Kotimaa julkaisi 4.7. emerituspiispa Eero Huovisen esseen Kirkko kaikkia kansoja varten. Kun essee pohjautuu Sigfrid Sireniukseen ja kun minä olin pitkään läheisessä kosketuksessa Sireniuksen kanssa, rohkenen puuttua asiaan.
Piispa Huovisen essee koskee kansankirkkoa ja sen taustana on Sireniuksen synodaalikirja Kansankirkko yhdistystoiminnan tukemana (1922). `Kansa` sinänsä on laaja käsite. Raamatun aikaisemmissa suomennoksissa on käytetty runsaasti kansa -sanaa, joka vuoden 1992 käännöksessä on korvattu paremmin alkutekstiä vastaavilla sanoilla ’kansakunta’, ’väkijoukko’, ’ihmiset’ ym. Huovinen tarkoittaa kansankirkolla kuitenkin Sireniuksen tavoin Suomen kansakunnan yhteistä luterilaista kirkkoa.
Kirkko on vuosisatojen ajan ollut kansakunnan paimen, joka on tuonut suomalaiset lukutaidon sekä kaiken opin ja kulttuurin piiriin, mutta myös asettanut rajoja sekä ylläpitänyt kuria ja järjestystä laumassa. Toisaalta Suomi oli 1900-luvun alussa vielä virallisesti säätyjakoinen yhteiskunta: lain mukaan aateli oli ylin sääty ja heti toisena oli papisto. Yhteiskunnalliset erot olivat suuret. Kaksi kolmasosaa koko kansakunnasta oli säätyjaon ulkopuolelle jäänyttä ns. yhteistä kansaa eli rahvasta vailla valtiollista äänioikeutta. Kirkonvastainen sosialidemokraattinen puolue julisti edustavansa tätä ’varsinaista kansaa’ ja eduskuntauudistuksen jälkeen siitä tuli vahva vaikuttaja.
Huovisen esseen virikkeenä on ollut Martti Ajon väitöskirja Punainen eskatologia (2018). Kirja painottuu tuohon murrosaikaan, vuoden 1918 sisällissodan lähivuosiin ja sen nimi voisi viitata punaisen puolen tunnukseen ”Tää on viimeinen taisto”, mutta se viittaakin Sireniukseen. Ajo katsoo, että Sirenius oli sosialidemokraattisen puolueen kannattaja, joka tilasi ja luki Suomen Sosialidemokraattia vielä vanhanakin, mutta Sirenius tilasi ja luki myös mm. Uutta Suomea, jossa vielä hänen viimeisen keväänsä 1961 pitkäperjantaina oli hänen kirjoittamansa artikkeli. Puoluepolitiikka toimintatapoineen oli hänelle vierasta ja vastenmielistä, mikä näkyy selvästi myös hänen muistelmiensa viimeisissä luvuissa.
Joskus Sireniusta on sanottu myös punapapiksi, mutta on sanottava, että hän sisällissodan jälkeen pappina Kuusankoskella ollessaan toimi vain kristityn ihmisen tavoin ja auttoi hädässä olevia ihmisiä puolueväriä kysymättä. Hänen sittemmin aloittamansa setlementtiliikkeen tunnus oli ”yli yhteiskunnallisen kuilun”.
Sirenius oli koko elämänsä ajan Suomen luterilaisen kirkon vankka tukija, mutta kaiken kokemansa ja lukemansa nojalla hän ajatteli itsenäisesti. Kerran istuimme kahden iltahämärässä. En muista tarkemmin, mistä kaikesta puhuimme, mutta muistan, että kysyin: ”Mitä on kuoleman jälkeen?” Hän oli pitkän aikaa hiljaa, katsoi vain eteensä lattiaan ja sanoi sitten: ”En tiedä siitä mitään. Tiedän vain, että siellä on hyvä olla.” Tämän tunnustuksen hän kirjoitti myös kirjansa Unohdettu hengen maailma (1961) loppuun, mutta lisäsi selvennykseksi sanat: ”…kun Jumala on siellä ja ihmiseksi tullut Jumalan Poika Jeesus Kristus on siellä”. Se riitti hänelle.
Toiminnassaan Sirenius keskittyi vahvasti ns. tämän puoleiseen ihmisten yhteiseen elämään. Hänelle kaikki ihmiset olivat ihmisinä saman arvoisia, ei vain puheissa, vaan myös todellisuudessa. Tärkeintä oli kuunnella toista ihmistä eikä tuomita kuuntelematta. Hänen ohjeensa oli ”lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.
