Kirkossa on viime vuosina innostuttu uudenlaisista jumalanpalvelusyhteisöistä. Niiden suhde nykyiseen parokiaaliseen seurakuntamalliin voidaan järjestää ainakin viidellä eri tavalla. Mitä vahvuuksia ja heikkouksia näette kussakin mallissa?
1. Paikallisseurakunta jumalanpalvelusyhteisönä
Tässä mallissa paikallisseurakunta alkaa kehittää perusmessuaan yhteisöllisempään suuntaan. Upeana esimerkkinä tällaisesta mainittakoon Haapajärven seurakunta, jossa messukäytäntöjä uusimalla on saatu lisää intoa ja uutta väkeä kirkkoon. Mallin vahvuudet ovat ilmeisiä. Siinä ei ainakaan rakenneta mitään kuppikuntia, vaan ollaan aivan kirkkomme keskuksessa. Toisaalta päämessu on kirkkokäsikirjassa varsin säännelty ja sillä on pitkät perinteet, joten sen muokkaaminen on haastavaa. Ja koska yhteisöllisyys ei ole kaikkien juttu, voi päämessun sorkkiminen karkottaa perinteisempiä kävijöitä. Niin ei kuitenkaan välttämättä käy, jos prosessi osataan johtaa hyvin.
Toinen tapa on perustaa päämessun rinnalle toinen jumalanpalvelus johonkin toiseen aikaan ja alkaa rakentaa yhteisöä sen ympärille. Tapa on yleinen Englannissa, jossa uusimuotoinen messu on tavallisesti sijoitettu iltapäivään tai iltaan. Mallin hyviä puolia on mahdollisuus rakentaa messu alusta alkaen yhteisöllisesti ilman menneisyyden taakkaa sekä suurempi vapaus käsikirjan suhteen. Haasteena on lisätyö, koska seurakunnan pitää pyörittää myös perusmessua uuden rinnalla sekä se, että uuden messun pitää haalia kävijänsä tyhjästä.
2. Työala- tai selektiivipohjaiset messuyhteisöt
Asetelma muistuttaa em. toista messua mutta eroaa siitä järjestävän tahon suhteen. Esimerkkinä tällaisesta on Tampereen Uusi Verso -yhteisö, jonka virallisena järjestäjätahona on seurakuntayhtymän yhteinen kasvatustyö. Tai seurakunnissa järjestettävät nuorten iltamessut, jotka ovat osa nuorisotyön yhteisön toimintaa. Mallin etu on se, että yhteisöllä on suhteessa seurakunnan muuhun jumalanpalveluselämään kohtalainen autonomia, jonka takaavat oma työntekijä, rahoitus ja usein myös oma esimies. Sen ilmeinen haaste on, että monesti seurakunnan ”virallisen” jumalanpalveluksen ja näiden ”viritelmien” välille saattaa syntyä jännite. Tilanteen hyvä hallinta vaatii kirkkoherralta suurta johtamistaitoa, jottei orastavia alkuja tallota epäluulojen perusteella.
3. Yhdistyspohjaiset yhteisöt
Kolmas tie on perustaa jumalanpalvelusyhteisölle oma yhdistys, joka pyörittää toiminnan vapaaehtoiskannatuksella ja palkkaa omat työntekijänsä, mutta jolla on yhteistyösopimus paikallisen seurakunnan kanssa. Esimerkkeinä tällaisesta mainittakoon Helsingin Verkosto ja Jyväskylän Kohtaamispaikka, jotka ovat molemmat jumalanpalvelusyhteisöjen pioneereja Suomessa.
