Viisi huomautusta sukupuolineutraaliin avioliittolakiin

1)      Sukupuolinen suuntautuminen on saumattomasti yhteydessä sukupuolisuuteen. Sukupuolen käsite itsessään monimutkaistaa tätä. Sukupuolen merkitys ei poistu sillä, että laista poistetaan sukupuoli. Tämä käy ilmi tilanteesta, jossa mahdollinen isä havahtuukin haluun korjata sukupuoltaan niin, että hänestä pitkällisen prosessin kautta tulee äiti. Käsitin, että kun laki on sukupuolen suhteen neutraali, avioliitto ei mitätöidy, vaikka tarkkaavainen puoliso havaitsisi eräänä päivänä, että kumppanin sukupuoli on vaihtunut. Sukupuolella on siis merkitys eritoten sille, jonka mielestä sukupuoli pitää korjata. Emme tunne asian seurauksia mahdollisen lapsen kannalta.

Voinemme päätellä, että sukupuolen korjausprosessi muuttaa persoonaa ja on henkilölle itselleen vaativa. Tällaista henkilöä on syytä tukea kaikin tavoin. Henkilön sukupuolista identiteettiä on ihan aina alettu rakentaa ennen kuin henkilö itse on voinut lausua asiasta oman näkemyksensä. Tässä pätee huonosti se, että lapsemme saa sitten aikuisena päättää. Tämänkin vuoden aikana Naistenklinikan lääkäreillä on varmasti ollut vaikeita tilanteita, joissa on pitänyt päättää, mitä sukupuoli-identiteettiä vastasyntyneelle ruvetaan kehittämään. Tämä johtuu siitä, että geneettinen sukupuoli voi olla eri kuin ulkoinen ilmiasun sukupuoli. Jos geneettisen sukupuolen ja ilmiasun sukupuolen välillä on ristiriita, joka ratkaistaan valitsemalla sukupuoli-identiteetti, joka myöhemmin ei vastaakaan henkilön omaa kokemusta omasta sukupuolisuudestaan, tilanne voi edellyttää korjausta. Mutta jos tällainen prosessi olisi edessä, saattaisi olla, että siinä tilanteessa vanhemmuus jää jalkoihin, kun on muuta mietittävää. Asia on etupäässä teoreettinen mutta mahdollinen.

Lakitekstin kannalta sukupuolinen suuntautuminen voi olla hankala tai turhakin käsite, koska laki itse ei tunne sukupuolta, johon voisi suuntautua. Tämä on asiantuntematon lausunto, koska en tunne asiaa. Geneettisen sukupuolen ja ilmiasun sukupuolen ristiriidasta on se etu, että henkilö voi juosta naisten sarjassa ylivoimaisesti muita nopeammin ilman, että kukaan havaitsee kilpailijan olevan mies.

2)      Luin Kuopion hiippakunnan piispan Jari Jolkkosen kirjoituksen Savon Sanomista. Jolkkonen eli tuttavallisesti Jartzinger (viittaa Ratzingeriin) on maltillinen ja aika analyyttinenkin hahmo. Hän on täysin oikeassa siinä, että kun Suomessa 1929 säädettiin avioliittolaki, sitä ei suunnattu ketään vastaan. Jolkkonen puhuu intentiosta. Hänen kirjoituksensa on minusta kiinnostava. Jolkkonen kirjoittaa:

”Jos yhdenvertaisuutta halutaan vahvistaa, onnistuisiko se vahvistamalla yksittäisiä ja konkreettisia oikeuksia, vai pitääkö muuttaa koko avioliittokäsitys?”

Tämä antaa tilaisuuden kiintoisaan meta-analyysiin. Meillä on mannereurooppalaisesti pitkään ajateltu niin, että asioita hoidetaan yleisten periaatteiden mukaisesti. Jokaista tekoa koskee Immanuel Kantia seuraten kriteeri, että siitä pitäisi tarvittaessa voida tehdä yleinen laki. ”Ei se yhteiskunta kuulkaa sillä tavalla pyöri, että täällä kaikki”-argumentti on juuri tätä Kantin vaikutusta, ja Putouksen Ymmi Hinaaja edusti tätä näkemystä oikeaoppisesti. Argumentti on tyypillinen, ja se voidaan esittää lapsenkasvatuksen yhteydessä. Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki heittelisivät toisia esineillä tai roskia maahan.

