Ymmärrys ajan kulumisesta saattaa lisääntyä pienten arkisten tapahtumien kautta. Otetaan esimerkiksi kahvinkeitin, joka yllättäen ilmaisi olevansa lähellä loppuaan. Kahvin keittäminen onnistui kyllä edelleen, mutta keitin valutti osan vedestä jotakin salaista reittiä pitkin pöydälle. Ei hyvä.
Laskin, että tunnettua merkkiä oleva apparaatti oli palvellut meitä kunnioitettavat kahdeksantoista vuotta. Suoritukseen tyytyväisenä ostin uuden samanlaisen.
Jos uusi keitin kestää yhtä kauan kuin entinen, on mahdollista ja aika todennäköistäkin, että se on meidän viimeinen kahvinkeittimemme. Mielenkiintoinen ajatus. Kenelle kellot soivat?
Tässä vaihtuvien sesonkien maailmassa, emme ole tottuneet hankkimaan tavaroita loppuelämäksi, toisin kuin ehkä aiemmat sukupolvet. Ajatus viimeisestä kahvinkeittimestä, viimeisestä autosta tai viimeisestä sohvasta on sen vuoksi vähän hämmentävä.
Muistan isääni, joka jonkin kapineen kuntoa miettiessään saattoi todeta: ”Kyllä se minun pääni ajan kestää.” Ei kannata hankkia uutta, jos arvioi entisen kestävän niin kauan kuin itsellä elinpäiviä on. Riittää, että tavarat ovat käyttökelpoisia. Viimeisiä villityksiä ei välttämättä tarvitse seurata.
Kaikki on katoavaista, niin kahvinkeittimet kuin tämä ihmisen ajallinen elämäkin.
Pirjo
Kiitos pirteästä tavasta kertoa siitä, miten aikamme tässä maailmassa on rajallista, joten hyvään tulevaisuuden suunnitteluun kannattaa ottaa realiteetit todesta.
Oli oikeasti hieno kokemus kun sain ymmärtää että minulla on vain vähän aikaa. Siitä huolimatta että näin ei ollut, niin kokemus oli arvokas. Siinä nimittäin katosi tulevaisuus ja sen suunnitelmat. Enää ei ollut mahdollista tehdä jotain sitten joskus. Siinä kun ei tiennyt yhtään sitä tuleeko seuraavaa kesää.
Samalla huomasin kuinka monille olin rakas ja he minulle, enkä ollut sanonut sitä heille. Niinpä sopivassa tilanteessa otin heidät lämpöiseen karhun syleilyyni ja kerroin miten rakkaita he ovat.
Miksiköhän tuon sanominen on niin kovin vaikeaa?
Olen huomannut seurakuntalaisissa monenlaisia puutteita ja jopa vikojakin. Joskus jopa henkilökohtaisesti olen niistä joutunut kärsimään. Sieltä taivaan portinpielestä katselin taakseni ja näin seurakunnan toisin silmin. Rakkaana ja puhtaana kaikista vioista ja puutteista. Miksiköhän vasta poislähdön lähetessä huomaa miten rakastavan seurakunnan keskellä on saanut elää.
Monien asioiden arvon ymmärtää vasta siinä vaiheessa kun on vaarassa menettää ne – tai on jo menettänyt. Tämä taitaa olla yksi elämän karuja lainalaisuuksia. Mutta hyvä jos edes silloin tajuaa.
Mietin välillä sitä että yhtä hyvin voisin olla jo mullan alla. Läheiset toisi kynttilöitä haudalleni Jouluna.
On se hienoa kun meillä on nuo syöpähoidot noin korkealla tasolla, että saan jatkaa elämää ilman huolen häivää. Ihan kiva on elää. Sitä on mukava välillä pysähtyä oikein kunnolla pohtimaan. Luulin että taivaskutsu tuli jo, mutta sainkin jatkoa. Olisi ollut mielenkiintoista lähteä tutustumaan taivaallisiin asuntoihin. Nyt huomaan että miten tärkeä on se että saa elää hyvää elämää. Jopa voi parantaa oman elämänsä laatua monin tavoin. En aiemmin ole hoksannut miten paljon mahdollisuuksia on tarjolla elämänlaadun parantamiseen ja miten monet niistä olen jättänyt aikaisemmin käyttämättä. Tuntuu, että kuoleman kohtaaminen opetti elämään.
Kuolema on kaikille kovin pelottava asia. Joten tuskin tästä kovin paljon keskustelua syntyy.
Havaitsin sen asian , ettei itse kuolema ole se mitä pelätään, vaan siihen liittyvä luopuminen kaikesta.
Näin ainakin itse asian näin, kun luulin pian kuolevani. Me uskovat voimme saada ihan mukavan kuoleman, kun olemme elämän matkalla tutustuneet Jumalan hyvään huolenpitoon. Niinpä tiedämme sen jatkuvan kuoleman rajan yli. Joten itse kuolema on vain siirtyminen hämärästä eteisestä valoisan olohuoneen puolelle. Joten ei sen tarvitse olla pelottavaa, kun tietää että hyvä seura ei katoa mihinkään.
Meillä kristityillä on tässä valtavan hieno turva. Tässä prosessissa pääsin näkemään ja kokemaan sen miten Kristus on totisesti kuoleman voittaja.