Kurkistan postilaatikkoon, Kirkko ja Kaupunkihan siellä, tänään on siis keskiviikko. Kurkistan postilaatikkoon ja Kotimaa-lehti on oitis silmissä, on siis torstai, totean. Avaan postilaatikon ja Suomen Kuvalehti tarttuu hyppysiin, kylläpä viikko meni taas nopeasti kun on jo perjantai. Näin on sujunut ties kuinka kauan. Lehti päivittää päivän, päivä lehden. Mutta ei yhtäkkiä enää.
Kun torstaina avaan postilaatikkoni rivitalomme rivistössä, siellä on vain kasa mainoksia, mutta ei tuttuja lehtiä. Vaikka käyn postilaatikolla vielä myöhemmin iltapäivällä ja viimeksi puoli seitsemältä illalla, ei kaipaamiani lehtiä löydy. Kun perjantaiaamuna ani varhain noudan Hesarin, sen alla lepää Kotimaa ja Kirkko ja Kaupunki, aamukahvin äärellä riittää lukemista. Kun perjantaina iltapäivällä menen taas päivän postille, ei Suomen Kuvalehteä näy. Viikonloppuna ei postia jaeta (mainoksia lukuun ottamatta), joten saan perjantaisen lehteni vasta maanantaina. Jos näin tapahtuu tuoreessa puussa… anteeksi… pääkaupunkiseudulla, kuinka sitten maaseudulla. Viikonpäivät ovat menneet sekaisin. Tai lehtien jakelu… tai ilmestyminen…
Jo nyt on kumma, kun ei tuttujen lehtien tuttuun tuloonkaan enää voi luottaa. Onko tämä tilapäistä vai pysyvää? Ainakin parina viikkona jo näin on käynyt.
Kun jäin eläkkeelle, kehuin naapurille että kyllä tämä vapaus sitten on mukavaa, kun ei tarvi välittää kelloajoista. Siihen naapuri kokemuksen rintaäänellä, että kun vähän aikaa olet ollut eläkkeellä, ei tarvitse välittää viikonpäivistäkään, kun ei aina edes muista mikä päivä nyt on.
Tuli mieleen ekaluokka supistetussa kansakoulussa 1940-luvun lopulla. Oli kevätpäivä, viimeinen ennen kesälomaa. Opettaja oli kai jostakin suunnitelmasta huomannut, että viikonpäivät oli jäänyt opettamatta ja tunnollisena naisena tarttui vielä viime tingassa asiaan. Sitä mukaa kun osasi luetella viikonpäivät oikein, pääsi välitunnille. Minä ihmettelin mitä väliä sillä nyt on missä järjestyksessä ne on, kukin päivä tulee vuorollaan sen nimisenä kuin tulee, maanantai torstai tiistai sunnuntai… siihen tapaan. Opettaja ei ollenkaan ymmärtänyt minun logiikkaani. Lisäksi hän oli vihainen muutamille jotka sanoivat maanantak tiistak torstak… Mutta niinhän aikuisetkin sanovat. Viikonpäivät menivät kerralla uusiksi sinä koulupäivänä.
Viikonpäivät uusiksi on kai pantava taas tuttujen lehtienkin suhteen. Tulevat minä päivänä tulevat, kukin vuorollaan. Johtuneeko osittain postin työvoiman vähenemisestä tai jakeluaikojen muutoksista, osittain myös lehtien ilmestymisaikatauluista.
Onhan tänä päivänä nettisivut, minä tiedän, mutta se ei korvaa sitä että saa rapistella paperista lehteä hyppysissään. Tiettyjen pikauutisten etsinnässä sähköinen data kyllä on paikallaan. Jos ei niin olisi, en vieläkään tänä 1. paastonajan sunnuntaina kun tätä kirjoitan, en tietäisi ketkä tulivat valituiksi kirkolliskokoukseen tai hiippakuntavaltuustoon.
Mitkä ihmeen ”luottamushenkilöt”? Eikös Tulkaa kaikki- liikkeen tapauksessa tarkoitus ole juuri hävittää luottamus kirkon perustaviin opin kohtiin ja tehdä siitä vain sekulaarilaitos.
