Ajoin auton vattupuskaan. Se oli viimeinen ”mahdollinen” paikka. Viime sekunneilla saavuttiin Vuosaaren Majataloiltaan ja parkkipaikat oli tupaten täynnä. Kirkkosalista löytyi sentään muutama istuin ihan edessä. Niin kuin tavallisesti. Kuka nyt sinne etupenkkiin menisi. Paitsi minä. Kun en osaa sitä hävetä, että myöhässä änkeän etupenkkiin. Moni taisi jäädä seisomapaikoille koko illaksi.
Tarjolla oli jatkuvasti myös teetä ja päällystettyjä voileipiä. Illassa todella viihtyi. Sellaisessa tapahtumassa voi helposti tutustua uusiin ihmisiin ja saada ystäviä.
”Viihde” ja seurassa viihtyminen jäi kuitenkin kaivamaan mieltä. Iltapäivällä, ennen tapahtumaa oli ollut rukousopetusta. Siitä kiinnostuneita oli mukana vain pärisen kymmentä. Mikä sinänsä on mahtava määrä. Minultakin jäi siihen osallistuminen. Rukous on asia, jonka mielellämme unohdamme, tai ainakin jätämme väliin.
Siinä on yksi merkillisimmistä asioista rukouksessa. Tilaisuuksiin, joissa on hienot raamit ja loistava sisältö; tulemme sankoin joukoin. Rukous sen sijaan jää huomiotamme vaille. Silti juuri rukous on kaiken alkulähde ja tärkein voimavara. Vaikea edes kuvitella mitä tapahtuisi jos tuon illan kirkkosalillinen ryhtyisi rukoustyöhön.
Sellainen haave on turhaa haikailua, sillä rukous on meille kaikille se viimeinen mahdollisuus.
Tuskin mihinkään tunnemme niin suurta haluttomuutta ja niin suurta vastustusta kuin rukoukseen.
Yritämme itse ensin kaikin tavoin ja sitten vielä neuvomme Jumalaa siitä, miten hän selviää parhaiten. Mikä ihmeen vastahakoisuus meissä piilee?
………………
Parvekkeellani kasvoi viinirypäle. Sen versot ja lehdet peittivät lasiseinää. Yksi pieni vähäinen oksa tuotti rypäleitä. Kaikki muut vain pelkkiä lehtiä. Kasvi ”puhui” minulle siitä miten toiminta voi olla näyttävää ja hienoa, mutta hedelmä puuttuu. Tällä en vähättele Majataloiltaa ja sen työn hyvää hedelmää, vaan omaa haluttomuuttamme rukoukseen.
Siellä missä on paljon rukousta on myös paljon todellista hedelmää. Vaikka näemme tämän ja tiedämme niin olevan, siitä huolimatta emme siihen halua tarttua. Ehkäpä siksi, että se mitätöi omavoimaisuutemme. Onko tuo myrkky todella niin syvällä meissä, ettemme oikeasti kaipaa Jumalan apua?
Ehkäpä meillekin maistuu rukous vasta sitten kun viinitarhan Herra tulee ja puhdistaa viiniköynnösten oksat. ”Jokaisen oksan, joka ei kanna hedelmää Hän puhdistaa..” Osan oksista Hän jopa karsii pois. Runsas lehtien tuotanto viiniköynnöksessä ei ole merkki hedelmistä vaan pöhötyksestä, lihan tuotoksista raamatullisessa kontekstissa.
Haluttomuus rukoukseen on yksi esteistä. Se on määrätietoisella keskittymisellä ja sydämen valmistamisella voitettavissa. Suurempi este taitaa kuitenkin olla väärät käsityksemme rukouksen olemuksesta. Pidämme sitä jonkinlaisena oman pinnistyksenämme ja itsestämme lähtevänä toimintana. Sen oivaltamien, että rukous on ylhäältäpäin johdettua ja vaikutettua, muuttaa koko asetelman. Me emme pyydä Jumalaa kuuntelemaan, vaan Hän lähestyy ensin meitä ja kutsuu rukoukseen. Antaen myös aiheet, joiden puolesta rukoilemme. Näin käsitettynä rukous onkin yhteistyötä Jumalan kanssa. Hänen hyvä tahtonsa toteuttamista. Miksi Jumala siihen meitä kaipaa on suuri mysteeri. Näin vain on.
Rukoileminen on tosiaan kuin sielun hengitystä sanomattomin huokauksin. Rukouksessa saamme valistuksen ja vahvistuksen Jumalalta. Vuoropuhelu Jumalan kanssa on mysteeri ja ilman Jumalaa emme siihen kykene. Näin Jumala vahvistaa itsensä meille ja saamme varman tiedon, että lupauksensa on pysyvä, ja mihin voimme luottaa Häneen täydellisesti. (Room.8:16-26) Jumala ei ole kuten ihminen.