Jopa vuosikymmeniä kirkon sisäistä taistelua vai vihkioikeudesta luopuminen, siinä pulma. Jos nämä olisivat vaihtoehdot, moni varmasti kannattaa vihkioikeudesta luopumista. Asia ei tietenkään ole näin yksioikoinen, vaikka totuuden siemen kärjistyksessä varmasti onkin.
Toki on mahdollista, että kirkon ja yhteiskunnan avioliittokäsitykset palaisivat samalle viivalle pikaisestikin, mutta se ei tällä hetkellä näytä ainakaan aivan lähiaikojen skenaariolta.
Kun kirkolla ja yhteiskunnalla vuodesta 2017 alkaen on erilainen käsitys avioliitosta, ristiriita on ilmeinen. Sitä lisää se, että hyvin suuri osa suomalaisista on kirkon jäseniä. Suomalaisina heillä on toinen virallinen kanta kuin luterilaisina. Tämä nostaa esiin monia kysymyksiä: Millaisilla äänenpainoilla kirkko voi ottaa kantaa perhepoliittisiin kysymyksiin? Miten kirkko tukee saman sukupuolen perheitä esimerkiksi silloin, kun kunnat tekevät seurakunnan kanssa yhteistyötä perheneuvonnassa? Miten kunnat suhtautuvat tällaiseen yhteistyöhön? Millaisia vaikutuksia avioliittonäkemyksen erilaisuudella on kirkon ja valtion suhteisiin? Mitkä ovat vaikutukset kirkon jäsenkehitykseen?
Kirkossa vihkioikeudesta luopumisesta ei ole käyty kunnon keskustelua. Se on jäänyt yksittäisten heittojen varaan. Asia pitäisi ottaa välittömästi vakavan pohdinnan kohteeksi. Kirkon eri laidoilta, tämä kärjistäen sanottuna, asia on jo saanut arvovaltaisen suosittelijan. Vihkioikeudesta luopumisen mahdollisuutta ovat pitäneet esillä niin piispa Björn Vikström kuin emeritus Eero Huovinen. Tämä saattaa olla viite siitä, että vihkioikeudesta luopumisella saattaisi olla kirkossa laajaa kaikupohjaa, jos asia pystyttäisiin keskustelemaan ja perustelemaan kunnolla.
Miksi keskustelu vihkioikeudesta ei ole lähtenyt kunnolla käyntiin? Se johtunee osin siitä, että luterilaisessa kansankirkossa ei ole totuttu nopeisiin tai proaktiivisiin ratkaisuihin. Muutokset ovat tapahtuneet pikku hiljaa ja esimerkiksi likeistä suhdetta valtioon on vähä vähältä purettu, ikään kuin olosuhteiden pakosta. Nopeita ratkaisuja ei ole nähty. Toinen syy, mikä sinänsä on arvokasta ja jaloa, on se, että kirkko on reagoinut ristiriitoihin ja vaikeuksiin pyrkien sulattamaan ne sisäänsä. Asioissa ei ole ollut tapana antaa periksi kansankirkon jollekin laidalle, vaan porukat on pidetty yhteisen pöydän ääressä. On kärsitty yhdessä – toki joku on takuulla aina kärsinyt enemmän.
Sitä paitsi herätysliikkeetkin on Suomessa rakastettu kirkon sisään toisin kuin vaikkapa Ruotsissa, jossa linjalta poikenneet on pullautettu porukasta ulos. Suomalainen perinne on sinänsä hyvin hieno. Tästä näkökulmasta vihkioikeuden säilyttäminen kirkolla voisi olla oikea ratkaisu. Ihmisoikeuksien puolustamisen näkökulmasta on niin, että niitä on tavattu puolustaa loppuun asti eikä puolitiehen. Ilman taistelua ei yleensä mikään tosiasiallisesti ja syvästi muutu, kun muutosta kohti pyritään. Entä jos pidettäisiinkin kipu tiukemmin sisällä, kävi kirkon asemalle miten kävi? Jakavasta kysymyksestä tulisi peili itse kullekin kasvaa ihmisenä. Tämä pitäisi keskustelun lähimmäisyydestä kirkon keskiössä. Mutta toisaalta, koska eduskunnassa asia on jo ratkaistu, suhteessa valtioon kirkon riitelystä muodostuisi kiusallinen kivi kenkään. Puhumattakaan tärkeimpänä näkökulmana se, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kannalta kirkon riitely on äärimmäisen surullista ja turhauttavaa. Riitely vie myös voimavaroja kirkon muulta toiminnalta.
