaamisesta, joka avautuu kristillisen uskon ja luonnollisen moraalilain kautta.
Risto,
mitä ero teologisesti on siinä, jos kaksi kirkon jäsentä menee maistraatissa naimisiin ja sitten pappi siunaa avioliiton tai jos pappi vihkii (ja siunaa) saman avioliiton?
Ei siinä Heikki varmaan teologisesti ole muuta eroa kuin se, että ensimmäisessä tapauksessa aviopari haluaa vahvistaa maistraatissa solmimansa liittonsa kirkollisesti eli sellaisen kuin Suomen ev.lut. kirkko avioliiton ymmärtää lahjana ja tehvänä, ja jälkimmäisessä tapauksessa avioliitto on jo lähtökohtaisesti kirkollinen.
Kai kirkko tällä haluaa painottaa, että kirkon avioliittokäsitys on naisen ja miehen välinen liitto.
Sinänsä nykyisessä mallissa ei ole mitään ongelmaa. Ei teologisesti eikä muutenkaan. Lopputulos on sama, reitit vaan eriä. Tällä myös ilmeisesti varjellaan kirkon opetusta avioliitosta naisen ja miehen välisenä liittona.
Minusta juridisen ja kirkollisen osuuden voisi erottaa toisistaan. Siviilivihkimys ja esteiden tutkinta kaikille maistraatissa, kuului kirkkoon tai ei. Sitten kirkollinen siunaaminen kirkon ehdoilla.
Osmo,
mikä olisi sellainen kirkon ehto jota voitaisiin vaatia siunaukselta, mutta ei kirkolliselta vihkimiseltä? Minusta tuntuu, että ne ehdot olisivat tavalla tai toisella syrjiviä, puolueellisia. Ja on kirkon etu pysyä erossa sellaisista.
Heikki. Itse olisin sitä mieltä, että kirkon tulisi itse saada päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevat, jos se kohuttu avioliittolaki tulee eduskunnassa hyväksytyksi. Ja jos kirkko päättää vihkiä, olisi papin saatava oikeus siirtää tehtävä toiselle. Papin tulisi myös saada päättää, vihkiikö hän kirkollisesti useita kertoja eronneita. Jos ei siihen pysty, voivat pyytää sellaisen papin, joka pystyy. Kyllä minä yhden avioeron ymmärrän, mutta jos mennään jo esimerkiksi neljättä kertaa eronneina naimisiin, olisi minusta parempi siviilivihkimys. Avioliitto on kuitenkin yhteiskunnallinen instituutio, ja kristillinen avioliitto on hiukan eri asia. Jos naimisiin mennään kirkollisesti vain komeiden kirkkohäiden vuoksi sisällöstä enempää piittaamatta, ollaan väärillä jäljillä. Nykyisin kuulee myös vaatimuksia, että vihkipapin on oltava ”hyvännäköinen”. Jos ei muuta edellytetä, niin kaipa tällainen ”komeanpuoleinen” vanha mieskin kelpaa vihkimään.
Osmo,
kirkkohan saa itse päättää kirkollisen avioliittoon vihkimisen ehdoista. Samoin kuin avioliiton kirkollisen siunauksen ehdoista.
Vihkimisen ja siunauksen ehtojen pitää olla mahdollisimman yksiselitteiset ja kaikkialla pätevät. Seurakuntalainen ei saa päätyä vihkimisestä/siunaamisesta kieltäytyvien pappien kiertopalkinnoksi. Kokonaan toinen kysymys on papin mahdollinen subjektiivinen oikeus kieltäytyä vihkimästä homo/lesboparia tai vaikkapa eronneita.
On kyllä isot vaikutukset yhdellä lailla! Syrjäytyminen, päihdeongelmat ja itsemurhat vähenevät ja elämänlaatu paranee. Lisää tällaisia lakeja niin kohta meillä ei ole ongelmia enää ollenkaan!
Hyvä esiintulo Mielenterveyden keskusliitolta. Suomen kansalaiset sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta ovat samanarvoisia.
Ensi viikolla sitten selviää mielenterveys kuviot eduskunnassa.