Tänään on Tuomiosunnuntai.
Vertaus Viimeisestä tuomiosta esiintyy vain Matteuksen evankeliumissa (Matt. 25:31-46). Tekstiä kutsutaan usein vertaukseksi, vaikka kyseessä ei ole varsinainen vertaus, vaan tekstissä on piirteitä, jotka muistuttavat apokalyptisia näkyjä lopunajallisesta tuomiosta. Jeesus kertoo vertauksessa kuninkaasta, joka jakaa ihmiset lampaisiin ja vuohiin. Ne, jotka ovat tehneet hyvää, pääsevät lopulta iankaikkiseen elämään. Ne, jotka jättivät hyvän tekemättä, päätyvät iankaikkiseen rangaistukseen. Tekstin oletetaan kuvaavan, mitä maailman lopulla tapahtuu. Vertauksessa tuomio tapahtuu tarkkaan tekojen perusteella eikä armoa tunneta.
Raimo Hakolan ja Outi Lehtipuun mukaan vertauksen tulkinnassa keskeisessä asemassa on kysymys siitä, keitä ovat ne, joita vertauksen vanhurskaat ovat auttaneet, mutta kuninkaan vasemmalla puolella olevat jumalattomat ovat jättäneet auttamatta. Vertauksessa heitä kutsutaan ilmauksilla ”vähäisimmät veljet” tai ”nämä vähäisimmät” (Matt. 25:40,45). Näitä ilmauksia ei käytetä tällä tavalla muualla Matteuksen evankeliumissa tai varhaiskristillisessä kirjallisuudessa. Muutamien raamatunkohtien perusteella (Matt. 28:10, Mark. 3:34, Matt. 12:38) perusteella viimeisellä tuomiolla esiintyvät ”vähäisimmät veljet” tai ”nämä vähäisimmät” näyttäisivät viittaavan Jeesuksen seuraajiin.
Viimeisen tuomion kuvauksen rikas tulkintahistoria voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan. Varhaiskirkon ajoista lähtien aina modernin ajan alkuun eli noin 1800-luvun alkuun asti vallitsevana oli tulkinta, että ”vähäisimmät veljet” viittaavat kristillisen seurakunnan jäseniin. 1800-luvulta lähtien ovat yleistyneet vertauksen universaaliset tulkinnat, joiden mukaan ”vähäisimmät veljet” tarkoittavat kaikkia hädänalaisia ihmisiä. Näin tulkittu viimeisen tuomion kuvaus on toiminut merkittävänä inspiraation lähteenä esimerkiksi Yhdysvaltojen ihmisoikeustaistelussa (Martin Luther King) ja vapautuksen teologiassa.
Luterilaisesta näkökulmasta viimeisen tuomion kuvaus nostaa Hakolan ja Lehtipuun mukaan kysymyksen uskon roolista tuomiolla, sillä tuomio tapahtuu ihmisten tekojen perusteella. He kirjoittavat: ”Viimeisen tuomion kuvauksen perusteella Jeesuksen läsnäolo maailmassa toteutuu nimenomaan hädänalaisten ihmisten kautta. Jo kirkkoisät tulkitsivat vertauksen osoittavan, ettei Jeesuksen ihmiseksi tulo ja kärsiminen ollut väliaikainen tapahtuma vaan Kristus kärsii maailman loppuun asti (passio continua): ”Ristillä kärsin janoa sinun vuoksesi; nyt kärsin janoa köyhän ihmisen hahmossa, jotta saisin sinut rakastamaan oman pelastuksesi tähden” (Johannes Krysostomos) Homiliae in epistulam ad Romanos 15.6). Kristittyjen rakkauden perustana on Jumalan tulo maailmaan Kristuksessa, mikä jatkuu kärsivissä ihmisissä. Tämä on samalla voimakas kehotus osoittaa rakkautta käytännössä, sillä kristityt tuomitaan samojen rakkauden tekojen perusteella kuin kaikki muutkin.”
Lauri Thurénin mukaan vertauksessa Jeesuksen kehotus auttaa lähimmäisiä henkilöön katsomatta on hämärtynyt opillisten kysymysten alle. Thurén kirjoittaa: ”Koomisia tai entistä harhaoppisempia ovat selitykset, joiden mukaan Jumala synnyttää ne hyvät teot, joiden avulla pelastutaan, tai että teot, joita ei itse muista, tuottavat matkalipun taivaaseen. Vetoaminen Lutherin ”laki ja evankeliumi” -periaatteeseen tai yleispätevän ”vapaudut vankilasta” -henkisen armo-kortin vetäminen hihasta on niin ikään outo tapa tukkia Jeesuksen suu ja sanoa, että et sinä tarkoita, mitä sanot. Gnostilaisuutta edustaa puolestaan ajatus, että kertomuksen ihmiset olivat jo ennalta valitut pelastukseen tai kadotukseen.