Minä esikoislestadiolaisena olen pieneltä osaltani taistellut herätysliikkeemme kirkossa pysymisen puolesta, yhdessä monen muun kanssa. Kun luen tällaisesta Tulkaa kaikki -liikkeestä, joudun joka kerta punnitsemaan asioita uuden kerran. Jos herätysliikkeemme sakramenttien omiin käsiin ottamisen todellinen syy olisi jokin muu kuin omavanhurskaus, saattaisin hyvinkin olla ajamassa asiaa toiseen suuntaan. Silloin kokisin ajavani samaa asiaa näiden po. naisten kanssa, syy vain olisi päinvastainen.
Rehellisyyden nimissä: Vaihtakaa edes liikkeenne nimi!
Erään määritelmän mukaan luottamushenkilliden tehtävä on ”luoda kirkon julkisuuskuvaa”. Se on vastuullinen tehtävä. Kirkon johdon toistuva negatiivinen arvostelu on omiaan luomassa kirkosta negatiivista kuvaa.
Kirkolle on hyväksi, että sieltä löytyy luottamushenkilöitä, jotka ovat perusteellisen kriittisiä. Kirkon maine ja erotilastot olisivat ihan toista luokkaa, ellei näitä vastuuntuntoisia ja aktiivisia naisia kuten Johanna Korhonen ja Sari R-L olisi.
Toivottavasti he jaksavat jatkaa tätä ehdottoman tärkeää työtä, johon heidät on valittu, vaikka he saavat aivan kohtuutonta ja ala-arvoista kritiikkiä osakseen.
Sona Ottavainen kirjoiittaa: ”Kirkolle on hyväksi, että sieltä löytyy luottamushenkilöitä, jotka ovat perusteellisen kriittisiä.”
On sinulla huumorintajua. Luottamushenkilöt, joiden ainoa tarkoitus on riidellä ja vahingoittaa kirkkoa, ovat mielestäsi perusteellisen kriiittisiä!
Kannatta muistaa ehkä sekin, että Sari Roman-Lagerspetz ei päässyt Vantaan kirkkovaltuustooon. Sinne ei kovin kummoista äänimäärää tarvita. Hän mielellään käyttääkin termiä kirkon luottamushenkilö peitääkseen sen tosiasian, että hänen mielipiteillään ei ole kannatusta seurakuntalaisten keskuudessa.
Kiitos, Sonja,
kannustavista kommenteistasi sekä tässä että muissakin ketjuissa!
Ranskan vallankumous alkoi, kun yksi nirppanokka nainen sai kansan nousemaan kuningasta vastaan. Kuningattaren esiintyminen sai kansan takajaloilleen, koska hän esiintyi ylimielisesti. Nälkää näkevät kokivat hänet turhamaisena nipottajana ja köyhien sortajana.
Tällä hetkellä maailman köyhimpien luterialaisten kirkkojen heitteille jättöön on syyllistynyt juur maamme rikkaimmat seurakunnat, joilla on taloudellista varaa riitelevään kirkkopolitikointiin.
Esim. Sambian kirkossa papit eivät saa palkkaa ja koko kirkon yhteenlaskettu budjetti on pienempi kuin tavallisen suomalaisen perheen autoon käyttämät rahat.
Tämän kirkon keskuudessa tehtävä lähetystyö piti lopettaa, kun pääkaupunkiseudun seurakunnat lopettivat SLEYn lähetystyön tukemisen.
Sambian kaltaisessa maassa, missä islam pyrkii koko ajan parantamaan asemiaan, tällainen suomessa käytävä lähetystyön politikointi ei suinkaan paranna naisen asemaa: islamissa ei edes keskustella naispappeudesta eli naisimaameista eikä moniavioisuus suinkaan paranna naisen asemaa jne — pitkä lista.
.
Yhteisiä kristillisiä arvoja on kirkossa kuvattu mm. seuraavin sanoin: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. Olisi mielenkiintoista kuulla artikkelin kirjoittajilta tai heidän kannattajiltaan, miten he näkevät näiden arvojen soveltuvan toimintaansa, tai jos eivät halua näitä arvoja soveltaa, mitkä arvot he kokevat tärkeiksi.
Kun Suomessa pääkaupunkiseurakunnat tekivät boikotointipäätöksensä SLEYn lähetystyöllle, niin siitä seurasi kurjistumista myös Kamerunin kirkolle.
