Suomen kielessä virsi ja laulu ovat käsitteinä eriytyneet. Virsi mielletään uskonnolliseksi ja hartaaksi lauluksi erotuksena ei-uskonnollisille lauluille. Jos laulu, jota ei kutsuta virreksi, kuitenkin sisältää uskonnollista ilmaisua, se on nimetty hengelliseksi lauluksi. Teen seuraavassa pienen koukkauksen sanojen taakse ja virren historiaan. Lukijoita haastan tuomaan oman panoksensa esittämiini näkökulmiin.
Juurille
Sana ’virsi’ on balttilainen lainasana, jonka taustalla on mukaan muinaispreussilainen sana ’wirds’, mikä taas viittaa sanaan ’Wort’, eli sana. Tästä juuresta tulevat englannin ’word’ ja ruotsin ’ord’ (Veijo Meri). On selvää, että latinan kielen ’verbum’ -sanalla on vahva yhteys edellisiin. Virsi-sanan etymologiasta voi päätellä, että virressä kyse on ollut sanallisesta ilmaisusta.
Mikael Agricolan (n. 1510-1557) suomentamassa Uudessa testamentissa substantiivi ’laulu’ esiintyy kolmesti ja verbi ’laulaa’ yksitoista kertaa. Sana ’laulu’ on tunnettu suomen lähisukukielissä. Laulaminen merkinnyt myös lumoamista ja ihmeiden tekemistä. Agricolan käytössä laulamista huomattavasti yleisempi ja käytetympi laulamista ilmaiseva verbi on ’weisata’ (noin 125 kertaa). Substantiivina ’wirsi’ on myös ’laulua’ yleisempi.
Veisaamista tarkoittava sana tulee sekin germaanisesta perinteestä (Weise) ja vaikuttaa ruotsin kieleen (visa). Tästä siis suomen sana ’veisaaminen’. Laulamisen jäljet nekin johtavat muinaisgermaaniseen (sangwaz) ja vanhan englannin (sang) sanoihin.
Latvoille
Olemme perineet esivanhemmiltamme monenlaisia tapoja kuvata laulettua tekstiä ja laulamista. Sanat ovat ohjanneet myöhempiä käyttäjiä alleviivaamaan jotakin niiden sisältämää ulottuvuutta. Sanojen valinnoilla on tehty irtiottoja ja eroja, tai vain luokiteltu ja tyypitelty. Näin on tapahtunut myös virren ja veisuun kohdalla.
Tänä päivänä ’virsi’ liitetään lähestulkoon yksinomaan hengelliseen lauluun. Jaakko Finno (1540-1588) nimesi ensimmäinen suomenkielisen virsikirjansa – Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja (1583) – ’virsikirjaksi’. Finno joko käytti virsi-sanaa neutraalina, laulettavaa runoa kuvaavana sanana, tai hän arvotti virsi-sanaa nimenomaan hengellisenä erotukseksi muista lauluista. Itse ajattelen, että tuossa vaiheessa ensin mainittu selitys lienee oikeampi. Vasta myöhempi historia on vahvistanut Finnon valitseman sanan nimenomaan hengellistä runoa kuvaavaksi. Paremmin tietävät saavat oikoa.
Suomessa on ilmestynyt jo vuodesta 1583 myös ns. arkkivirsiä (tai -veisuja). Ne edellyttivät valvovan kirkollisen viranomaisen painolupaa. Arkkivirsiä ilmestyi eniten 1800-luvulla. Suomessa arkkivirret olivat voittopuolisesti hengellisiksi lauluiksi tarkoitettuja.
Myöhemmin suomalaisen kristillisyyden historiassa on tullut vastaan tarpeita erottaa kristillissisältöinen laulu muista lauluista. Tämä on todennäköisesti ollut omiaan iskemään kiilaa laulun ja virren väliin. Erottautuminen on voinut olla itsetietoista ja haluttua. Erottelu on liitetty jopa laulamisen tapaan: ”virsiä veisataan ja lauluja lauletaan”.
Koska virsikirjoista on sittemmin tullut Suomen luterilaisen kirkon hyväksymiä kaanoneita, on se johtanut siihen, että niiden ulkopuolisia lauluja on ollut enää vaikea kutsua virsiksi. Virren kapein määritelmä rajoittaa virren kirkon virallisesti hyväksymäksi lauluksi. Tästä syystä eri hengelliset liikkeet ovat etsineet omille virsilleen vaihtoehtoisia nimiä. Niiden käytössä virsi on useimmiten vaihtunut ’hengelliseksi lauluksi’.
