”Hyvä Jumala. Tämä on niin raskasta ja murheellista kun lapsemme on kieltänyt uskonsa. Anna Sinä minulle ja perheelleni voimia kestää tuska ja ahdistus, jota asian johdosta tunnemme niin paljon.
Ota hyvä Jumala lastamme kiinni niin, että hän ymmärtäisi tehdä parannuksen, anna hänelle koettelemuksia, jotta elämän tärkein asia kirkastuisi hänelle uudestaan. Amen.”
Näin kertoi eräs vl-äiti rukoilleensa Jumalalta, kun hänen lapsensa kielsi vl-uskonsa. Koettelemusten osalta rukous toteutui, sillä rukouksen kohde sairastui todella vakavasti ja parantumattomasti ja siinä vaiheessa tuo äiti huokaili, ettei näin kovia koettelemuksia olisi lapselleen kuitenkaan toivonut. Rukous ei ole tietty sanatarkka, muotoilin sen itse kuulemani perusteella.
Seuraavaksi laitan tähän vl-uskonsa kieltäneen rukouksen.
”Isä,
anna minulle anteeksi, että kolmekymmentä vuotta unohdin itseni ja sen, kuka oikeasti olin.
Ja anna, Isä, anteeksi heille, jotka jo neljättä vuotta ovat yrittäneet totutella siihen, millainen olen, mutta joiden on vieläkin vaikea käsittää, etten suinkaan muuttunut joksikin toiseksi, vaan tulin juuri siksi, joka minä oikeasti olen.
Auta, Isä, etteivät he surisi minun eksyneen tai joutuneen hukkaan, sillä minä olen löytänyt kotiin.
Ei minulla muuta.
Amen.”
Ai niin, sen unohdin mainita, että tuo vl-uskonsa kieltäneen rukous on ihan aito rukous, eli sen on rukoillut hieman runollisen kirjoituksen muodossa ystäväni. Siinä ei ole mitään lisäyksiä tai poisottamisia minulta. Ihan aito sydämestä lähtenyt rukous se on ystävältäni.
En yhtään epäillytkään tuon rukouksen aitoutta. Voisi olla vaikka omani vähän eri olosuhteissa. Tiedän miltä tuntuu kun omien ratkaisujen takia joutuu pois. Eli siis kun ei mene mukaan, niin mukaan vain pääsisi osallistumalla johonkin sellaiseen, mihin ei voi, koska se vahingoittasi läheisiä ja vaikka oma nuppi kestäisi niin tilannetta ei kestäisi enää terveys. Tällä en viittaa äiti lapsi suhteeseen enkä uskon asioihin.
Niin paljon olen itkenyt,
niin monta turhaa kyyneltä vuodattanut.
Nyt itken Isä sinulle,
Itkenkö nytkin turhaan?
En jaksa enää kantaa yksin,
jätän kaiken käsiisi Isä.
En itkenyt turhaan.
Tämä Vuokon lähettämä runo kosketti minua syvältä:
”Isä,
anna minulle anteeksi, että kolmekymmentä vuotta unohdin itseni ja sen, kuka oikeasti olin.
Ja anna, Isä, anteeksi heille, jotka jo neljättä vuotta ovat yrittäneet totutella siihen, millainen olen, mutta joiden on vieläkin vaikea käsittää, etten suinkaan muuttunut joksikin toiseksi, vaan tulin juuri siksi, joka minä oikeasti olen.
Auta, Isä, etteivät he surisi minun eksyneen tai joutuneen hukkaan, sillä minä olen löytänyt kotiin.
Ei minulla muuta.
Amen.”
Oikean, sanoisinko hyvän rakkauden tunnistamisessa, on kyllä vaikeuksia. Koska uskova haluaa itselleen ja myös läheisilleen hyvän elämän. Tähän hyvään elämään liittyy saumattomasti ikuinen elämä Jumalan luona taivaassa.
Kun uskova haluaa kaikkea hyvää läheisilleen, hän haluaa noudattaa raamatun neuvoja, näin varmistaa, että onnistuu kasvatustehtävässään:
10:1 ”Salomon sananlaskut. Viisas poika on isänsä ilo, tyhmä poika on äitinsä murhe.”
19: 18 Kurita poikaasi, kun vielä on toivoa, varo sentään hengiltä hakkaamasta.”
Kun pieni uskova lukee, tai kuulee saarnattavan nämä pyhän kirjan neuvot, ilman muuta hän uskoo neuvon olevan Jumalalta. Kun on raamatun kirjoituksista otettu elämänohjeeksi yksityisiä raamatun kohteita, eikä etsitty Jumalan tahtoa, on menty harhaan.
En minä halua puolustaa vanhempia, jotka rukoilevat ns. väärää rukousta, että saisi lapsensa elämään ja uskomaan samalla lailla, kuin itse uskoo – elää. Mutta, että ymmärtäisimme heidän näkökulmansa, kerron erään tarinan yli kuudenkymmenen vuoden takaa.