Yhdistyspohjainen yhteisö on hyvin itsenäinen ja se luo jäsenilleen voimakkaan omistajuuden jo siksikin, että yhteisön olemassaolo ja rahoitus riippuvat täysin ihmisten sitoutumisesta. Malli on seurakunnallekin edullinen, sillä sen ei tarvitse tehdä eikä maksaa juuri mitään saadakseen elävän jumalanpalvelusyhteisön kirkkoonsa. Toisaalta, jos jo työalan messu synnyttää kuilua seurakunnan ja yhteisön välille, niin tällainen yhdistysyhteisö vaatii jo diplomaattista akrobatiaa onnistuakseen. Uskon kuitenkin, että tämä on tulevaisuudessa lisääntyvä tapa järjestää messuja seurakuntien vetäytyessä verotulojen pienentyessä säästömoodiin.
4. Herätysliikkeiden ja järjestöjen yhteisöt
Viime vuosina jotkut kirkolliset järjestöt ovat alkaneet perustaa omia jumalanpalvelusyhteisöjään. SLEY on tehnyt niin jo pitkään ja sittemmin Kansanlähetys on ottanut ensiaskeleitaan samaan suuntaan. Myös Lähetysseuralla ja Kansan Raamattuseuralla on omia messujaan toimintakeskustensa yhteydessä. Osa näistä yhteisöistä on täysin itsenäisiä ja yhteys alueen seurakuntaan on muodollinen, kun taas osa yhteisöistä on järjestetty yhteistyössä seurakunnan kanssa.
Mallia koskee paljolti samat havainnot kuin yhdistysmallia mutta erityispiirteenä ovat taustajärjestöjen omat teologiset painotukset ja kulttuuri sekä joissain tapauksissa virkaopillinen jännite suhteessa kirkkoon. Ottamatta nyt kantaa virkakysymykseen, ovat tällaiset yhteisöt mahdollistaneet ns. vanhauskoisille aidon seurakuntaelämän kirkkomme piirissä, mikä tuskin on keneltäkään pois.
5. Yhteisöseurakunnat (henkilöseurakunnat)
Aina ajoittain on keskusteltu siitä, pitäisikö kirkon mahdollistaa niin sanottujen henkilö- eli yhteisöseurakuntien perustaminen. Nykyinen parokiaalinen malli määrää ihmisen siihen seurakuntaan, jonka alueella hän sattuu asumaan mutta yhteisöseurakuntamallissa ihmiset voisivat halutessaan valita itselleen sopivamman seurakunnan. Parokiaalimallissa kirkon jäsenellä ei ole mahdollista kanavoida verojaan eikä antaa panostaan luottamushenkilönä muualle kuin asuinalueensa seurakuntaan, vaikka hän olisi aktiivinen toisen seurakunnan piirissä. Tilanne on teologisesti hankala, ja se etäännyttää jopa aktiiviseurakuntalaisia kirkosta. Toisaalta yhteisöseurakunnat tuovat teknisiä ongelmia verotuksen ja hallinnon suhteen sekä lahkoutumisen vaaran. Jotkut ajavatkin yhteisöseurakuntia ratkaisuksi kirkkopoliittisiin vääntöihin kuten virkakysymykseen ja parisuhdelain tuomiin paineisiin.
Tervetuloa! Haasteita riittää, mutta myös mahdollisuuksia ja innokkaita työtovereita.
Hienoa! Nyt saanemme vihdoinkin ratkaistuksi kirkollisen viestinnän perusongelman:
EIKÖ SANA KUULU vai eikö se tehoa?
Erinomaista pohdintaa. Näistä malleista voisi löytyä eväitä semmoiseen seurakuntaelämään, jossa samanaikaisesti toteutuisi yhteys olennaisimmassa uskon ytimessä ja erilaisuuden hyväksyntä muissa asioissa.
Aivan, Timo Pöyhösen perusasenne on hyvä. Kaikille on tarkoitus tarjota hengellinen koti kirkon siipien suojassa.
Hyvä kysymys onkin, että mitä tapahtuu, jos ei mitään tapahdu? Kyllä nämä ovat kirkon tulevaisuuden kysymyksiä.
Minua ainakin hämää kovasti se, että onko pelastus vaihtoehto vai elinehto? Onko Suomen kansa jo niin turvoksiin syötetty sanalla, että pitäs laittaa hiukan kermavaahtoa siihen päälle, että kelpaa. Vai onko luopumus ovella?