Hänen työkenttänsä Suomessa oli aluksi evankeliointitoiminta joskus hyvinkin kaukana kirkosta olevilla teollisuusseuduilla, jonne kirkon kellokaan ei kuulunut. Eri puolille syntyneiden työpisteiden mukana siitä kehittyi Kristillis-yhteiskunnallinen työkeskusliitto, joka nykyisin tunnetaan Setlementtiliittona. Tehtävänä ei ollut antaa aineellista apua, vaan ’to settle’-käsitteestä johdetun todellisen paneutumisen keinoin auttaa yksityisiä ihmisiä ja perheitä itse nousemaan parempaan ja avarampaan elämään. Sirenius puhui usein arkielämän kristillisyydestä, mitä ei aina ymmärretty.
Piispa Huovinen tunnistaa Sireniuksen aidon maailmankuvan ja tavoitteet. Suomen kirkolle on annettu kansa, tämä ihmisjoukko, jota sen on ollut ohjattava ja johdettava. Erilaisia näkemyksiä on ollut, mutta tehtävä on edelleen sama. Kirkon on palveltava kansaa ja johdettava sitä, ei enää ylhäältä päin katsoen, mutta missään tapauksessa ei myöskään kulkemalla perässä jäsenkatoa peläten. Kirkon vaativa tehtävä on ohjata kansaa ja osoittaa sille kestävä tie.
Mutta mikä on kestävä tie? Kristikunta on jakaantunut kirkkokuntiin, Suomen luterilaisen kirkon piirissä on useita osin jyrkkiäkin hengellisiä liikkeitä ja yhdistyksiä omine näkemyksineen, minkä lisäksi moni yksinäinen ja epäröivä kulkija ”uskoo omalla tavallaan”. Kristikunnan ulkopuolella on koko muu maailma.
Huovinen viittaa kasvaneeseen kansainvälistymiseen. Koko maailma on nyt nopeasti tiivistynyt ja tieto on lisääntynyt, mutta kaikkialla kaivataan rauhaa ja luotettavaa tulevaisuutta. Eettistä näkemystä ja tukipilaria kaivataan nyt ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Enää ei riitä, että kirkon penkissä istuva ajattelee vain omaa henkilökohtaista pelastustaan. Kristitty ihminen on enemmän kuin pelkkä kristinuskoon kastettu. Hän ajattelee myös muita ihmisiä sekä arkista elämää nyt ja tulevaisuudessa.
Minusta tuo Sireniuksen arkipäivän kristillisyys olisi hyvä asenne koko maailmalle. Minä en rohkene sanoa kenellekään, että sinä palvelet väärää jumalaa, mutta voin sanoa, että kaikki ihmiset kielestä, kansallisuudesta ja uskonnosta riippumatta ovat sinun lähimmäisiäsi, sinun kaltaisiasi ja samanlaisten ongelmien kanssa kamppailevia. Kohtele heitä ihmisinä. Se on kristinuskon kaksoiskäskyn toinen puoli ja tarkoitettu kaikille kansoille.
Viljo Rasila
professori emeritus
Viljo Rasilan ajatuksiin on helppo yhtyä. Hän oli historianopettajani Kajaanin lyseon viimeisellä luokallani v.1959-60, paras historianopettaja mitä minulla koulussa on ollut.
Kiitos ajankohtaisen ja tärkeän ytimen palauttamisesta mieleen! Sireniuksen toiminnalla oli Kuusankoskella pitkä ja syvälle ulottuva jälki. Viljo Rasila toteaa ytimekkäästi Sireniuksen toimintatavasta, että ”hän sisällissodan jälkeen pappina Kuusankoskella ollessaan toimi vain kristityn ihmisen tavoin ja auttoi hädässä olevia ihmisiä puolueväriä kysymättä ”. Tulin Kuusankosken kirkkoherran virkaan1987. Tuolloin siellä toimi vielä Sirenius-piiri!
Ytimekkäästi Rasila toteaa kirkkomme tämän hetkisen tilanteen:” Suomen luterilaisen kirkon piirissä on useita osin jyrkkiäkin hengellisiä liikkeitä ja yhdistyksiä omine näkemyksineen, minkä lisäksi moni yksinäinen ja epäröivä kulkija ’uskoo omalla tavallaan’. ” Ideologisine kiistoinemme olemme aika kaukana Jumalan ja lähimmäisen rakkauden raamatullisuudesta. Eri mieltä oleminen on tietenkin sallittua mutta yhteisen kirkon asioiden hoitaminen ytimestä käsin pitäisi olla itsestään selvyys.
