Suoritin opiskelijana dogmatiikan tenttiä silloiselle dosentti Huoviselle. Terveisiä vaan. Kurssin nimi taisi olla fundamentaaliteologia. Oikeaa dogmatiikkaa annosteltiin (docent) vasta pääaineopinnoissa. Huovisen luennot saivat veret liikkeelle. Tuntemus taisi olla endorfiinia, sama kuin olisi juossut pitkän lenkin. Niitä en tosin harrastanut, mutta dogmatiikkaa senkin edestä.
Aikaa on kulunut 36 vuotta.
Tentissä oli kysymys, jossa oli kolme merkkiä: CA 5.
Vastaamatta jäi. Ymmärsin kyllä, että nyt kysytään Augsburgin tunnustuksen viidettä artiklaa. Mutta mikä se oli? Koetin miettiä asiakirjan sisäisen logiikan pohjalta, mihin tullaan viidenneksi, kun Jumalasta aloitetaan. Se on artikla Kirkon virasta, mutten muistanut sitä millään.
Tässä tämän torstain ensimmäinen teesini: Kirkon oppi on yhtenäinen ja looginen.
Kirkon oppi ei ole kokoelma irrallisia mielipiteitä. Se on yhtenäinen kokonaisuus, josta ei voi irrottaa osia rikkomatta kokonaisuutta. Usein puhutaan ydinsanomasta. Eri opinkohdat ovat kyllä toisiinsa nähden erilaisessa asemassa, mutta varsinaisesti Kirkolla on vain yksi oppi ja yksi sanoma. Jos turmelet sen yhdeltä kohdin, olet pilannut koko systeemin.
Vähän sama kuin jos rikot auton renkaan. Se ei ole puhki vain yhdestä kohdin, vaan koko rengas on käyttökelvoton.
Vaikka Kirkolla on vain yksi oppi, on kirkoissa paljonkin oppeja. Se on eri asia. Kirkoissa saakin olla kaikenlaista puhetta ja pöhinää, koska ihmiset tarvitsevat askartelua ajatuksilleen ja pätemisen tarve tyydytetään paljolla puheella. Joukossa on myös paljon joutavaa ja arvotonta. Ajan tuli kuluttaa sen, mikä ei ole kestävää.
Pitää osata erottaa kaksi asiaa: mitä Kirkko opettaa ja mitä kirkoissa opetetaan.
Viides artikla on esillä kirkolliskokouksessa, joka kokoontuu Turussa. Päällisin puolin näyttää siltä, että siellä keskustellaan avioliitosta, mutta varsinaisesti virasta. Piispan kaitsennasta ja papin valtuuksista ja velvollisuuksista. Vähän syvemmälle mennen; mihin perustuvat kirkossa oikeudet ja velvollisuudet, mikä niitä rajoittaa ja mikä velvoittaa.
Ut hanc fidem consequamur, institutum est ministerium docendi Evangelii et porrigendi Sacramenta.
Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen keskustellaan myös viidennestä artiklasta. Sen paikka ei ole Confessio Augustanassa CA, vaan North Atlantic Treaty Organization NATO. Vaikka Suomi ei edes ole Naton jäsen, meidänkin keskustelussamme kysytään nyt viidennen artiklan perään. Ei kai Trumpin valinta merkitse sitä, että Yhdysvallat ei välittäisi sopimuskumppaneistaan, jos tulee kovat paikat Euroopassa? NATO 5 on sopimuksen kohta, jossa puolustusliiton jäsenet velvoitetaan antamaan apunsa, kun yhtä jäsenmaata vastaan hyökätään.
Viides artikla on yhtä kuin Nato itse, koska puolustusliitto ei ole puolustusliitto, jos sillä ei ole liittolaisten tuomaa yhteisvoimaa ja tukea. Ilman sitä se on pelkkä keskustelukerho.
Kirkkokin on pelkkä keskustelukerho ilman CA 5:ttä.
Seuraavaan tenttiin opiskelin Augustanan numerotkin. Latinan tunnilla opittu lause non scholae sed vitae on osoittautunut todeksi. Opinnot eivät ole kulua vaan elämää varten. CA 5 on ollut paras työkaveri, tukija turhautumisen ja epäuskon hetkillä.
”Ut hanc fidem consequamur” Tätä varten. Tätä varten on kirkko.
”institutum est” Kirkon virka on asetettu. Sen lähtökohta ei ole minussa itsessäni, halussani vaikuttaa tai saada mielekästä tekemistä itselleni, leipää perheelle ja mainetta nimelle.