Nyt Jolkkonen näyttää vaihtavan tyyliä: Tässä kohtaa hän hylkää kirkon perinteisesti kannattaman näkemyksen eli yleisen universalistisen periaatteen (luterilaisuudessa on ollut vahva taipumus ajatella, että Kantin etiikka se passaa hyvin) ja ryhtyykin etsimään yksittäisiä epäkohtia, jotka voidaan pragmaattisesti ratkaista kulloisessakin tilanteessa. Tällainen ajattelu on enemmän tyypillistä englantilais-amerikkalaiselle liberalismille, jossa yksilö oman tilanteensa mukaisesti ratkaisee ongelman ilman, että tarvitsee kysyä neuvoa esimerkiksi kuopiolaiselta piispalta.

Rajavedosta onkin sitten kysymys. Emmekö voisi Jolkkosen mallin mukaan ajatella niin, että nyt ehkä on syytä kaivaa avioliiton käsitteestä ne yksittäiset epäkohdiksi katsotut asiat ja justeerata tätä avioliiton käsitettä pragmaattisesti?

3)      Sen enempää Jolkkonen kuin kai tämä lakialoitekaan ei puhu siitä, mistä avioliitossa lopulta on kyse. Lisääntymisestä jokunen sana aina sanotaan, ja se liippaakin läheltä. Jolkkonen kirjoittaa:

”Ihmiset ovat aina järjestäneet lähisuhteensa monin eri tavoin. Yhteiskunnat ovat kuitenkin aina ja kaikkialla keskittyneet säätämään erityisiä velvollisuuksia suhteille, joista voi syntyä jälkeläisiä.”

Vanha testamentti tuntee aika erikoisiakin perhe- ja lähisuhdemalleja, joissa on myös jälkeläisiä. Kuitenkin se ”klassinen avioliitto”, josta Jolkkonen nimenomaisesti kirjoittaa, on tuore ilmiö, jota ei voi erottaa 1800-lukulaisesta modernista yhteiskuntakäsityksestä ja modernista kansalaisen käsitteestä, naisten äänioikeudesta ja sitä rataa. Tämä moderni avioliitto on kahden tasaveroisen ja -arvoisen puolison rakkausliitto, ”parisuhde”, jossa ”lapsen koti on äidin ja isän parisuhde”.

Tällaista parisuhdemallia Raamattu ei tunne. Raamatussa ”klassinen avioliitto” on jopa moniavioinen. Salomolla oli aika iso haaremikin. Aivan kuten paavi Benediktus sanoi, ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” liittyy pikemmin valittuun kansaan kuulumiseen, ei perhemalliin, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, Volvo ja lipputanko.

Mikä tässä jälkeläisten asiassa on niin erityistä? Siitä ei puhuta. Se on perintöoikeus. Tämä oli keskeinen syy, että katolinen kirkko omaksui selibaatin: sen tehtävä ei ollut taata, etteivät papit harrasta seksiä. Kyllä he harrastivat. Selibaatin tarvittiin takaamaan, ettei papeille synny jälkeläisiä, joilla olisi laillisia oikeuksia periä kirkon omaisuutta.

”Lapsen oikeus äitiin ja isään” ei itsessään biologisesti eikä välttämättä psykologisesti tai sosiologisestikaan tarvitse erillistä instituutiota, koska tällainen ihmislapselle tärkeä kotipaikka eli vanhempien välinen suhde voi periaatteessa syntyä ilman maistraatinkin lähettämää laskua. Teoriassa ainakin. Käytännössä voi sanoa niin päin, että avioliittoon vihittyjen uskovaisten perheissä kyllä voi kasvaa psyykeltään hyvinkin epävakaita ja sairaita lapsia, joten papin aamen ei takaa yhtään mitään. Mutta laillinen perintöoikeus on asia, josta voidaan säätää laissa.

Saan vaikutelman, että tällaisesta omaisuudenhallintaa koskevasta puolesta ei puhuta siksi, että asia kiinnostaa enempi vasemmistoa kuin oikeistoa. Kysymys on siten ideologisesta, aatteellisesta prosessista. Tässä aatteellisessa prosessissa yleisesti ottaen (ei siis ainoastaan sukupuoliasioita koskien) liikkuu paljon rahaa, jota kanavoidaan niin sanottuun vaikuttamistoimintaan. Se tarkoittaa avointa lobbausta. Samaan aikaan media itse luo uusia käsitteitä, koska vaikeat asiat eivät meinaa mahtua otsikkoon eivätkä leipätekstiinkään.