On sanottu, että parikymmentä vuotta sitten Suomi olisi voinut liittyä Natoon, mutta tällä hetkellä se ei oikein ole mahdollista. Kysymys vihkioikeudesta kirkon sisällä voidaan nähdä hiukan samanlaisena. Luovutaanko siitä nyt kun on hetki vai lähteekö kirkko pitkälle kehityskertomukselle, jossa saman sukupuolen parien vihkimyksestä riidelleen kirkon sisällä kymmeniä vuosia. Tällä hetkellä mikään ei viittaa siihen, että kirkolliskokous olisi ainakaan piakkoin hyväksymässä saman sukupuolen parien vihkimisen, koska asiassa vaadittaisiin ¾ enemmistö. Käykö jossain vaiheessa niin, että sisäisen riitelyn takia kirkko lopulta laitetaan luopumaan vihkioikeudesta, jos se ei sitä itse tee. Olisiko kirkon siis parempi luopua siitä omasta aloitteesta, pintanaarmuin, hyvissä ajoin? Voisihan oikeutta yrittää anoa oikeutta takaisin, jos käy niin, että kirkon ja valtion avioliittokäsitykset aikanaan kohtaavat?
Jos vyyhteä miettii kirkon jäsenkehityksen kannalta, jo nyt joistakin eduskuntapuolueista on ilmoitettu halua kumota tasa-arvoisesta avioliittolaista eduskunnassa tehty päätös. Näyttää siis siltä, että asia on lähivuosina eduskunnassa esillä ja tätä kautta julkisuudessa. Ja aina kun asia on agendalla, on varmaa, että kirkosta eroaa väkeä. Lisäksi kirkon oma sisäinen keskustelu nostaa asiaan mediaan. Jos sen sijaan kirkolla ei olisi vihkioikeutta, ristiriita ei olisi niin kärjistynyt ja suurilta eropiikeiltä ehkä vältyttäisiin. Toki tähän voi esittää vastalauseena, että joka tapauksessa kirkon jäsenmäärä vähenee, kyse on vain siitä kuinka nopeasti ja tapahtuuko se hiljalleen vai ajoittaisina ryöppyinä. Ja toinen vasta-argumentti lienee se, ettei kirkon pidä tehdä päätöksiään vain jäsenmääräsuhdanteitaan tuijotellen.
Jos kirkko luopuisi vihkioikeudesta, joku voi pelätä, että tämä johtaisi kirkon ja valtion suhteiden rippeiden nopeaan purkamiseen. Ehkä, mutta mitkä nämä seuraukset sitten olisivat? Tuskin valtio tai kunnat ottaisivat hautausmaita tai kirkkorakennuksia kontolleen. Miksi tämä johtaisi myöskään kirkollisverokäytännön muuttumiseen, koska kirkko tekisi edelleen kaikkea sitä, mitä se on ennenkin tehnyt, siunaisi avioliitotkin? Sitä paitsi avioparien vihkimiseltä jäisi enemmän aikaa esimerkiksi diakonialle sekä lapsi- ja perhetyölle, jota yhteiskunnassa suuresti arvostetaan ja minkä takia moni kirkollisverojakin maksaa. Perheneuvonnassa kirkko tukisi edelleen myös saman sukupuolen pareja, sillä siellä sitä on tehty jo vuosikaudet. Kirkko myös hautaisi ja kastaisi, mitkä ovat niin ikään tärkeitä syitä kirkkoon kuulumisille. Vihkioikeudesta luopumisen ei tarvitsisi merkitä kirkon ja valtion suhteiden nopeaa alasajoja. Päinvastoin, paljon nopeammin alasajo voisi tapahtua, jos valtiovalta ja seurakuntalaiset katsoisivat kirkon repivää riitelyä siitä, keitä vihitään ja keitä ei.