Myös Kamerunissa jouduttiin työ lopettamaan. Lähdin sieltä viimeisenä SLEYn työntekijänä. Saimme kohdata pappeja, joiden palkkaa maksettiin vain osa tai se oli vuosia perässä. Esim. yhteen aikaan Etelän hiippakunnan varapresidentin (~varapiispan) kuukausipalkka todellisuudessa oli noin kahdeksan euroa kuussa.
Yhden kirkon rakentamisessakin naiset kantoivat veden 1½ km päästä joesta tiilien tekoon, jotka miehet sotkivat jaloillaan.
Monien kotitalouksien veden naiset kantoivat pitkien matkojen päästä. Juuri noissa oloissa evankeliumi on tärkeää.
Mitä tapahtui vuosina 1990-2007, kun SLEY oli pieneltä osaltaan mukana tapahtumien kulussa.
Alle 100.000 jäsenen kirkko on nyt noin 300.000 jäsenen kirkko.
Alle sadan papin kirkko pääsi jo 2004 mennessä 104 pappiin, vuoden 2006 päästiin 156 pappiin ja työn päättyessä 2007 oli kirkossa jo 177 pappia.
Kahden maakunnan kirkosta oli seurakuntia syntynyt jo yhdeksään maan kymmenestä maakunnasta.
Syrjäseutujen väestöstä oli siirrytty myös suurkaupunkeihin ja kulttuurielämään mukaan. Vuonna 2007 parlamentin varapuheenjohtaja oli kirkkomme jäsen, jo toinen.
Vuosien kuluessa oli ollut useita ministereitä. Saharan eteläpuolisen Afrikan suurimman kirjankustantamon toimitusjohtaja oli rovastikuntaneuvostomme puheenjohtaja.
Kun eläkkeelle siirtynyt kirkon presidentti (~ arkkipiispa) Songsare aloitti niin oli vaikea saada lukutaitoista saarnamiestä, lähtiessämme maassa oli useita tohtoritason teologeja ja papistoa oli opiskellut muutamassa kymmenessä maassa.
Juuri äskettäin kuollut kirkon johtaja Thomas Nyiwe oli Luterilaisen maailmanliiton ja anglikaanien välisen yhteistyöelimen puheenjohtaja. Jne.
Ja tilastoa koko maan kaikista uskonnoista: Noin vuonna 1980 maassa oli noin pyöreästi neljännes katolisia, noin pyöreästi neljännes kaikki protestantit yhdessä, noin pyöreästi neljännes muslimeja ja noin pyöreästi neljännes perinteisten heimouskontojen kannattajia.
Tällä hetkellä vähän yli 70% on kristittyjä, vajaa 20% on muslimeita ja vajaa 10% on perinteisten heimouskontojen kannattajia.
Kun Suomessa pääkaupunkiseudun antaman lähetyksen tuki poistui niin myös Kamerunissa työ päättyi. Menetys oli kirkon kannalta merkittävä.
”Juuri noissa oloissa evankeliumi on tärkeää.”
Totta vieköön, evankeliumihan se on tärkeää juuri noissa oloissa. Vesi pitää hakea pitkien matkojen takaa ja papeilla on huonot palkat. Miten muuten tilannetta voisi parantaa kuin saarnaamalla Jumalan sanaa vielä kovemmin? On se kyllä kamalaa, ettei Suomesta enää lähetetä rahaa entiseen malliin.
Valitettavasti postin palvelukset ovat heikentyneet. Eräästäkin Suomalaisesta kylästä on 120 km lähimpään postitoimistoon.
Aikoinaan kun posti oli valtion yritys, niin ykkösluokan postista 93% meni lupauksen mukaan perille seuraavana päivänä. Heikoin piste oli Helsinki 10, jolla oli jatkuva työvoimapula, kun taulukkojen palkat eivät kiinnostaneet keskikaupunkilaisia tai sinne töihin tulevia ja toimipiste oli melkein koko ajan vailla riittävää työvoimaa.
Muut jakeluthan ovat jo pitkään olleet kiinni jakajien tyylistä. Eräilläkin paikkakunnilla joitakin juttuja on mukamas jaettu ja sitten isoja paketteja jaettavaa on löytynyt milloin mistäkin jätteiden heittopaikalta.