Olen saanut kahdenlaista viestiä koskien vl-liikkeen evankelioimistyötä. Laitan ne tähän peräkanaa.
1) ”Minun ymmärtääkseni koko lestadiolainen herätys on alusta pitäen ollut hyvin ulospäin suuntautunut, tehnyt aktiivisesti sisälähetystyötä ilman mitään pakkoa, vaan pikemminkin sydämen kyllyydestä.”
2) ”Hei, on ollut mukava lukea blogiasi Kotimaa24:ssä. Se on auttanut minua ymmärtämään vanhoillislestadiolaisuutta. En itse kuulu liikkeeseen. Lapsena ja kouluikäisenä minulla oli muutama vl-ystävä, mutta valitettavasti ystävyyssuhteet eivät ole säilyneet eikä minulla ole ketään kenen kanssa voisin nyt aikuisena keskustella.
Olen nimittäin ihmetellyt näin jälkikäteen, että miksi vl-kaverit rajasivat minut täysin pois omista tapahtumistaan, vaikka muuten oltiin paljon tekemisissä. Salaa olisin halunnut mennä heidän nuorteniltoihinsa yms., mutta minua ei koskaan kutsuttu. Eikö vl-piireissä ajatella lähetyskäskyä, tai miten siihen ylipäänsä suhtaudutaan? Miksi tuttavani eivät halunneet käännyttää minua vl-uskoon? Ei mitään yritystä siihen suuntaan.
Verrattaessa esim. vapaisiin suuntiin kuten helluntailaisiin ero on huima; näissä herätyskristillisissä piireissä oikein opetetaan, että tuttuja kutsuttaisiin seurakunnan tapahtumiin ja rohkaistaan todistamaan uskosta. Siellä käytetään termiä ”evankeliointi”. Noissakin piireissä nähdään selkeä juopa uskovien ja ei-uskovien välillä mutta siellä kuitenkin toivotaan, että ihmisiä tulisi uskoon ja pyritään toimimaan sen eteen. Onko mitään ”evankeliointia” tai ”todistamista” vastaavaa vl-opetuksessa? Lähteekö kukaan lähetyskentille ulkomaille?
En välitä omalla nimellä julkisesti keskustella, mutta jos vaikka innostuisit tästä aiheesta kirjoittamaan blogiisi..? Pidin esim. tervehtimistä käsitelleestä jutustasi ja oikeastaan se saikin muistelemaan kouluaikoja, kun mieleen palautui omituisia ”en kuulu joukkoon” tuntemuksia kun minua ei aina huomioitu tervehdittäessä. Se oli hämmentävää kun nämä olivat muuten niin mukavia ihmisiä.”
Itselläni on asiasta sellainen käsitys, että varsinaista kotimaassa tapahtuvaa virallista lähetystyötä tai evankelioimista ei laajamittaisesti tapahdu. Ajatellaan, että liikkeen omat papit saarnaavat puhdasta evankeliumia ja oppia kirkoissa, sitten on joitakin sairaalapappeja ja myös vankiloissa käydään säännöllisesti saarnaamassa. Tää on siis minun käsitykseni, korjatkaa jos se on virheellinen.
Ulkomaille suunnatusta lähetystyöstä olen kuullut usein sanottavan, että silloin kun Jumala avaa siihen mahdollisuudet, niin sitä tehdään. Nyt on ilmeisesti niin tapahtunut useissakin maissa, mutta tästäkään mulla ei ole tarkkaa tietoa, joten ei sen enempi.
Sitten tästä ”epävirallisesta” evankelioimisesta, siitä, että joku tavantallustaja houkuttelisi ihmisiä, vastaantulijoita, junan vieruskaveria, työ- tai opiskelukaveriaan tai sukulaistaan vl-liikkeeseen. Tätä kyllä tapahtuu, mutta ehkä jotenkin harkitusti, hillitysti ja hienovaraisesti. Sitä hienovaraisemmin, mitä vähempi käännytettävällä on kosketuspintaa vl-liikkeeseen. Ja taas liikkeestä poislähtijät puhutellaan päinvastaisesti usein melkoisen ronskisti ja pelotellen.
70-luvulla liikkeessä sai syytöksen kososlaisen hengen hempeästä alalajista, jos ei ollut rohkeutta puhutella epäuskoisia ja käännyttää heitä liikkeeseen. Tästä joutui tekemään oikein parannusta seurakunnan edessä. Ja kyllä tähän myöhemminkin kehoitettiin ja silloin tällöin saattoi kuulla jonkun pyytelevän seurakuntapäivillä anteeksi sitä, kun on ollut niin huono uskontunnustaja työpaikalla ja vastentahtoinen puhuttelemaan epäuskoisia.
Tämä asenne on ehkä kaiken aikaa muuttunut. Nimittäin yhä useammin viime vuosikymmeninä on kuullut lohduteltavan huonoja puhuttelijoita sillä, että uskovainen puhuttelee epäuskoisia omalla elämällään. Kun uskovainen ei kiroile työpaikoilla/kouluissa, tekee työnsä hyvin, eikä puhu pahaa työkavereistaan, ihmiset ajattelevat, että tuossa on jotain erilaista, sellaista, mitä muissa ei ole ja näin ollen kiinnostuvat hänen taustastaan, joka on mahdollisesti ohjaamassa häntä Jumalan valtakuntaan.
Lopuksi vielä tärkeä itse kuulemani pointti sille, ettei lähetystyötä tarvitse sen kummemmin tehdä, on vain oma Naturelli itsensä.
– ”En näe mitään väärää hiusten värjäämisessä, siinähän muutetaan hiusten luonnollista olotilaa samoten kuin permanentissakin.”