Vaaleahiuksinen nuori nainen, ilo oikein säteili hänestä – elämisen ilo. Hän alkoi käydä tansseissa ja otti vielä kiharat, jotka olivat siihen aikaan vl – uskovien mielestä syntiä. (Bibliassa on käännösvirhe kähärähiuksista) Äiti yritti ensin estellä tuollaista synnillistä menoa, mutta kun ei mitään voinut, tyytyi rakastamaan lastaansa semmoisena kuin hän oli.
Mutta sitten tulivat uskonystävät hätään, auttamaan, ettei nuori naisenalku joutuisi suoraan helvettiin. He tulivat suoraan seuroista, jossa oli palavasieluinen saarnamies tarkoin kuvannut helvetinlieskoissa vaikeroivat uskottomien sielut ja vielä sen miten kukaan noista vaivatuista sieluista ei koskaan pääse pois – ikuisesta tulesta.
Neito joutui uskovien puhuteltavaksi, mutta hän hymyili heille ystävällisesti, eikä taipunut parannukseen. Lähtiessään pois uskovat toivottivat nuorelle unettomia öitä ja sitä, että Jumala ottaisi hänet kiinni antamalla hänelle raskaita murheita, niin kuin Luther sanoo, että Jumala kutsuu myös elämän murheitten ja kovien elämänkohtaloitten kautta.
Aikaa kului ja neito löysi elämänkumppanin, he saivat lapsen – elämä hymyili. Sitten tuli murheita, lapsi sairastui ja kuoli. Sitä äidin tuskaa jota lapsena katselin, en kykene sitä kuvaamaan. Tämä lapsen menetys sai aikaan sen, että äiti halusi uskoa niin, että tapaisi lapsensa edes taivaassa, eli hän teki parannuksen.
Uskovat olivat hyvillään, että nuori naiseksi varttunut nainen hylkäsi jumalattoman menon, tukkakin laitettiin nutturalle. Kuulin kun he puhuivat keskenään; noin lujasti piti Jumalan ottaa kiinni, ennen kuin uskoi. Onneksi he eivät sanoneet tätä surevalle äidille, vaan kaikin tavoin lohduttivat.
Kerroin tämän, sen takia, että ymmärtäisimme myös niitä vanhempia jotka kasvatuksessaan käyttäytyvät meidän mielestämme väärin. Myös sen haluan sanoa, että pitäisi kaikkien pappien/saarnamiesten syvästi tiedostaa, mikä vaikutus heidän opetuksillaan voi olla.
Tuo Vuokon lainaama rukous/runo on hyvin koskettava ja tunkeutuu syviin ihmisen tunteisiin, olemalla niin totta kuin tosi voi olla totta.
Vuokko: ”Lähtijät pitkittävät ratkaisunsa toteuttamista usein vuosia, jopa vuosikymmeniä, kun eivät halua murehduttaa vanhempiaan, muita läheisiään ja ystäviään. Minusta liikkeessä pysyminen tämän asian perusteella ei ole hyvä asia, se on hirvittävän kuluttavaa, kun joutuu esittämään sellaista, mitä ei sydämestään ole.”
On inhimillistä ja ymmärrettävää, että ei halua tuottaa murhetta läheisilleen. En minäkään nuorena tohtinut tuoda todellista tilannetta esiin, kun usko oli hiipunut sydämessäni.
Yllä sanomastani johtuen minulla ei ole kai suolaa sanoissani, mutta kuitenkin mielestäni parasto on olla rehellinen, vaikka kipeää tekisikin. Toisaalta tosin kun jatkoin ulkonaisesti mukana kulkemista, voi helposti tulla mieleen, että siitä johtuen sain myöhemmin palaamisen armon niin kuin on tapana sanoa. Etsikkoaika on kuitenkin Jumalan käsissä ja hän olisi sen voinut muussakin tapauksessa minulle suoda. Tutkimattomat ovat Herran tiet.
Tuohon kirjoitukseeni olisi voinut liittää myös sellaisen ihmisen rukouksen, vanhemman, lapsen tai jonkun muun läheisen, joka rukoilee sitä, ettei hänen läheisensä liittyisi vl-liikkeeseen tai jos on liittynyt, ymmärtäisi lähteä sieltä ajoissa pois.
Nimittäin, tiedän monia sellaisia tilanteita, joissa läheiset ovat olleet hirmuisen murheellisia lapsensa/vanhempansa/ystävänsä liittymisestä vl-liikkeeseen.
Yhden syyksi tiedän ainakin sen, että vanhemmat olivat kuulleet 70-luvun hoitokokouksista ja myös nähneet niiden traumaattisia seuraamuksia. He pelkäsivät tosissaan, mitä heidän lapselleen saattaa mahdollisesti tapahtua liikkeessä.
Myös muut huonot kokemukset liikkeen ihmisten kanssa ja tapahtumat aiheuttavat tällaisia rukouksia ihmisille.
Sitten taas on niitäkin tapauksia, joissa läheisillä on ollut pelkkä hyviä kokemuksia liikkeestä, eivätkä ole kuulleetkaan mitään ikäviä juttuja ja tällaisissa tapauksissa tiedän, että ollaan iloittu läheisen liittyimsestä vl-liikkeeseen.