Tässä on vielä yksi erikoisuus. Kun painotetaan lisääntymistä, siinäkin on kyse vaikuttamistoiminnasta, lobbauksesta, ideologisesta kampanjoinnista eli aivopesusta. Sitä on kaikilla osapuolilla. Piispan virka on nykymaailmassa eräänlainen pastorin ja terveystiedon opettajan tehtävänkuvia yhdistävä seksineuvojan virka. Kun avioliittoinstituutio on olemassa lisääntymisen vuoksi, eikö jokaisen avioliittoon aikovan pitäisi suostua tutkimukseen omasta lisääntymiskyvystä? Tällaista heteroille ei tehdä. On paljon pareja, jotka eri syistä eivät voi saada lapsia, ja jotkut eivät haluakaan. Silti mikään ei estä heitä menemästä naimisiin. Ennen vanhaan Jolkkosen tarkoittama ”klassinen avioliitto” sisälsikin kirkon opetuksessa ehkäisykiellon. Tämä mallia noudetaan vanhoillislestadiolaisuudessa.

4)      Piispa Jolkkonen on hankalassa paikassa, koska hän nähdäkseni on lojaali niille linjauksille, joiden vaalimisesta hän saa liksaa. Hän ei voi itse niitä linjauksia klikkauksella muuttaa. Kari Mäkinen on tässä suhteessa notkeampi kaveri, hän feisbuukkaa melko vapaasti. Irja Askola on mielestäni esittänyt näissä aiheissa näkemyksiään etupäässä runouden muodossa, Vikström taas on pragmatisti sanan siinä merkityksessä, että hänen mielestään kirkon olisi kätevää luopua vihkioikeudesta, koska kirkolliskokous on niin raskasliikkeinen.

Jolkkonen nojautuu sanaan ”klassinen”. Herätysliikeretoriikassa puhutaan mielellään ”klassisesta kristinuskosta”. Se tarkoittaa 1600-luvulla syntynyttä uutta kristinuskon tulkintaa, jonka kehittymiselle seuraavana kahtena vuosisatana antoi skottilainen empirismi ja niin sanottu common sense realism.

Itselleni sana klassinen tuli läheiseksi lapsuudessani, jolloin eräässä autokirjassa oli piirroskuva Ford Sierrasta ja vieressä kuvateksti, joka havainnollisti, millainen on ”klassinen takaveto”. ”Klassinen avioliitto” Jolkkosen käsittämänä syntyi niihin aikoihin, kun ruvettiin puhumaan ”klassisesta musiikista”. Sillä tarkoitetaan kapeasti nähtynä wieniläisklassismia. Nykyisin voidaan kuitenkin puhua myös klassisesta 12 tahdin rock’n rollista. Tämä musiikkityyli perustui rhythm’n blues -musiikkiin, josta aikalaiset käyttivät myös ilmaisua race music. Näin ollen ilmoittaudun henkilöksi, joka arvostaa ”klassista rotumusiikkia”. Minulla on myös italialainen keittokirja, jonka hakemistossa on ”klassinen bolognese” eli ragù alla bolognese. Siihen tulee pekonia ja kananmaksaa.

5)      Tästä on luonteva jatkaa Lähi-idän politiikkaan. Israel on kiinnostava esimerkki, koska siellä ”yleinen periaate” ja ”pragmatismi” muodostavat eräänlaisen liitoksen. Joitain vuosia sitten oli ennakkotapaus, kun oli alijan perusteella kansalaisuutta hakeva mies, joka oli naimisissa toisen miehen kanssa. Aviopari sai kansalaisuuden, ja oikeus katsoi, ettei lähtömaassa solmittua avioliittoakaan mitätöity Israelissa. Onkin tapana, että ne homoparit, joilla on kaksoiskansalaisuus esimerkiksi Kanadassa, voivat lomamatkallaan mennä naimisiin ja saada täten avioparin statuksen Israelissa. Mielipidemittauksissa sukupuolineutraali avioliitto saa Israelin kansalaisten keskuudessa suhteellisen suurta kannatusta. Tällaiseen lainsäädäntöön on siinä naapurimaissa vielä jonkin verran matkaa.