– ”Mistä ihmiset sitten tietävät, missä on Jumalan valtakunta, jos me aletaan värjäämään hiuksia???”
– ”Hiusten väristäkö se katsotaan, eikö evankeliumi ole mitään???”
– ”???”
Eli olisiko tuossa evankelioimisen päänavauksessa heitetty pallo vastapuolelle, jos hän sen ottaa kiinni, eli tekee aloitteen uskomisen asioiden puhumisesta, niin siitä on sitten käännytystyötä helppo lähteä tekemään?
En aioi tätä nyt enempää kommentoida, mutta sinulla Jussi Tynkkynen on mielestäni hieman ikävä, hyvin henkilöön käyvä tapa kommentoida(+pakollinen hymiö), josta allekirjoittanut on saanut myös osansa.
Esiinnyt vanhoillislestadiolaisuuden suurena asiantuntijana ja pyrit mitätöimään muiden mielipiteet silloin kun ne hiukankin eroavat omistasi. Kaikenlaisen keskustelun tyrehdyttämiseen mainitunlainen tapa kommentoida valitettavasti on erityisen omiaan.
Jormalta:
””Usko Jumalan lahjana ei katso tai turvaudu omaan uskoon tai uskovaisuuden laatuun, vaan se katsoo Kristukseen. Olennaista ei siis ole se, miten itse osaan tai jaksan uskoa, vaan se, mitä Kristus on, se mitä hän on puolestamme tehnyt…”
Tämä on keskeltä sanottu ja ihan totta, myös tällaista opetusta voi vl-liikkeessä kuulla, mutta myös kirkossa. Sehän on sitä perusluterilaista sanomaa Kristuksesta ainoana syynä autuuteen. On mahtavaa, että ko. lausahdus sai sinulle uskon avautumaan keskeltä. Minun oma kokemukseni on sama ja se tapahtui minulle lukiessani Lutheria ja just tuon saman asian avautumisen tähden. Tämä oli ollut minulta hukassa vl-liikkeessä ollessani, koska siellä saarnataan pääasiassa lain saarnaa. Mutta myös toisenlaista kuulee ja sen havaitsin myöhemmin.
Lutheria:
Mannaa Jumalan lapsille
Huhtikuun 16 päivänä
Matt. 7:14 Mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.
Tie on kaita. Kaikkialla ollaan niin evankeliumia vastaan, etten tiedä, pitääkö minun sitä enää saarnata. Jos saarnataan kunniallisesta elämästä, maailma mielistyy siihen ja rakentaa siitä itselleen tikapuut taivaaseen. Jumala ei voi sitä sietää. Ei kelpaa rietas eikä kunniallinenkaan elämä. Mitä meidän siis on tehtävä? Olisi parempi, että ne jotka pitävät silmällä ainoastaan kunniallista elämää, olisivat porttoja ja roistoja ja makaisivat loassa. Kuitenkaan Jumala ei tahdo meidän viettävän huonoa elämää. Hän ei voi sellaista sietää, se on kirouksen alaista.
Jos taas vietät kaunista elämää, pyrit mielistymään siihen. Sitäkään Jumala ei voi sietää. Pidä siis varasi ja pysy keskitiellä: vaella hurskaasti ihmisten edessä, mutta älä kiinny siihen enempää kuin nukkumiseesi tai valvomiseesi. Mutta kuinka nyt käy? Jos näin saarnataan, kukaan ei taivu tekemään hyvää, ellei saarnata, ihmiset elävät säädyttömästi. Tällä tavoin Jumala kuitenkin hallitsee pyhiänsä. Vaikka oppi onkin puhdas, hän johdattaa niin ihmeellisesti heitä, ettemme tiedä, kuka on kristitty. Hänen tuomionsa ovat näet salassa. Näin hän tahtoo tehdä meistä tyhmiä, että vihdoinkin jättäisimme asiamme hänen haltuunsa. Mielelläni ottaisin opetuslapsia, jotka tietävät, mitä kristillinen elämä on, mutta missä heitä on? Muutamat tahtovat elää liian vapaasti, toiset olla liian pyhiä.
En halua mitenkään mitätöidä Kari-Matin kokemusta Jussin viesteistä, mutta minun kokemukseni on toinen – enkä ole tässäkään ketjussa havainnut henkilöön käymistä. Tietenkin on mahdollista, että minulta jää jotain havaitsematta, mutta tämä on minun kokemukseni.
Kari-Matti Laaksonen:
Kari- Matti, olen pahoillani jos olen pahoittanut mielesi. Tämä on vain minun tyylini keskustella. Olen monista asioista samaa mieltä kuin sinä ja Jormakin ja nostan esille vain niitä kohtia joista olen eri mieltä. Mielestäni keskustelu on juuri sitä, että tuodaan esille omia näkökantoja. Tämä ei tarkoita että pitäisi olla samaa mieltä kaikesta. Mitä tulee toiseen kappaleeseesi, olen todellakin seurannut hyvin läheltä ja pitkän aikaa SRK -lestadiolaisuutta, ainakin viimeiset 50 vuotta, ja tunnen sen opetukset kuin omat taskuni. Se on myönnettävä, että liike on kehittynyt vähän kerrallaan parempaan suuntaan 1970 -luvun hulluista vuosista. Uskon ja toivon myös, että sama kehityssuunta jatkuu edelleen, koska vanhat hoitomiehet poistuvat rivistä vähitellen, yksi kerrallaan. Tämä on uudistuksen kannalta välttämätöntä.
Panu, kiitos ymmärtämisestäsi!
Jussi ja Panu, on hyvin mahdollista, että erehdyin/erehdyn. Jos näin, pahoitteluni eritoten Jussille.
Kari-Matti, ole vapaa. Ei mitään henkilökohtaista. Jormalle sama myös.