[Olav Fykse Tveit] Mitä meidän pitäisi sanoa Pariisin terrori-iskujen jälkeen – kun uskonto, demokratiaan kuuluva sananvapaus ja terrorismin estäminen ovat taas kaikkien huulilla?
Tietenkin meidän pitää tuomita Pariisin iskut, kuten kaikki yhteiskunnan tahot Euroopassa ja sen ulkopuolellakin ovat tehneet. Mutta iskujen pitäisi herättää myös itsetutkiskelua meissä kaikissa, myös hallituksissa, toimittajissa, uskonnollisissa johtajissa ja asiasta huolestuneissa ihmisissä. Sen pohjalta, mitä olen nähnyt Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) kansainvälisessä ja uskontojenvälisessä työssä, nostan esiin viisi hankalaa kysymystä.
1. Vapaus ilmaista – kuka ilmaisee ja mitä?
On totta, että sananvapaus on yleinen ihmisoikeus. Mutta se on aina ymmärretty suhteessa toisiin oikeuksiin, ja sen vuoksi sen käytölle on rajoituksia.
Viime kädessä sananvapaudessa ja lehdistönvapaudessa on myös kysymys vallasta. Meillä pitäisi olla oikeus kriittisyyteen ja rehellisyyteen voidaksemme vaalia yhteistä hyvää. Vapaa sana on tapa rakentaa ja ylläpitää oikeudenmukaisuutta ja rauhaa sekä korjata vallan epätasapainoa. Sen vuoksi sitä on käytettävä vastuullisesti.
Tätä kysymystä kukaan ei voi ohittaa edes silloin kun olemme eri mieltä vastauksista: Miten palvelemme tai vahingoitamme oikeutta ja rauhaa sillä, mitä sanomme tai julkaisemme?
Länsimaissa käytävä keskustelu voi näyttää kapealta. Usein ihmiset, jotka eniten tarvitsevat ilmaisunvapautta – köyhät, äänioikeudettomat, naiset ja vähemmistöihin kuuluvat – ovat niitä, joilla on vähiten mahdollisuutta käyttää ääntään ja jotka kärsivät eniten silloin, kun he sitä yrittävät.
Ilmaisunvapautta noudatetaan heikosti tai valikoivasti monissa maissa, jopa niissä, joiden edustajat marssivat viime viikolla Pariisissa. Historiallisesti lehdistönvapaudesta on ollut vain vähän hyötyä köyhille, koska he eivät ole hallinneet tiedotusvälineitä tai jakelukanavia. Köyhille merkitykselliset oikeudet ovat keskittyneet sanan- ja kokoontumisvapauteen sekä uskonnonvapauteen.
2. Käytämmekö joskus ilmaisunvapautta oikeuttamaan ennakkoluuloja?
Satiiri voi sanoa valtaapitävistä enemmän kuin tavalliset sanat. Diktatuurien aikana olemme nähneet miten satiiri (niissä maissa laiton) voi olla tapa kertoa totuus vallanpitäjistä. Mutta edes nyt, satiirilehteen ja juutalaisyhteisöön iskeneen Pariisin tragedian jälkeen, ei pidä unohtaa kaikkea itsekritiikkiä. Vaatiessaan lisää satiiria tai kritiikkiä journalistien ja myös poliitikkojen täytyy kysyä itseltään, voivatko he lietsoa vihan, muukalaisvastaisuuden tai etnisen ja uskonnollisen ennakkoluulon liekkejä – vaikka se ei olisi heidän tarkoituksensa.
Toinen esimerkki, joka todistaa mielestäni siitä, että sananvapauteen tulisi suhtautua vakavammin kuin pelkkänä muodollisuutena, on neutraaliuden tekosyy, johon japanilaiset viranomaiset ovat vedonneet salliessaan vihapuheen korealaisia vastaan Japanissa. Ohut raja vihapuheen ja väkivallan välillä on heikko, ja historiassa on esimerkkejä siitä, miten se voi johtaa tragediaan, kuten juutalaisten kohdalla tapahtui 1900-luvun Euroopassa ja niin kuin tapahtuu yhä tänään.
3. Pitäisikö uskontojen olla kritiikin yläpuolella?
Pakko myöntää: uskonto on ollut ja on yhä osa ongelmaa. Koska uskonnot ovat pitkän ja surullisen historiansa aikana aiheuttaneet väkivaltaa tai niiden varjolla on pyritty oikeuttamaan sitä, myöskään tänään uskonnollinen elämä ja uskonnon harjoittaminen ei voi jäädä kritiikin ja satiirin ulkopuolelle.
