Kristillisen uskon kysymysten parissa olen painiskellut jo puoli vuosisataa. Monet matkalla vastaan tulleet uskon peruskysymykset ovat tulleet liiankin tutuiksi. Niihin törmää jatkuvasti ja mitä useammin, niin sitä enemmän ne on alkaneet kiinnostaa. Oikeastaan jokainen niistä liittyy tavalla, tai toisella toisiinsa. Joten jos yhdessä kohdin on epätietoisuutta, niin se vaikuttaa samaa myös muissa kohdin. Nämä uskonelämän peruskysymykset nousee täälläkin jatkuvasti ja yhä uudelleen ja uudelleen esiin. Niistä juuri syntyy antoisammat keskustelut ja samalla suurimmat erimielisyydet. Ne muodostavat ikään kuin yhtenäisen katajapensaikon , jonka läpi jokaisen kristityn on jossain uskonelämän vaiheessa yritettävä tunkeutua. Joskus nuoruudessani luin Bo Giertzin kirjan ”Kallio pohja”. Bo oli Ruotsalainen piispa. (1905 – 98). Mieleeni oli jäänyt joku positiivinen kuva kirjan sisällöstä ja nyt teki mieli lukea se uudelleen.
Sieltäpä löytyykin koko tuon ”katajapensaikko” ja pappiraukat, jotka yrittävät ja lopulta onnistuvatkin pääsemään näiden ryteikköjen läpi. Kirjassa on hyvin kansanomaisesti romaanihenkilöiden kautta kuvattu ne sisäiset kamppailut, jotka jokainen kristitty joutuu kohtaamaan. Huomaan, että tuo kirja tulisi lukea muutaman vuoden välein, jotta nuo tarinat ja niihin sisältyvät syvälliset hengelliset opetukset painuisivat paremmin mieleen.
Kirja avaa selkeästi ja yksikertaisesti niin kasteen-, vanhurskauttamisopin- kuin perisynninkin problematiikan ja antaa selkeät Raamatulliset vastaukset näihin tärkeisiin peruskysymyksiin. Nyt kun pohdimme vanhurskauttamisopin merkitystä ja sisältöä, niin automaattisesti esiin nousee myös muut keskeiset kristillisen opin kohdat. Jos teemme muutoksen yhdessä kodin, niin joudumme pakosti muuttamaan muitakin. Jokainen muutos nimittäin muuttaa myös suhdettamme ja käsitystämme Jeesuksen sovitustyön merkityksestä. Opin keskeiset kohdat ovat nimittäin sidoksissa Jeesukseen ja hänen sovitustyöhönsä Gogatan ristillä.
Kirja avaa vanhurskauttamisopin niin selkeänä ja varmana kristillisen elämän kalliopohjana, että se on helppo omaksua sellaisenaan. Huomaan, kirjaa lukiessani ettei vanhurskauttaminen ole mitenkään vaikea käsittää. Sehän on pohjimmiltaan tavattoman yksinkertainen asia. Siinä sen suuri vaikeus juuri piileekin. Asia on liian yksinkertainen meille.
Ainoa vaikeus siinä on juuri sen yksikertaisuus ja se , ettemme kykene uskomaan sitä sellaisena , kuin se oikeasti on. Siksi se pysyykin pohjimmiltaan aina suurena ja tutkimattomana salaisuutena. Voimme käsittää siitä uskon kautta aina hiukan enemmän, mutta ymmärryksemme jää silti pohtimaan sen herättämiä suuria ja loputtomia kysymyksiä. Jollei voi uskoa siihen, että Jeesus on selkeä ratkaisu näihin peruskysymyksiin, niin yhteyttä noiden asioiden välillä on varmaankin vaikea nähdä.
Hei Pekka,
hieno juttu, että nostit tuon Bo Giertzin Kalliopohja -romaanin blogissasi esiin!
Myös minä suosittelen lämpöisesti romaania luettavaksi samoin kuin muita Bo Giertzin sekä kaunokirjallisia, että teologisia ja hartauskirjallisia teoksia. Viimeisin Giertzin laajan tuotannon suomennos on Elävä kirkko, jonka Sley-Media Oy julkaisi Pasi Palmun erinomaisena suomennoksena vuonna 2019.
Näitä kirjoja löytyy myös seuraavan linkin takaa:
https://kauppa.sley.fi/
Tsemppiä ja siunausta!
Mikko puhuu asiaa!
Vasta äsken huomasin, että häneltä on muitakin kirjoja. Ihan pakko lukea nekin..
Kiitos Mikko vinkistä.
Kiitos rakkaille ja raikkaille vesille johdattavasta blogista.
Jeesuksen sanoin; ”usko ainoastaan.” – Minä yksin olen sinun vanhurskautesi. ”Sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.”(Ro10:10)
Kiitos Pekka hyvästä blogikirjoituksesta. Vanhurskauttaminen on kristinuskon pohja ja pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen asia kuten totesit.
Tuskin kuitenkaan on mitään se palkitsevampaa ja samalla vaikeampaa harjoitusta, kuin uskolla omistaa yksinomaan tuo Jumalan Pojan , Jeesuksen vanhurskaus. Siitä poikii myös se lain ja evankeliumin ainainen kamppailu. Siinä Lutterus parkakaan ei aina kyennyt pysymään kärryillä. Saati sitten kukaan muukaan. Joten on se lohduttavaa, kun aina uudelleen ja uudelleen saa ikään kuin täysin uutena merkittävänä ja riemastuttavana löytönä palata alkuun.