Matti Perälä sanoo tärkeän asian: ”Eri mieltä oleminen on tietenkin sallittua mutta yhteisen kirkon asioiden hoitaminen ytimestä käsin pitäisi olla itsestään selvyys.” Vaikka minusta on eläkkeellä tullut itsellenikin vähän oudon vihainen kapinallinen, myös yhteistä kirkkoa kohtaan, jostakin kumman syystä pidän itseäni edelleen kirkon uskollisena poikana. Ja siksi en jotenkin pääse irti oman kirkkoni asioiden seuraamisesta ja niiden jonkinlaisesta huolehtimisesta. Eihän niiden ytimestä käsin hoitaminen yleensäkään kuulune kovin laajalle joukolle, saatikka eläkerovastille.
Kiinnitin aikanaan omassakin bloggailussa huomiota Eero Huovisen Sirenius-esseeseen. Tämä blogi antaa siihen hyvää laajempaa näkökulmaa. Kuitenkin rohkenen olle sitä mieltä, että blogin kirjoittaja painottaa Sireniuksen perintöä hieman eri tavalla akuin Huovinen. Huovinen sai Sireniukselta mm. aiheen mainita kirkon ”lakiperäisiin tehtäviin ja virallisiin muotoihin kiinnittymisen”, joka estää uudistusten esiin pääsyn. Tässä blogissa taas painotetaan Sireniuksen kansankirkko-ajattelua, ymmärtääkseni myös pysyvänä arvona. Blogisti: ”Suomen kirkolle on annettu kansa, tämä ihmisjoukko, jota sen on ollut ohjattava ja johdettava. Erilaisia näkemyksiä on ollut, mutta tehtävä on edelleen sama. Kirkon on palveltava kansaa ja johdettava sitä…”
Kyllä voi hyvin yhtyä siihen, että ”Sireniuksen arkipäivän kristillisyys olisi hyvä asenne koko maailmalle”. Koska koko maailma ei kuitenkaan ole kristitty, kirkolla on tai täytyy olla – mielestäni – tehtävänä joku muu kuin tämän kansan palveleminen, ohjaaminen ja johtaminen. Ilmeisesti Sirenius oli sata vuotta sitten yksiselitteisesti kansankirkko -ajatuksen kannalla. Kuitenkin hän aikanaan uudisti kirkon toimintatapoja sellaisella rohkeudella, jota soisin löytyvän myös niiltä nykyisiltä tulevaisuustoimeksiantojen valmistelujoilta, jotka näyttävät olevan kiinnittyneinä kirkon kangistuneeseen toiminta- ja halliintokulttuuriin.
Sigfrid Sirenius ja P. Ervast ovat kirjassa:
PE, SUURI SEIKKAILU – kirjan alun tiiviste.
Ti 21.9.2021
Luku 1 JUNASSA.
Silloin ilmestyy hänelle Herran enkeli … Luuk.1: 11.
Tohtori KOTKA (alias Pekka ERVAST 1875-1934) lähti pitkälle matkalle kohti Amerikkaa ja kohtasi junassa
ja laivalla sattumalta kirkkoherra SANTALAN (alias Sigfrid SIRENIUS 1877-1961). Hän radio hartaudessa ensimmäisenä Suomessa v. 1957 kertoi Jeesuksen vuorisaarnan viisi uutta käskyä.
((Matt.5: 21-48: 1. Älä vihastu, suutu, pety, loukkaannu tai katkeroidu. 2. Ajatusten puhtaus. 3. Älä vanno, valehtele tai pelkää – pelko tuo valheen. 4. Rauha ei vastusta itseen kohdistuva pahaa, ”Mitä kylvää sitä niittää”, mutta lempeästi ehkäise toisiin kohdistuva moite-syyte-tuomitseminen, sillä tuomiovalta ei ole meillä, vaan Vapahtaja olennolla. 5. Rakasta kaikkia myös vihollisia.))
Se Sireniuksen Jeesuksen uudet käskyt-radio saarna tuli joskus paljon myöhemmin uusintana, jonka VÅ kuuli radiosta. Sirenius oli 1900-luvun ihmeellisin ja sydämellisin pappi ja teologian kunniatohtori, joka myös on kirjassa Suuri Seikkailu matkalla Atlantin taa. Hän oli usein käynyt P. Ervastin sunnuntai luennoilla, joiden sisällöistä he paljon tässä kirjassa Suuri Seikkailu keskustelevat. Tämä kirja on kuin yksi kuvakulma Ervastin ja Sireniuksen elämään pähkinänkuoressa.
