Kirjoittelen tätä Kirkon rakentajien foorumin Helsingin päivän illassa. Väsyneenä mutta ajatuksia täynnä. Koko päivän olen ollut mukana hahmottamassa ja visioimassa, millainen olisi kansankirkon jälkeinen kirkkonäky – kiitos kaikille alustajille ja keskusteluijoille!
Päivän keskusteluita yhdisti taju yhteisöllisyyden uudelleen löytämisen tärkeydestä. Saman olen havainnut kaikkialla kirkossa. Oikeastaan en ole tainnut kuulla kenenkään vakavasti ehdottavan muunlaista tulevaisuutta kuin näkyä, jota luonnehtivat seurakuntalaisten roolin vahvistaminen, jumalanpalveluselämän monipuolistaminen, hengellisen ytimen kirkastaminen ja messuyhteisöjen perustaminen. Se toinen vaihtoehto olisi varmaankin jatkaa kutakuinkin nykytyylillä mutta sen tien jo lähes kaikki näkevät vievän umpikujaan. Tai taisin sentään muutama päivä sitten vielä kuulla ajatuksen, että ”emme voi pitää ihmisten aktiivista osallistumista kirkon toimintaan minään ihanteena, että Kristus riittää”. Ajatus alkaa olla kyllä nykyään jo niin harvinainen, että jonkin mitalin siitä olisi jo voinut myöntää: ”Kansankirkon viimeinen valonsammuttaja”.
Jos siis kirkon tulevaisuuskuva alkaa olla jo melko selvä, niin mitä pitäisi tapahtua, että ajatuksesta tulisi totta? Pelkkä visiointihan on yhtä turhaa kuin usko ilman tekoja. Vai onko kirkossa hyvin suunniteltu kokonaan tehty, kuten piispa Laajasalon ironinen slogan kuuluu?
Kirkon yhteisöllinen tulevaisuus aukeaa vain tekojen ja valintojen kautta. Uudenlaisia yhteisöjä pitää vain alkaa puuhaamaan. Eivät ne muuten synny. Jonkun pioneerihenkisen työntekijän on hahmotettava visio, kutsuttava potentiaalisia ihmisiä mukaan ja lähdettävä liikkeelle. Kirkkoherran ja seurakunnan hallinnon sekä muun työyhteisön on sitten tuettava ja resurssoitava työ, ja vielä mieluummin tultava avuksi. Usein käy kuitenkin niin, että innokasta työntekijää lähinnä siedetään ajatellen, että ”antaa sen nyt hetki riehua, kyllä se kohta rauhoittuu”. Niinpä yhteisönrakentamista ei juuri huomioida työnjaossa eikä uudelle yhteisölle anneta määrärahoja. Ja niin muutaman vuoden jälkeen sitten käy niin, että into hiipuu tai uupumus voittaa ja seurakunta jatkaa taas kuten aina ennenkin. Tämän tarinan olen kuullut aivan liian monta kertaa.
Niinpä:
* Yhteisönrakentaja: lähde liikkeelle, opi ja hae tukea!
* Kirkkoherra: tue yhteisönrakentajaa vaikka hän tekisi virheitä!
* Luottamushenkilö: resurssoi yhteisöjen rakentaminen; älä kitsastele määrärahoissa!
* Työtoveri: älä lannista tai kyräile vaan rohkaise ja mene mukaan!
* Seurakuntalainen: älä väheksy pientä alkua vaan unelmoi ja liity joukkoon!
* Piispa: älä kontrolloi vaan luota, ja järjestä tukea ja koulutusta yhteisönrakentajille!
* Kirkko: usko unelmiin; peliä ei ole vielä pelattu!
Timo pökkää vauhtia, mutta riittääkö puhti ? Jostain tulisi ensin voida vähentää työmäärää, jotta uusille visioille tulee tilaa. Taitaa aika harvassa paikassa nuo perusrakenteet toteutua, jo pelkästään sen tähden, että puuhaa on työntekijöillä jo ennestään liikaa. Jotenkin olen tullut siihen tulokseen, että muutosta on hyvin hankala saada aikaan työntekijälähtöisesti. Tavalliset tallaajat täytyy saada ensin heräämään omaan vastuuseensa kirkon elämästä ja tulevaisuudesta.