Thurénin mukaan ”kertomuksen selvä sanoma on, että ne, jotka kuningasta tunnistamatta auttoivat häntä hädässä, pelastuvat”. Thurén kirjoittaa: ”Ne, jotka eivät auttaneet, joutuvat kadotukseen. On kuitenkin hyvä tajuta, että tämä teksti ei raportoi tai ennusta viimeistä tuomiota, yhtä lailla kuin kertomusta Rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta ei ole laadittu kuvaamaan tuonpuoleisen topografiaa (Matt. 26:31-46). Molemmat ovat vertauksia. Vertaus viimeisestä tuomiosta tähdentää yksinkertaisesti, että hädässä olevaa kannattaa aina auttaa, henkilöön katsomatta. Tämä vaatimus on niin tiukka, että se on sumennettu kirkkokansalta erilaisten dogmaattisten ja lopunajallisten pohdintojen avulla. Jeesuksen muu opetus oli kuitenkin samalla linjalla tämän vertauksen kanssa: Olkaa tasapuolisesti hyviä kaikille, niin kuin teidän taivaallinen Isännekin on (Matt. 5:48).” (Lähteet: Hakola, Raimo, Lehtipuu, Outi: Alussa oli sana. Kirkkokäsikirjan evankeliumitekstien kommentaari. 1. vuosikerta. Kirjapaja. Tallinna 2013. Thurén, Lauri: Kristillinen elämä. Perussanoma Oy. Jyväskylä 2009.)
Lopulta asia tuomiolla on hyvin yksinkertainen, voimme olla luottavaisia, sillä Jumala itse vaikuttaa Evankeliumin kautta kristityissä sydämen muutoksen siten, että ihmiseen on tullut Jumalan Pojan kaltaista rakkautta. Ihminen on näin muuttunut ja muuttuu edelleen Kristuksen tähden Armolliseksi ja laupiaaksi. Usko on Jumala teko meissä, jotka luotamme Jumalaan.
Tätä uskoa ei siis tarvitse etsiä ihmisen omista ”teoista”, koska Jumala itse vaikuttaa Henkensä kautta meissä niin, ettemme edes itse huomio sitä miten olemme vaikutettuja jokapäiväisissä elämässä. Armo kasvattaa kristittyä kaiken aikaa, ei siis laki, jossa on vain pelkoa ja rangaistusta.
Kun Paavali taisteli aikanaan, niin hän ei taistellut sen puolesta, kuinka hyvin hän on saanut ihmiset ymmärtämään sen, miten paljon hyvää heidän tulisi tehdä Kristittyinä, (lain opetus) vaan, hän taisteli Evankeliumin puolesta ja sen puolesta, että ihminen säilyttäisi lujan luottamuksen (uskon), että Kristuksessa oleva ihminen on täynnä vanhurskauden hedelmää, ei omien tekemisensä tähden, vaan Kristuksen tähden, joka saa meissä kaiken hyvän aikaan. Tähän luottamukseen Paavali opetti ihmisiä… Ja sai ”tekohurskaiden” vihat päälleen. Tämä taistelu ja juopa on edelleen suuri…
Uskova luottaa, että tekomme ovat Jumalassa tehdyt ja he ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun Jeesus sanoo:
”Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee,
että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.” Matt.6:3-4
Paavali muistuttaa meitä edelleen kahdesta asiasta; 1. Hän on alkanut meissä hyvän työnsä, ja on myös tuleva
täyttämään sen loppuun. 2. Jeesus Kristus yksin saa meissä aikaan vanhurskauden hedelmää Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi. Paavali kirjoittaa:
”Minä kiitän Jumalaani, niin usein kuin teitä muistan, aina kaikissa rukouksissani ilolla rukoillen teidän kaikkien puolesta, kiitän siitä, että olette olleet osallisia evankeliumiin ensi päivästä alkaen tähän päivään saakka, varmasti luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.”
”Ja sitä minä rukoilen, että teidän rakkautenne tulisi yhä runsaammaksi tiedossa ja kaikessa käsittämisessä,
voidaksenne tutkia, mikä paras on, että te Kristuksen päivään saakka olisitte puhtaat ettekä kenellekään loukkaukseksi, täynnä vanhurskauden hedelmää, jonka Jeesus Kristus saa aikaan, Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi.”
(Kohdat 1. Filip.kirjeestä, kannattaa lukea kokonaan.)