Entä rippikoulu, olisiko sen suosio vaarassa, jos kirkolla ei olisi vihkioikeutta ja jos kirkosta ei haettaisikaan ”naimalupaa”. Tuskin. Rippikoulun suosio lepää monien muidenkin asioiden varassa kuin naimaluvan. Se on tapa, käytäntö ja perinne, jolla on vankka pohja. 15-vuotias, rippileirille joka tapauksessa haluava, ymmärtää, että avioliiton solmiminen ei ole yhteiskunnassa este, oli rippikoulu käyty tai ei.
Sitten kenties se vaikein kysymys. Jos kirkko luopuisi vihkioikeudesta, kirkon sisälle jäisi yhtä lailla kiista siitä, siunataanko saman sukupuolen avioliitto vai ei. Vaikka tämäkin keskustelu on kirkossa raskas, se olisi kuitenkin piirun verran vähemmän repivä, jos asian juridisesta ja valtiovaltaan sitovasta vihkioikeudesta olisi luovuttu. Keskustelu olisi enemmänkin kirkon sisäistä. Kyseessä olisi konkreettisuutta väheksymättä hengellinen suure, siunaus ja sen merkitys. Jo tällä hetkellä parisuhteen rekisteröineiden parin kanssa ja puolesta on rukous. Käytännössä rukous ei ole kaukana siunauksesta tai se on jopa sama asia. Koska luterilaisittain avioliitto ei ole sakramentti vaan maallinen instituutio, teologisestikaan vihkioikeudesta luopuminen ei olisi radikaali temppu. Siunaus on kysymyksenä keskeisin.
Helppoja teitä asiassa ei ole tarjolla. Vain kaksi vaikeaa, mutta kumpaan kannattaa tarttua. Asia kannattaa puida nyt. Argumentteja pöytään.
– Johannes Ijäs –
”Sitten kenties se vaikein kysymys. Jos kirkko luopuisi vihkioikeudesta, kirkon sisälle jäisi yhtä lailla kiista siitä, siunataanko saman sukupuolen avioliitto vai ei.” blogisti
Minä ajattelen niin, että kirkossa ei voi olla kahdenlaista kastia pappien joukossa, niitä jotka vihkivät vain heteroja ja niitä jotka vihkivät kaikenlaisia pareja. Tästä asetelmasta seuraisi vääjäämättä historian tuntemuksen perusteella se, että näitä vain heteroja vihkiviä pappeja alettaisiin syyttää syrjinnästä (aivan samoin kuin nyt syytetään joitain lähetysjärjestöjä) ja siten heidän elämänsä tehtäisiin tällä kiusanteolla kestämättömäksi. Joten kirkossa voi olla vain yksi toimintamalli vihkimisen suhteen. Joko se, että kirkko luopuu kokonaan vihkimisoikeudestaan tai se, että kirkko pitäytyy nyt voimassa olevaan malliin.
Kolmas vaihtoehto on toki se, että kirkko alkaa vihkimään myös samaa sukupuolta olevia pareja. Se ei välttämättä ole kommentoijan toivoma ratkaisu, mutta jos tarkoituksena oli avoimesti listata kaikki vaihtoehdot, kyllä sekin yksi vaihtoehto on.
Kirjoittaja toteaa ”Ihmisoikeuksien puolustamisen näkökulmasta on niin, että niitä on tavattu puolustaa loppuun asti eikä puolitiehen. ”. Näitä ”ihmisoikeuksia” ovat mm. oikeus pettää puolisoaan, valehdella ym., mitä kaikkea me ihmiset keksimmekään tehdä. Eivät ne ole rikoksia maallisessa järjestyksessä.