Jäi vähän epäselväksi se mikä se selvä visio on? Sekö että kirkon yhteisöllisyys on uhattuna ja kurjistumassa? Vaiko se että uusvanhat työmuodot tulisivat palauttamaan yhteisöllisyyden?
Mikä on se analyysi kirkon tilanteesta joka on visioiden lähtökohtana? Onko yhteisöllisyyden puute todellakin olemassa oleva ongelma? Kirkon organisation perus yksikkö on seurakunta. Eivätkö ne ole ihan sellaisenaan yhteisöllisiä, vai onko termi sellainen avainsana jolla on kätketty merkityksensä?
On toinen asia se että nykyinen toiminta ei tunnu houkuttelevan uusia ihmisiä kirkon toimintaan , kun se että kirkko olisi menettämässä yhteisöllisyytensä.
Hauska rinnakkaisilmiö Tanskasta. Eräs pohjois-Jyllantilainen kunta huomasi sen , että linnut ovat kaikonneet ja ymmärsivät siitä paikasta , että se johtui siitä että kaikkialla kasvavat hyvin hoidetut nurmikot joita leikattiin ahkerasti eivät tuottaneet kukkia ja sen myötä hyönteiset pysyivät poissa ja josta seurasi se että linnuilla ei ole ruokaa. Tuumasta toimeen . Sadat huvilanomistaja, kunta ja teollisuustontit lopettivat nurmikkojen leikkaamisen ja vielä loivat mininiittyjä suurille avoimille paikoille. Hyönteiset ja linnut palasivat . Idea levisi kymmeniin tanskalaisiin kuntiin joissa nyt luodaan villiniittyjä eikä villisti kasvavia kukkia enää pidetä rikkaruohoina. Vastarintaa esiintyi kun vapaasti kasvavia pintoja pidettiin huolimattomuutena ja laiskuutena. Mutta Ihmiset näyttävät osaavan muuttaa mieltään kun yhtäkkiä kadonneet perhoset ovat palaamassa. Hauskinta on että nyt kymmenet kunnat ovat kopioineet esimerkin.
Sopisikohan tuollainen esimerkki vertauskuvaksi kirkolliseen toimintaan?
Seurakunnat varsinkin kaupungeissa ovat laajalti hukanneet yhteisöllisyyttä. Kirkko on edelleen varsin työntekijäkeskeinen. Tästä saa olla eri mieltä mutta näin minä sen näen.
Visio oli tuossa blogissa hahmoteltu tällä kertaa näin: ”näky, jota luonnehtivat seurakuntalaisten roolin vahvistaminen, jumalanpalveluselämän monipuolistaminen, hengellisen ytimen kirkastaminen ja messuyhteisöjen perustaminen.
Tämä vaikuttaa olevan Timolta vähän kiireessä ja väsyneenä kirjoitettu. Mutta liityn Veli Pekkaan siinä, että on liian tiukkaan määtitelty ratkaisu ja tarpeettomasti kaiken alkaminen sidottu ”yhteisönrakentajaan”, joka näyttää olevan seurakunnan työntekijä. Lähestyisin asiaa seurakuntalaisten omaehtoisen toiminnan rohkaisemisesta ja rohkaistumisesta. Kirkon tulevaisuus on seurakunnassa ja sen jäsenissä. Viisaat työntekijät alkavat rohkaista, innostaa ja varustaa – ja antavat tilaa.
Ei tässä varmaan mitään suurta erimielisyyttä ole. Virka kuuluu seurakunnan seitsemään tuntomerkkiin ja on tärkeää, että työntekijät pitävät huolta laumasta. Tavoitteena on kuitenkin seurakuntalaisten vapauttaminen ja valtuuttaminen Kristuksen ruumiin rakentamiseen.
Ei muuten tarvitse jäädä vaikutelmien varaan kun blogi alkaa sanoilla, että kirjoitan väsyneenä ? Tarkoitus oli jakaa enemmän sydäntä kuin formaalia virkamiesraporttia. Toivottavasti kukaan ei lue viivottimen kanssa…