Kauniilla säällä ja kevyessä kesäsateessakin pienet messit, martat ja neymarit täyttävät pihat. Tiiliseinien, keinujen ja koivujen sijaan he näkevät ympärillään tuhansia katsojia, salamavalojen räiskeen ja ilmassa heiluvat kaulaliinat. Autojen äänien asemesta he kuulevat yleisön laulut ja huudot.
Näillä nuorilla mestareilla on mielikuvitusta ja unelma. Unelmasta voi jalostua visio – kenties samanlainen kuin se, joka on vienyt Messin, Martan ja Neymarin suurille kentille. Tuo visio on auttanut kestämään loputtomilta tuntuvat toistot ja ajoittaiset takaiskut.
Visio eli näky tulevasta antaa sekä päämäärän että innostuksen tavoitella tuota päämäärää. Visio ohjaa niin järkeä kuin tunteitakin. Se tuo elämään ja työhön merkitystä ja toivoa. Visio ohjaa pois kohtalonuskoisesta ”Sitä saa mitä tulee” -ajattelusta.
Kirkon strategia- ja tulevaisuustyössä etsitään unelmia ja muotoillaan visioita. Esikuvia on paljon. Raamattu ja kirkon historia ovat täynnä kertomuksia Jumalan antamista näyistä ja niiden muokkautumisesta yhteisiksi visioiksi. Osa näistä on tielle ja työhön kutsuvia näkyjä, osa välähdyksiä tulevaisuudesta.
Mihin meitä kutsutaan kirkkona? Millaista tulevaisuutta rakennamme? Millaisessa kirkossa elämme vuonna 2020 tai 2030? Millainen näky antaa meille suuntaviivat ja voimat seurata niitä?
- Millainen on sinun visiosi tulevaisuuden kirkosta?
- Mikä sinua motivoi rakentamaan yhteistä tulevaisuutta?
Äärimmäisen harvasta tulee Messi tai hänen vertaisensa. Mitä ylemmäs mennään, sitä raaempaa on pudotuspeli. Siksi en pidä huippu-urheilua erityisen hyvänä elämän mallina tai metaforana.
Vision haaste on olla samaan aikaan innostava ja uutta luova sekä realismin rajoissa ja tarpeeksi konkreettinen. Ei pidä tavoitella sitä, mikä ei ole koskaan mahdollista. Pettymys on suhteessa odotuksiin.
Kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on pudonnut vuoden 2000 85 %:sta vuoden 2012 76,4 %:iin. Samaan aikaa kastettujen määrä syntyneistä on pudonnut 88,7 %:sta 75,3 %:iin eli pudotus on suurempi kuin kirkkoon kuulumisessa.
Kaste on luterilaisen teologian keskiössä. Voisiko kirkon visio olla niin konkreettinen, mitattava ja teologisesti keskeinen kuin että vuonna 2018 syntyvistä kastetaan x %-yksikköä enemmän kuin v. 2012? Olisi siinä ainakin haastetta kaikelle kirkon työlle. Vai olisiko tuollainen visio liian konkreettinen ja vaativa?
Minulle visio ei ole teoriaa. Haluan tuoda käytännön näkökulman. Eräs tansanialainen vieras puhui kerran tulevaisuudesta afrikkalaisin silmin. Hän sanoi, että visio on jotain, joka on kaukana edessäpäin, horisontin takana. Sitä ei vielä näy, mutta sen olemassaolo auttaa suuntaamaan matkaa oikeaan suuntaan.
Olen ollut mukana työssä, jossa yhteinen visio auttoi suuntaamaan toimintaa yhdessä sovittuun suuntaan. Se oli mukana monissa käytännön ratkaisuissa:
Tuo tavoite kirjattiin yhteistyösopimuksessa 1980, jolloin tulevassa kirkossa ei ollut vielä yhtään jäsentä. Kirkko perustettiin 1994.
Vision mukaan jo ensimmäisten kasteiden jälkeen alettiin miettiä seurakuntahallinnon rakenteita, jo silloin osana mahdollisen tulevan kirkon kirkkolakia. Seurakuntadiakonia oli mukana alusta asti ja sen lisäksi avautui mahdollisuus mm ensikodin perustamiseen. Seurakuntien synnyttyä mietittiin tulevien työntekijöiden koulutusta. Luterilaisuus tavoitteena sai tuottamaan ja kääntämään luterilaista teologiaa, katekismukset ja Augsburgin tunnustus jne. Koulutus alkoi työntekijöiden seminaareilla ja maallikkokoulutuksena jo ennen koulutuslaitoksen syntymistä. Työtä ohjattiin kaikille kansanryhmille jne.
Yhteinen visio motivoi rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Upeaa, että tässä kirjoituksessa puhuttiin myös näystä ja unelmista. Intoa valmisteluun!