Santala/Sirenius: Puhutte luennoilla lämmöllä maailman pakanallisista uskonnoista ja kiitätte niitä. Miksi olette hylännyt kristinuskon, kun puhutte niin paljon kristinuskon epäkohdista? (s. 11.)
Kotka/Ervast: Kirkot ja lahkot vain riitelevät keskenään, eivätkä tiedä, mitä kristinusko todella on. Eikö mielestänne tässä olisi korjaamisen varaa?
Santala: Olisipa tietenkin, mutta kansan henkiset ohjakset ovat yksin kirkon käsissä. Eikö teidänkin velvollisuus olisi asettaa Jumalalta saamanne lahjat kirkon palvelukseen? Papiston negatiivinen käsitys teistä johtuu siitä, etteivät he tunne teitä ja teidän vuorisaarnan eettisten ohjeiden tuntemustanne. He luulevat teitä uskonnon vastustajaksi ja antikristuksen palvelijaksi.
Kotka: Nuorena ylioppilaana olin harras uskovainen kristitty, vaikka en ymmärtänyt kirkon uskon kappaleita. Outoa oli kirkkojen riita tuleeko ihminen autuaaksi uskon vai hyvien tekojen avulla. Uskoin koko sydämestäni, että minun tuli seurata Jeesusta, se oli elämäni tarkoitus. Tahdoin tuoda jotain aivan uutta kirkolliseen uskoon ja elämään.
Santala: Niinhän jokainen pappi ja kirkonmies on kutsuttu reformaattoriksi, uudistajaksi. Meidän tulee kasvattaa itseämme ja toisiamme, ja siten kohottaa kirkon henkistä auktoriteettia. Miksi jäitte vain yliopistoon, ettekä lähtenyt kirkon palvelukseen?
Kotka: En tahtonut kunnianhimon ohjaamana nousta arkkipiispaksi, vaan vain olla arkkipiispa, jotta voisin opastaa papiston Jeesuksen seuraamiseen. Näillä nuoruuteni haaveiden paljastuksilla tahdon osoittaa, kuinka kunnioitan ja luotan teihin herra rovasti. Kirjoitin jopa arkkipiispalle ja tein ehdotuksia hänelle, mutta hän ei suvainnut vastata, siksi luovuin haaveistani ja näin työni muualla. Tuolloin minulla ei ollut omaa tahtoa.
Santala: Niin, yliluonnollisia asioita ei enää tapahdu.
Kotka: Oletteko siitä varma, herra rovasti? Nyt kerron teille pyhimpien muistojeni joukosta tapahtuman, jonka toivon teidän pitävän salassa. Istuin huoneessani, ovi oli lukossa. Yht’äkkiä huoneeni valaistui aurinkoa kirkkaammin ja huoneeni keskellä seisoi pitkään vaalean viittaan pukeutunut mies. Häntä ympäröi loistava taivaankaari ja hänen päänsä ympärillä oli kultainen sädekehä, – Hän oli niin ylevän näköinen, että sydämeni vavahti. Syöksyin polvilleni ja huuleni kuiskasivat vaistomaisesti: ”Vapahtajani”.
– ”Älä pelkää poikani”, hän sanoi, ”en ole vapahtaja, olen vain Hänen nöyrä lähettinsä”. Hän nosti minut ja istuuduimme keskustelemaan. Pelkoni hävisi ja järkeni kirkastui ja olemukseni tuntui keveältä, rauhalliselta ja onnelliselta. – ”Olen ihminen enkä jumala”, sanoi vieraani. ”Älä sure lapseni, ettei piispa haaveesi toteutunut, et olisi siihen kypsä, eikä sellaisia ihmeitä ihmisten maailmassa tapahdu. Olet nähnyt mitä suurta on tulossa, mutta sitä tuloa on valmistettava.”
– Tätä seurasi pitkä keskustelu ja sain tehdä myös muutamia kysymyksiä. Sitten hän sanoi hyvästit ja pyysi minua katsomaan hetkeksi muualle, ja kun käänsin pääni takaisin oli taivaallinen vieraani hävinnyt. (Sivu 22; 4.5.2021 ja ti 21.9.2021)