En epäile, etteivätkö vanhoillislestadiolainen ja muutkin herätysliikkeet tarkoittaisi hyvää, mutta mielestäni niihin kovin tiukasti kiinnittyminen ei ole ihmisen hengelliselle kasvulle hyväksi. Helposti ne näyttävät vievän myös ihmisten karsinoimiseen, erilaisiin rajoituksiin (esim. syntyvyyden säännöstelyn kieltäminen ja naispappien vastustaminen) ja oman liikkeen ylikorostukseen taivasten valtakuntaan pääsyssä. Omakohtaista kokemusta on tosin vain evankelisuudesta ja körteistä. Mutta ei Herramme ole evännyt pelastusta myöskään liikkeisiin lukeutumattomilta. Minulle riittää ihan tavallinen luterilainen paikallisseurakunta (-kunnat).
Osmo sitä omaa karsinointiaan ei välttämättä huomaa. Mutta joku muu huomaa sen määrätyn toiston takia. Hengellistä väkivalta on monikulmaista ja muiden on tekemä on helpompi aina havaita. Kohde määrittää sen. Siis aivan samoin tuo naispappi tyrkytys saattaa tehdä sen. Jos mihinkään muuhun pyrittäisiin pakottamaan samalla tavalla jossa erilailla ajattelevat leimattaisiin piip aiheen lisäksi, jos miten, niin siihen puututtaisiin. Tämä viesti ei liity tuntemiini naispuolisiin pappeihin vaan yleiseen keskustelun tapaan netissä.
Vuokolle
Tuohon ilmiöön olen törmännyt usein ja se koskee ihan mitä seurakuntaan tahansa kirkko mukaan lukien tai yleisesti uskovia. Ihmiset suhtautuvat ilmiöihin oman kokemuksensa pohjalta ja lehtien otsikot tuo alitajunteisia asenteita.
Miten asia muuttuisi, jos alun muotoilisi näin: En epäile, etteivätkö evankelis-luterilainen kirkko ja muutkin uskonnolliset organisaatiot tarkoittaisi hyvää, mutta mielestäni niihin kovin tiukasti kiinnittyminen ei ole ihmisen hengelliselle kasvulle hyväksi… Roska siellä, hirsi tuolla?
Juha, avainsana on ”kiinnittyminen”, siis miten kiinnitytään tai paremminkin miten odotetaan tai oletetaan kiinnittyvän kirkkoon tai esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuteen.
Kirkossa on asian suhteen olemassa vapaus. Vapaus käydä tai olla käymättä tilaisuuksissa ilman, että aletaan heti epäillä uskoa.
Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole tällaista vapautta. Sehän se onkin se ahdistava tekijä. Pitää käydä säännöllisesti seuroissa ja osallistua ”Jumalan valtakunnan” työhön, ajatella, puhua, tehhdä ja toimittaa tietyllä tavalla, jotta saa pidettyä nimensä vl-elämänkirjassa. Noista kahleista vapautuminen on ihan huikeata! Sitä ei ehkä ymmärrä muutoin kuin kokemuksen kautta. Vasta kun on vapautunut, ymmärtää, miten miljoonissa kahleissa sitä on vuosikymmenet elänyt. Koko homma on niin mutkikas, monisäikeinen ja salakavala, että sitä on vaikea selittää auki.
Kyllä minäkin olen selitellyt ja vakuutellut, etten ole alistettu, ei kukaan mua alista tahi määrää, koko juttu on oma haluni. Tietty suuri perhe oli alun alkaenkin harras toiveeni, mutta siinä vaiheessa kun ”urakka alkoi pissimään kintuille” ja toivoin taikapuurokattilaa pysäyttämään puurontuotantonsa, eikä homma ollut enää vapaaehtoista, mun oli vain alistuttava. Alistuttava mille? Synnyttämiselle. Sen sanottiin olevan Jumalan tahto kohdallani ja en saanut siihen puuttua.
Mutta kuka keksi, että se on Jumalan tahto? Miehet mustissa tietty. Mille olin siis alisteinen?
Mulla on kestänyt pitkään tajuta olevani täysin höpläytetty ihminen. Nyt tajuan sen selvääkin selvemmin. Nyt kun kahleita ei enää ole.
Nyt jos joku sanoo -ihan todenmukaisesti omen kokemukseensa perustuen- että ei seuroissa ole pakko käydä, jotta voi pitää nimensä vl-elämänkirjassa, niin tiedoksi, että minulla on asiasta monenkin ihmisen kertamana faktaa. Usiden tuttujeni uskonelämään on epäilty, kun ei ole näkynyt seuroissa. Samoin olen kuullut epäiltävän erään ihmisen uskoa, kun häntä ei ole nähty seuroissa.
Eli erilaisia todellisuuksia riittää vähän joka asiassa vl-liikkeessä, mitään asiaa ei voi yleistää. Asiat riippuvat niin monista asioista. Erään sukulaiseni kohdalla hänen täydellinen seuroissa käymättömyytensä ja television pitäminen ja katsominen ymmärrettiin ja kun hän kuoli, hänestä jäi ”kallis todistus”. Monen muun vl-ihmisen kohdalla tuommoinen ei kävisi olleskaan laatuun.