Yksi näkökulma voisi olla, että paikallis-seurakunnan messu on riittävä. Nykyisessä messussa on kaikki ainekset jo käsillä. Miksi tehdä jotakin uutta? Miksi liike ei voisi olla syventävä ja avaava. Onko ymmärretty mitä messu on? Uudet messut voivat myös hajottaa ja pirstaloida kokonaisuutta. Herätysliikkeiden on hyvä käydä se keskustelu miten heidän messuyhteisöt integroituvat paikallis-seurakuntaan ja kokonaiskirkkoon.
Tuo ensimmäinen vaihtoehto on juuri sitä, että ei tehdä mitään uutta vaan kehitetään nykyistä. Se on yksi vaihtoehto mutta todella haastava, ehkä jopa kaikkein vaikein tie. On vaikea kehittää messu, joka toimisi kaikille – ihmiset kun tuppaavat olemaan erilaisia.
Miten ratkaisisit sen ongelman, että nyt vain noin prosentti suomalaisista käy normiviikon aikana kirkon jumalanpalveluksessa?
”Miksi tehdä jotakin uutta? ” Vaikkapa siksi, että kaikilla oikeasti olisi mahdollisuus osallistua. Nyt tilanne on usein se, että perhe pienten lasten kanssa ei voi tavalliseen messuun osallistua. Sen aiheuttaa se, että isien on jäätävä kotiin, jotta äidit pääsee messuun. Sitten ihmetellään miksi miehiä ei ole kirkossa.
Meillä on vanhoja kirkollisia liturgioita joita voisi ottaa käyttöön. Myös vanhojen kirkkojen käytäntöjä ja malleja voisi soveltaa luterilaiseen messuun. Messun yhteisöllisyys on vaikea asia. Liturgisten rukousten lisääminen, lasten käyttäminen avustajina on vanha kristillinen tapa. Messussa saarnan vähentäminen tai sen pois jättäminen on myös vanha perinne, tällöin korostetaan muita asioita.
Messun kävijämääristä voimme olla samalla tavalla huolissamme kuin kaikkien ihmisten pelastumisesta. Tähän ei kuitenkaan ole paljon inhimillisiä keinoja ja kun käytämme niitä saattaa käydä huonosti, siksi voimme rukoilla uskollisesti ja olla kuuliaisia Jumalan käskyille.
Sanan vähentäminen on ollut aseistariisuntaa sielunvihollisen edessä. Jos uskovan elämä ei ole erilaista kuin uskomattoman, on peli menetetty ja viihde lisääntyy. Tästä joutuvat kaikki paimenet vastaamaan kaikkivaltiaalle, miten hoidit leiviskäsi!
Miten niin : ”Tähän ei kuitenkaan ole paljon inhimillisiä keinoja” Timohan juuri tuossa blogissaan tuo esiin viisi keinoa, joiden avulla messuun saadaan väkeä. Jokainen niistä saa aikaan sen, että kävijämäärä lisääntyy.
Pekka, huomasin saman asian.
1 Kyseisessä tapauksessa messuyhteisö voi muodostua vain oman seurakunnan aktiivien ympärille. Eikä mukaan edes odoteta muita. Näin malli voi vahvistaa vain sisäänlämpiävää toimintaa.
2 ongelma tulee vastaan kun kirkkoherra vaihtuu. Toiminta vaatii ehdottoman tuen kirkkoherralta. Jollei uusi sitä anna, niin menestyväkin toiminta voidaan lopettaa.
3 Yhdistys voidaan kokea kilpailijana, jos seurakunnan messuissa ei kävijöitä juurikaan ole ja messuyhteisön tilat ei meinaa riittää.
4 herätysliikkeet kokoaa yleensä vain sitä omaa porukkaa.
5 henkilöseurakunnat voisi olla toimivin ratkaisu. Silloin edellä olevat ongelmat poistuisi. Mitä tulisi tilalle?