”docendi Evangelii et porrigendi Sacramenta” Tätä älä pappi pieni unohda.
***
Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidän Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta (Gal. 3:14) saisimme luvatun Hengen (Gal. 3). Seurakuntamme tuomitsevat kasteenuusijat ja muut, jotka katsovat, että Pyhä Henki tulee ihmisiin ilman ulkonaisen sanan välitystä heidän omien valmistelujensa ja tekojensa avulla.
Kiitos, Teemu. Veli todistaa oikein ja väkevästi! Tosin meitä vanhoja pieruja kukaan enää taida kuunnella…?
Siihen sitä totutellaan.
Minä en koskaan päässyt dogmatiikan opinnoissa kuin aineopintoihin, joten ei siitä sen enempää paitsi että hengellisen pappeuden tunnustavassa luterilaisuudessa virkapappeus on kyllä ylipäänsä hienoinen ongelma. Mitä tulee Naton viidenteen artiklaan, niin ei kai kukaan tosissaan usko, että jos Venäjän joukot marssisivat Viroon, niin USA aloittaisi (ydin)pommitukset? Mahdollinen tuleva USA:n ulkoministeri Newt Gingrich on todennut, että Tallinna on Pietarin esikaupunki…
Itse asiassa minullakaan ei ollut niitä pääaineopintoja, joista tuossa mainitsin. Jostain syystä vuonna 1978 voimaan tulleessa opintojärjestelmässä vältettiin oppiaineiden nimiä, kuten dogmatiikka, etiikka, eksegetiikka. Sen sijaan että olisi puhuttu sosiaalietiikasta puhuttiin globaaleista ongelmista ja moniarvoisesta yhteiskunnasta. Dogmatiikka oli fundamentaaliteologiaa ja opinmuodostuksen vaiheita. Latina oli sentään latinaa ja kreikka kreikkaa.
Kylmän sodan aikaisessa kauhun tasapainossa ei tarkoitus silloinkaan ollut, että pommikoneet survaistaan käyntiin joka konfliktin takia. Idea oli siinä, että sitä ei sanota ääneen. Jos ja kun liittouman johtava valtio julkisesti ilmoittaa, ettei se laita tikkua ristiin pienten suojattiensa tähden, se on sama kuin kertoisi murtovarkaille, missä avain on, mikä hälyjen koodi ja että jääkaapissa on tuoretta pullaa, jos laitatte kahvin tippumaan.
Mielestäni blogisti osuu asian ytimeen – jos nyt lainkaan ymmärsin oikein tai edes sinnepäin – siinä, että samaa sukupuolta olevien vihkimisiin liittyvässä sotkussa taustalla on virkapappeuden kriisi.
Viran avaaminen naisille avasi paljon muutakin: teologisesti konservatiivi naispappi on käsitteellinen mahdottomuus. Toisaalta moralistinen jälkimoderni aika kaikkine makaabereine sivutuotteineen (selfiet jne..) on omiaan paisuttamaan yksilön omaa egoa ohi kaikkien kuviteltavissa olevien auktoriteettien, ja kaikkein vähiten ajan hengeltä lienevät suojassa eettiselle yliherkyydelle alttiit nuoret (nais)papit. Papin virka ymmärretään valitettavasti moraalisena velvollisuutena ”tehdä hyvää” sillä tavoin kuin subjekti sen itse ymmärtää, kirkon opetuksesta tai uskontunnustuksista viis.
Kari-Matille: Ei teologisesti konservatiivinen naispappi ole mahdottomuus, tunnen nimittäin useita.
Yrjö, Ns. klassiseen kristinuskoon (mitä nykyisin voinee pitää ”konservatiivisena”) ei sisälly sukupuolesta riippumatonta (virka)pappeutta. Psykologisesti konservatiivi naispappi on tietysti jossain määrin yhtä hankalassa tilanteessa kuin teologisesti konservatiivi, kristitty homo, joka ei halua elää avosuhteessa/”susiparina” samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa (ja harrastaa sukupuolista kanssakäymistä) vaan kirkon vihkimänä.
Ymmärrän teologisella konservatismilla sitä, että uskoo uskontunnusten mukaisesti, siis esim. Jeesuksen neitseestä syntymisen ja todellisen ylösnousemisen ruumiillisessa hahmossa sekä Kristukseen uskovien iankaikkisen elämän. Virkakysymyksessä voi oikeauskoisillakin olla erilaisia mielipiteitä.
Taas läpi ajateltu ja selkeästi kirjoitettu. Kiitos.