Kiitos Manu ja Pekka,
Meillä on Kristuksessa sovitettu Taivaallinen Isä. Jeesuksen veressä täysi syntiemme anteeksianto ja lunastus. Taivas on auki!
Kaikki saavat tulla ja omistaa!
On liiankin normaalia, se, että tietyt perusasiat käsitetään väärin ja siksi on paljon sitä kokemusta, että ei oikein jaksa rukoilla, eikä sanaa tutkia. Koko oma kristillinen elämä koetaan jotenkin aneemisena. Väsytään ja voivotellaan omaa heikkoutta. Tämä näkyy sitten seurakunnissa samankaltaisena ulospäin, jolloin ulkopuolella olevissa ei herää kiinnostusta uskonasioita kohtaan. Väärinkäsityksistä johtuu myös se, että haetaan monenlaisia erikoisuuksia, joilla koitetaan kiinnostusta herättää. Ihmetellään vain mitä oikein puuttuu, kun mikään ei oikein toimi.
Se on totta mitä sanot Pekka,
jos uskonkäsitys on väärä, niin usko vääristyy tavalla tai toisella. Siksi tärkeää on oikea uskonoppi, joka on elämäksi. Oikea oppi ei todellakaan ole mitään kuivaa teoretisointia. Sisältö ratkaisee…
Pekka,
Hyvä että otit tämän asian esille. Kuten toteat, ”vanhurskauttamen on pohjimmiltaan tavattoman yksinkertainen asia.” Tuohan yksin usko Kristukseen tuon vanhurskauden meille. Sanat ovat helpot. Ongelma on tietenkin siinä, että me olemme syntiinlangenneita ja epäusko on vieraanamme, kuten Paavalikin huomasi itsessään sen lain, että paha riippui hänessä kiinni. Vaikeaksi asian tekee vielä se, että paitsi Kristus tuodessaan meille vanhurskauden tuo sen mukana myöskin ristin, jonka alla usko Jumalaan joutuu välillä aivan mahdottoman eteen uskon ja epäuskon kamppaillessa toisiaan vastaan. Kuten me kaikki tiedämme uskoamme Jumalan sanaan koetellaan välillä lujasti.
Mielestäni Kosti voisit poistaa tuon sanan ”väillä” kokonaan pois tuosta lauseestasi. Kamppailua ainakin itse joudun käymään jatkuvasti. Milloin horjahdan oikealle, milloin vasemmalle. Jollei omatunto ala jostain kolkuttelemaan, niin sitten löytyy jotain tyytyväisyyttä omaan hyvään vaellukseen ja hups. Siinä sitä taas hetkenpäästä ollaan rähmällään ja voimattomana. Ihmettelemässä mihin se suloinen armon kokemus oikein katosi. Kirkastusvuorella ei koskaan kauaa saa uskostaan riemuita. Siksi tarvitsen rukousta sanaa ja seurakuntaa jatkuvasti, jotta vähäinen uskonkipinä ei pääse sammumaan.
Pekka, voinhan tuon sanan ”välillä” poistaa. Lähinnä olen kokenut asian siten, että joskin usko joutuu koetteelle jatkuvasti niin on aikoja, jolloin uskoa koetellaan erityisen voimakkaasti eikä sanastakaan tahdo irrota voimaa. Vaellus on mitä on. Siitä ei ole kerskaamista. Armon kokemus on, kuten toteat, varsin pian ohimenevää, liittyen tavalla tai toisella tuohon vanhurskauttavaan uskoon. Miten tuon armon subjektiivisesti koemme on syvästi henkilökohtainen asia.
Pekka ja Kosti,
juuri siksihän me luterilaiset kiinnitämme toivomme ennen kaikkea Jumalan sanaan ja sakramentteihin t.s. Jumalaan itseensä, kokemuksiemme sijasta. Tunteet tulevat ja menevät, mutta Jumalan sana pysyy. Ja juuri tästä löytyy myös se vapaus ja ilo, ei omasta voimastamme.
Mikko,
Omalta osaltani voin todeta, että itsekkin ajattelen Jumalan sanan ja sakramenttien olevan ne mihin meidän tulee uskomme kiinnittää. Voidaan siis ajatella, että Kristus on meissä, kun uskomme Jumalan sanan lupaukset hänestä. Luther toteaa tästä: ”Missä vain todellinen sydämen luottamus on olemassa, siellä on Kristus läsnä itse tuossa uskossa.” Ristin alla me saatamme kuitenkin tarvita myös Hänen koettavaa läsnäoloaan, jolla hän meitä lohduttaa, kun elämämme taakat meitä painavat, mitä ne sitten ovatkin.
Kosti,
Levätään Kristus kalliolla, myös koettelemuksen hetkinä. Hän voi meitä aina auttaa. Ja jos saamme tuntea koettavaakin apua, niin kiitetään siitä, mutta ei rakenneta uskoamme tunteiden ja kokemusten varaan.
Jollei näitä taisteluita olisi, niin se olisi vakava merkki ja huoli siitä, että onko ihan oikeasti taivas matkalla.