Ihmisen oikeus vapaana olentona, siis ihmisoikeus, ja osa on tehdä syntiä. Kirkon tehtävä on opettaa tuntemaan synti ja julistaa synninpäästö, ei hyväksyä syntiä. On siis hyvä huomata että monet synninteot eivät ole laittomia tms.
Kun riittävästi odotetaan, asia ratkeaa itsestään. Vuonna 2013 vihkimisistä 49,4 prosenttia oli siviilivihkimisiä. Noistakin vihkimisistä huomattava osa todennäköisesti perustui tietynlaisten juhlamenojen kaipuuseen eikä sinänsä siihen, että kirkolta olisi tahdottu liitolle siunaus.
Rippikoulunkaan suosio ei tule olemaan ikuinen. Ruotsissa sen käy enää 32 % nuorista.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Avioliitto
Tarkennus edelliseen. Tarkoitan, että kirkollisista vihkimisistä huomattava osa todennäköisesti perustui tietynlaisten juhlamenojen kaipuuseen eikä sinänsä siihen, että kirkolta olisi tahdottu liitolle siunaus.
Suppeahkon yhden avioparin otoksen perusteella allekirjoitan vahvasti edellisen. Mekin menimme kirkossa naimisiin, mutta syy ei ollut vähimmässäkään määrin kummankaan kihlatun uskonnollisuus. Komea kirkko, vanhojen sukulaisten tyytyväisyys, jne. olivat niitä syitä. Pappikin oli mukavan oloinen mies, kiva hänen kanssaan oli kahvitella ja tarinoida, vaikka emme siitä opillisesta puolesta perustaneetkaan.
Niin, eikä siihen aikaan vielä ollut eroakirkosta.fi:ta, kun tätä internettiä ei ollut vielä olemassa 😉
”Koska luterilaisittain avioliitto ei ole sakramentti vaan maallinen instituutio, teologisestikaan vihkioikeudesta luopuminen ei olisi radikaali temppu.”
Tässä menee nyt vähän puurot ja vellit sekaisin. Ei ortodoksiselle ja Katoliselle kirkollekaan olisi vihkioikeudesta luopuminen mitenkään erityisen ongelmallista, koska juridinen vihkiminen ei ole hengellinen asia. Vaikka yhteiskunnassa ei olisi avioliittoa määritelty ollenkaan, molemmat kirkot vihkisivät pareja edelleen kristilliseen avioliittoon, joka on hengellinen sääty.
Arvio siitä, että siunaamisesta päättäminen olisi helpompaa on varmaan sikäli totta, että silloin maallinen valta ei olisi mukana painostamassa. Sitä vastoin se johtopäätös, että askel rukoilemisesta siunaamiseen olisi helpompi kuin rukouksesta avioliittoon vihkimiseen ei oikein pidä paikkaansa — paitsi ehkä siksi, että aika monella käsitys kirkollisen avioliittoon vihkimisen / siunaamisen merkityksestä on pahasti päässyt hämärtymään.
Vertaamalla avioliittoon siunaamisen ja -vihkimisen kaavaa, käy hyvin pian ilmi, että käytännössä ne kaksi ovat lähestulkoon aivan sama kaava. Jälkimmäisessä on mukana vain se juridinen puoli. Kristillisen avioliiton tulkinnan kannalta juridiikka on kuitenkin hyvin toissijainen seikka. Siksi luterilaisuudessa juridiikkaan liittyvät asiat jätettiin pitkälti hallitsijoiden päätettäväksi.
Tästä kaikesta ei kuitenkaan seuraa se johtopäätös, jonka mukaan avioliitto olisi puhtaasti maallinen järjestely, jonka kirkko siunaa (vähän kuin jos vaikka kaksi yritystä tekisi liiketaloudellisen sopimuksen, ja tälle pyydettäisiin kirkolta siunausta jotta siinä toteutuisi myös Jumalan tahto). Se, että avioliitto ei ole sakramentti meidän kirkossamme ei kerro niinkään siitä, ettei avioliitolla olisi hengellistä sisältöä ja asetusta kuin pikemminkin siitä, että sakramentti-käsitteen määritelmä on meillä rutkasti tiukempi kuin kat. ja ort. kirkoissa.