Suomalainen, kirkon virsikirjan rinnalla kulkeva, virsiperinne on paljon velkaa Ruotsissa 1743-48 ilmestyneelle kokoelmalle ”Sions Sånger”. Virallisen virsikirjan (Psalmbok 1695 alkaen) rinnalle erilaiset kirkon rajapinnalle tai sen ulkopuolelle sijoittuneet pietistiset liikkeet kokosivat virsikirjoja, jotka nimiensä perusteella joutuivat erottautumaan laulamisen suuntaan (sånger/wisor).
Suomessa raja kirkon virsikirjan ja pietististen liikkeiden laulujen välillä ei ollut niin jyrkkä kuin emämaassa Ruotsissa. Abraham Achreniuksen (1706-1769) virsikokoelma kantaa nimeä Zionin Juhla-Wirret (1769). Elias Lagus käänsi vuonna 1790 ruotsalaisen Sions Sånger -kokoelman suomeksi. Hän nimesi sen Sionin Wirsiksi.
Pietististen liikkeiden tapa nimetä laulukokoelmiaan on merkinnyt pääsääntöisesti virren ja laulun erottautumista. Tästä osoituksena ovat Halullisten sielujen hengelliset laulut (1790), Siionin kannel (1874), Siionin laulut (1916/1976), Hengellisiä lauluja ja virsiä (1959), Siionin matkalaulut (1979) ja Viisikielinen (2014).
Ainoastaan rukoilevaisten (käytössä oleva Laguksen suomentama) Sionin Wirret ja herännäisyyden Siionin virret ovat yksioikoisesti säilyttäneet virsisanan kokoelman nimessä. Sana Siion on jäänyt yhdistämään vanhoja herätysliikkeitä juureensa, Sions Sångeriin.
Konteksti ja käyttöhistoria ovat eriyttäneet virren ja (hengellisen) laulun suhdetta. Vaikka tällä on voimakas ohjaava vaikutus, uskon, että tulevaisuudessa niiden väliin piirtynyt rajalinja mieluummin hapertuu kuin vahvistuu.
Jukka Hautala
Kirjoittaja on Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja
”Sanat ovat ohjanneet myöhempiä käyttäjiä alleviivaamaan jotakin niiden sisältämää ulottuvuutta.”
On kohta 20 vuotta siitä, kun nastolalainen nuortenkuoro Hymnos piti viimeisen konserttinsa. Nyt he olivat eri puolille maata muuttaneina kokoontuneet jälleen yhteiselle kuoroleirille entisen seurakuntansa leirikeskukseen harjoittelemaan ”perinteistä” Tapaninpäiväkonserttiiaan. . He lauloivat tämänpäiväisessä jumalanpalveluksessa, jonka teema oli ”kahden maan kansalaiset.” Kirkon saarna ja muutkin tekstit olivat niihin liittyneine kuorolauluineen henkeäsalpaava kokemus.
”Kahden maan kansalaisuus” tuotiin esille tavalla, jonka jokainen ymmärsi. Ilon aiheuttamaa itkua pidätellen katselimme, kuinka kolme nyt jo keski-ikää lähestyvää muilla paikkakunnilla asuvaa aikuista lastamme astelivat ehtoolliselle muiden muualta tulleiden kuorolaisten mukana.
Olemme kiitollisia siitä, että he kasvoivat aikuisiksi seurakunnan lapsi- ja nuorisotyön suojissa ja olemme kiitollisia siitä, että saatoimme osallistua samalle ehtoolliselle heidän kanssaan.
Jukka Hautala ennakoi virren ja (hengellisen) laulun rajalinjan hapertumista.
Veisaaminen on mietiskelyä, laulaminen ”lallattamista”. Lauluja on lukemattomia, virsiä vähemmän. Veisaaminen on sanajohtoista, laulaminen musiikkipainotteista.
Veisaaminen on sisäänpäinkääntymistä, laulaminen viestii ulospäin. Veisaaminen on uskonnollista, laulu maallista.
Kaikki hyvä kirjallisuus on kristillistä. Kaikki hyvä musiikki kunnioittaa Jumalaa.
Sana on kuitenkin perusta. Musiikki on ihmisen luomaa. Siksi veisaaminen pysyy, laulaminen häipyy kunkin aikakauden mukana – kuten musiikki yleensä on sijoitettavissa tiettyyn genreen, historian jaksoon.
Laulu liikkuu liepeillä, veisuu ytimessä. Jukka Hautalan uskomaan näiden rajan hapertumiseen liittynee toive uskovien ja ateistien vuoropuhelun kehittymiseen. Laulun ja virren raja kulkee siellä, missä sunnuntaisin klo 10 Radio Yle1:n ja Radio Suomen kuuntelijoiden. Raja on siis läpinäkyvä. Aita on matala. Poistetaan vaan kokonaan.