Silti, mitä tarkoitusta ajaa esimerkiksi miljoonien muslimien loukkaaminen pilapiirroksilla Muhammedista? Eikö se ole satiirin ja kritiikin laajemman tarkoituksen vastaista? Miten muslimien syvimpien arvojen loukkaaminen rakentaa keskinäistä luottamusta moni-uskontoisen yhteiskunnan kansalaisten välille? Miten se palvelee tavoitetta edistää sellaista kansainvälistä kulttuuria, joka antaa tilaa sananvapaudelle?
Tänään uskonnollisten yhteisöjen ja yksilöiden oikeudet ovat koetuksella monissa maissa ja rajoitukset ja rangaistukset ovat lisääntyneet huolestuttavasti. Ihmisillä on oltava oikeus arvostella sellaisia hallituksia ilman koston pelkoa. Vastakkainasettelun jyrkkeneminen ei auta näihin haasteisiin vastaamista. Mutta juuri tätähän terroristit haluavat.
Kritiikin vapaus on merkittävä myös kirkoille ja muille toimijoille, jotta voimme arvostella niitä, jotka käyttävät väärin valtaa ja synnyttävät epäoikeudenmukaisuutta, väkivaltaa, sortoa ja tyranniaa. On meidän velvollisuutemme korottaa äänemme niiden kriittisten ihmisten puolesta, jotka eivät voi itse puhua ja tarvitsevat yhteisön tuen.
4. Miksi kuvittelemme, että Jumala tarvitsee suojelemista?
Lait eivät voi suojella Jumalaa, jota meidän kaltaisemme eivät voi vahingoittaa. Mutta lakien pitäisi suojella ihmisiä – meidän oikeuksiamme, arvokkuuttamme, yhteiselomme ehtoja. Pakistanin jumalanpilkkalait, jotka KMN on tuominnut monta kertaa, luovat myrkyllisen ilmapiirin; niiden varjolla voidaan vainota sekä kristittyjä vähemmistöjä että muslimeita.
Opin tärkeän läksyn työskennellessäni Norjassa pilapiirroskriisin aikaan 2005–2006: Meidän täytyy seistä yhteisessä rintamassa puolustamassa sananvapautta, samoin kuin meidän täytyy hyvin selkeästi tuomita väkivalta. Tämä on kaikkien osapuolten hyväksi. Mutta me edellytämme pyrkimystä sellaiseen vuorovaikutukseen, jossa kunnioitetaan toisten ihmisten arvoa, uskoa ja perinteitä.
5. Unohdammeko suuren kuvan?
Pariisi ei ole ainoa raa’an terrorin ja viattomien siviilien surmaamisen näyttämö. Boko Haram tappoi luultavasti 2 000 ihmistä viime viikolla Nigeriassa. Kuinka monta on kuollut terroristien iskuissa ja Syyrian armeijan operaatioissa tai Syyrian ja Irakin alueella valtaa pitävän ISISin käsissä viimeisten kolmen vuoden aikana? Terrorismissa on kyse vääryydestä ja halveksunnasta.
Laajemmassa kuvassa näemme, kuinka kaikkien eri uskontojen kannattajat Irakissa ja Syyriassa kärsivät pitkäaikaisia kielteisiä seurauksia sekä kansainvälisistä sotilaallisista väliintuloista että koti- ja ulkomaisten isojen pelaajien haluttomuudesta rakentaa tarvittavia poliittisia ratkaisuja. Nämä ja muut ratkaisemattomat konfliktit luovat tilaa äärimmäiselle suvaitsemattomuudelle ja terrorismille.
Jos haluamme rakentaa kansainvälistä oikeudenmukaisuutta ja rauhaa, meidän täytyy tietenkin vastustaa niitä, jotka haluavat turhentaa pyrkimyksemme hajottamalla meidät erillemme terrorilla ja väkivallalla.
Mutta meidän täytyy myös antaa myönteinen panoksemme oikeudenmukaisuuden ja rauhan prosesseihin. Yksi rakennusaine on keskustelukulttuuri, jossa osapuolet puhuvat toisilleen ja toisistaan vastuullisesti, vapaudessa, kunnioittaen ja toista arvostaen.
– Olav Fykse Tveit –
Kirjoittajan on Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Genevessä. (Suomennos Tuija Tiihonen)