Sisällöllisesti kirkossamme on kuitenkin aiemmin ymmärretty nekin toimitukset, jotka eivät ole sakramentin alle ihan mahtuneet kuitenkin jumalallisesti asetetuiksi ja pelastussuunnitelmassa oman paikkansa omaaviksi. Ei tarvitse lukea kuin vaikka sitä avioliiton siunaamisen tai avioliittoon vihkimisen kaavaa, niin melkoisen sakramentaalinen avioliittokäsitys tulee esiin.
Lutherin ja reformaattoreiden hyvä pyrkimys korottaa kastetta ja ehtoollista esille oli hyvä, mutta selvästikin jokainen aika tarvitsee omat lääkkeensä. Lienee aika laajentaa sakramentin käsitettä, jotta jumalallisesti asetetut pelastuksen välineet rippi, virka ja avioliitto saisivat niille kuuluvan arvostuksen. Samalla voidaan sitten liittää myös sairaiden voiteleminen ja konfirmaatiokin joukkoon mukaan jakamattoman kirkon traditiota seuraten. Jälkimmäisiä meillä kun muutenkin vietetään aika paljon…
Salme: Hyvä lisänäkökulma keskusteluun tuo pappien ”kastiasia” ja mahd. valinnanvapaus.
Jari: Synnin käsitettäkin hyvä aina pohtia.
Vesa: On siinä saatettu vähän siunaustakin kai toivoa, vaikka pointtisi kieltämättä osa totuutta.
Risto: Miljöö ja sosiaalinen puoli ovat omastakin mielestäni tärkeitä.
Heikki: Hyvin perusteltu näkemys ja teologisesti juurissa kiinni. Hyvin myös pointtaat argumentointini heikkouksia.
Vastaan näin pikaisesti, kun päivän liikuntasuoritus vielä kutsuu. Kiitos pointeista kirjoitukseeni.
Yst. Johannes
Entäpä jos päätöksenteko siirrettäisiin aluetasolle? Nykyisistä hiippakunnista voitaisiin muodostaa Saksan mallin mukaisia itsenäisiä maakirkkoja, jotka kukin päättäisivät omista asioistaan, esimerkiksi vihkimisen ja siunaamisen ehdoista.
Myönnetään nyt täälläkin, että hieman hämmentävää tekstiä asiaan johdattelevilta osin: ”Kun kirkolla ja yhteiskunnalla vuodesta 2017 alkaen on erilainen käsitys avioliitosta, ristiriita on ilmeinen.”
Kirkolla ja yhteiskunnalla on tähänkin asti ollut erilainen käsitys avioliitosta, koska kirkko on myös vuonna 2014 määritellyt omia ehtojaan sille, keitä se vihkii. Pitää olla konfirmoitu kirkon jäsen. Saivartelenko ja ymmärränkö tahallani väärin? Mielestäni en vaan totean jälleen, että kirkollisissa ympyröissä käsitys jonka mukaan avioliittolaki = kirkon avioliittokäsitys on ilmeisesti hyvin syvällä kirkon ja kirkollisessa itseymmärryksessä.
Kirkon ja sen ihmisten antama viesti on voimallisesti samaistanut tätä lainsäädännön määrittämää avioliitoa ja ev. lut. kirkon omaa, kristillistä avioliittoa. Ei ole yhtään haitannut, että kansalaisille on syntynyt virhellisiä käsityksiä siitä, mikä on avioliittolain mukaisen avioliiton ja kirkon avioliiton ero. Tämä samaistaminen oli hyvä renki kansalaisaloitetta ja rekisteröityä parisuhdetta vastustettaessa. Nyt asetelma on kääntynyt nopeasti päälaelleen ja kirkossakin monelle on tullut kiire vakuuttaa, että ihan eri asioitahan nämä ovat. Tästä voisi sitten jatkaa pohdiskelua siitä, miten tavallinen talliainen osaa erotella vihkimisen ja siunaamisen….