Totean ystävällisesti Samille sen, että enpä tiedä tuosta kilvoituksesta ja ”uskon uudestaan” selittämisestä. Ainakin luterilaisuuteen on aikaisemmin liittynyt ns. ”ahtaan oven / portin kilvoitus,” kuten Luk13:24 asian ilmaisee. Tosin voi olla, että luterilaisuudessa on nykyisin osittain katkennut seuraava näkemys; ”Scriptura sacra est verbum Dei,” Pyhä Raamattu on Jumala sana; Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kosti, tunnet luterilaisuutta siis huonosti? Luterilaisuutta voisi verrata igonoklasmiin.
En todellakaan väitä, että tuntisin luterilaisuuden juurta jaksain – siinä olet oikeassa – mutta sen minkä tiedän luterilaisuudesta on seuraava; Sola Scriptura sacra on kirja, joka selkenee vähitellen Jumalan koulussa kantapään kautta ristin alla. Ellei sitä koulua käydä, järjen varassa selkenee Raamatun kirjan – eikä aina sekään – mutta ei koskaan ydin. Lutherille sana tuli elämäksi. Niin se tulee meillekin, jos sana pääsee meihin ja saa meidät ahdistetuksi Jumalan opetettavaksi hengessä ja totuudessa.
Kosti, missä ilo?
Herrassa!
Usko elää varmuudesta, että Kristus on mukanani suurimman hädän hetkellä. En ole yksin. Usko tosin joutuu hädässä ahdistetuksi, kun Kristus vie pimeyteen mutta Hän myös johtaa sieltä ulos. Se on Herra – hämmästymme – kuten opetuslapset aikoinaan! Tässä on luterilaisen uskonkäsityksen syvyys ja myös sen rikkaus.
Kosti, varmuus on sitä sun tätä. Joskus olemme varmoja, jokus taas emme, Paavalikin oli epävarma ja toisinaan varma. Ei kannata hirtää itseänsä luterilaiseen pelastusvarmuuteen ja sen tunteeseen, ei siitä ole mitään hyötyä.
Katolista mystiikkaa kiehtoo pimeä yö, pimeys, sieltä se on valunut lutherin kirjoituksiin. Idässä painopiste on luomattomassa valossa ja apofaattisuudessa.
Sami, mitä Paavali toteaakaan; ”Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan.” On tietysti realismia, ettei uskonvarmuus ole pysyvä tila, vaan uskossa elettäessä joudutaan elämään ja kulkemaan myös pimeässä laaksossa. Kuten Daavid kirjoittaa Ps23:4; ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.”
Eli edellinen teksti viittaa siis siihen, mitä kirjoitin edellä. Usko elää varmuudesta, että Kristus on mukanani myös suurimman hädän hetkellä. Ei siis ole kysymys tunteesta, vaan Raamatun sanasta. Toteaahan Vladimir Losskikin kirjassaan kohdassa – Jumalallinen pimeys Dionysiokseen viitaten, ettei tärkeää ole kirjoittajan persoona, vaan se, että teksti on syntynyt Pyhän Hengen inspiraatiosta.
Usko syntyy ja kasvaa ahdistuksissa, hädässä ja kilvoituksessa. Siinä lohduttavassa varmuudessa, etten ole koskaan yksin. Toki on valitettavasti myös niin, ettei tämä ns. ”alatie” ole kirkkohistoriassa ollut koskaan vallan suosittu polku.
Kosti, juuri näin.
Sami P. Käytät poleemisia käsitteitä yhtä railakkaasti kuin CFW Walther aikoinaan. Tiedät kyllä, että luterilaisuus ei edusta ikonoklasmia eli kuvainraastoa. Sen kannattajat reformaatioajalta löytyvät Sveitsin reformoiduista.
Nyt kun olen pyrkinyt paneutumaan ruokouksen maailmaan monipuolisesti ja olen lukenut myös Ortodoksista kirjallisuutta siitä, niin alan käsittää Samin näköalaa paremmin. Rukouselämään keskittymien tuo mukanaan aivan uuden näköalan sisäiseen hengelliseen taisteluun. Rukouselämään keskittyminen ei onnistu ilman vahvaa otetta omaan kilvoitteluun sisimmässä olevaa vanhaa luontoa vastaan.
Sanokaamme: Minä tiedän, että minunkin kerran täytyy kuolla; minulla on kuitenkin se Herrani Kristuksen lupaus ja sana, että minä saan hänen kauttansa jälleen elää. Onhan synti, jonka tähden minun täytyisi iankaikkisesti kärsiä kuolema, Kristuksen kautta poistettu ja velkani maksettu, niin että Jumala Poikansa kuoleman ja ylösnousemisen tähden on minulle armollinen ja lahjoittaa minulle iankaikkisen elämän.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 299, SLEY, 1945.