Olen saanut kahdenlaista viestiä koskien vl-liikkeen evankelioimistyötä. Laitan ne tähän peräkanaa.
1) ”Minun ymmärtääkseni koko lestadiolainen herätys on alusta pitäen ollut hyvin ulospäin suuntautunut, tehnyt aktiivisesti sisälähetystyötä ilman mitään pakkoa, vaan pikemminkin sydämen kyllyydestä.”
2) ”Hei, on ollut mukava lukea blogiasi Kotimaa24:ssä. Se on auttanut minua ymmärtämään vanhoillislestadiolaisuutta. En itse kuulu liikkeeseen. Lapsena ja kouluikäisenä minulla oli muutama vl-ystävä, mutta valitettavasti ystävyyssuhteet eivät ole säilyneet eikä minulla ole ketään kenen kanssa voisin nyt aikuisena keskustella.
Olen nimittäin ihmetellyt näin jälkikäteen, että miksi vl-kaverit rajasivat minut täysin pois omista tapahtumistaan, vaikka muuten oltiin paljon tekemisissä. Salaa olisin halunnut mennä heidän nuorteniltoihinsa yms., mutta minua ei koskaan kutsuttu. Eikö vl-piireissä ajatella lähetyskäskyä, tai miten siihen ylipäänsä suhtaudutaan? Miksi tuttavani eivät halunneet käännyttää minua vl-uskoon? Ei mitään yritystä siihen suuntaan.
Verrattaessa esim. vapaisiin suuntiin kuten helluntailaisiin ero on huima; näissä herätyskristillisissä piireissä oikein opetetaan, että tuttuja kutsuttaisiin seurakunnan tapahtumiin ja rohkaistaan todistamaan uskosta. Siellä käytetään termiä ”evankeliointi”. Noissakin piireissä nähdään selkeä juopa uskovien ja ei-uskovien välillä mutta siellä kuitenkin toivotaan, että ihmisiä tulisi uskoon ja pyritään toimimaan sen eteen. Onko mitään ”evankeliointia” tai ”todistamista” vastaavaa vl-opetuksessa? Lähteekö kukaan lähetyskentille ulkomaille?
En välitä omalla nimellä julkisesti keskustella, mutta jos vaikka innostuisit tästä aiheesta kirjoittamaan blogiisi..? Pidin esim. tervehtimistä käsitelleestä jutustasi ja oikeastaan se saikin muistelemaan kouluaikoja, kun mieleen palautui omituisia ”en kuulu joukkoon” tuntemuksia kun minua ei aina huomioitu tervehdittäessä. Se oli hämmentävää kun nämä olivat muuten niin mukavia ihmisiä.”
Itselläni on asiasta sellainen käsitys, että varsinaista kotimaassa tapahtuvaa virallista lähetystyötä tai evankelioimista ei laajamittaisesti tapahdu. Ajatellaan, että liikkeen omat papit saarnaavat puhdasta evankeliumia ja oppia kirkoissa, sitten on joitakin sairaalapappeja ja myös vankiloissa käydään säännöllisesti saarnaamassa. Tää on siis minun käsitykseni, korjatkaa jos se on virheellinen.
Ulkomaille suunnatusta lähetystyöstä olen kuullut usein sanottavan, että silloin kun Jumala avaa siihen mahdollisuudet, niin sitä tehdään. Nyt on ilmeisesti niin tapahtunut useissakin maissa, mutta tästäkään mulla ei ole tarkkaa tietoa, joten ei sen enempi.
Sitten tästä ”epävirallisesta” evankelioimisesta, siitä, että joku tavantallustaja houkuttelisi ihmisiä, vastaantulijoita, junan vieruskaveria, työ- tai opiskelukaveriaan tai sukulaistaan vl-liikkeeseen. Tätä kyllä tapahtuu, mutta ehkä jotenkin harkitusti, hillitysti ja hienovaraisesti. Sitä hienovaraisemmin, mitä vähempi käännytettävällä on kosketuspintaa vl-liikkeeseen. Ja taas liikkeestä poislähtijät puhutellaan päinvastaisesti usein melkoisen ronskisti ja pelotellen.
70-luvulla liikkeessä sai syytöksen kososlaisen hengen hempeästä alalajista, jos ei ollut rohkeutta puhutella epäuskoisia ja käännyttää heitä liikkeeseen. Tästä joutui tekemään oikein parannusta seurakunnan edessä. Ja kyllä tähän myöhemminkin kehoitettiin ja silloin tällöin saattoi kuulla jonkun pyytelevän seurakuntapäivillä anteeksi sitä, kun on ollut niin huono uskontunnustaja työpaikalla ja vastentahtoinen puhuttelemaan epäuskoisia.
Tämä asenne on ehkä kaiken aikaa muuttunut. Nimittäin yhä useammin viime vuosikymmeninä on kuullut lohduteltavan huonoja puhuttelijoita sillä, että uskovainen puhuttelee epäuskoisia omalla elämällään. Kun uskovainen ei kiroile työpaikoilla/kouluissa, tekee työnsä hyvin, eikä puhu pahaa työkavereistaan, ihmiset ajattelevat, että tuossa on jotain erilaista, sellaista, mitä muissa ei ole ja näin ollen kiinnostuvat hänen taustastaan, joka on mahdollisesti ohjaamassa häntä Jumalan valtakuntaan.
Lopuksi vielä tärkeä itse kuulemani pointti sille, ettei lähetystyötä tarvitse sen kummemmin tehdä, on vain oma Naturelli itsensä.
– ”En näe mitään väärää hiusten värjäämisessä, siinähän muutetaan hiusten luonnollista olotilaa samoten kuin permanentissakin.”
– ”Mistä ihmiset sitten tietävät, missä on Jumalan valtakunta, jos me aletaan värjäämään hiuksia???”
– ”Hiusten väristäkö se katsotaan, eikö evankeliumi ole mitään???”
– ”???”
Eli olisiko tuossa evankelioimisen päänavauksessa heitetty pallo vastapuolelle, jos hän sen ottaa kiinni, eli tekee aloitteen uskomisen asioiden puhumisesta, niin siitä on sitten käännytystyötä helppo lähteä tekemään?
Ensimmäinen kommentti oli minun. Mutta Vuokko Ilola on lisännyt siihen oman näkemyksensä. Minä olen puhunut lestadiolaisuudesta, kun taas Vuokko on pistänyt siihen sanan VL.
Laestadiolainen heräys oli 50 v. vanha kunnes syntyi hajaannus.
Kannattaa muistaa.
Veeällät puhukoot omasta puolestaan.
Mielestäni on selvää, että suuri liike EI voi olla monoliitti. On paikallisia eroja käsityksissä ja painotuksissa.
Kun on liitytty liikkeeseen, vaikuttavat siellä taustalla perheen ja suvun omat perinteet, ollaan tiukempia ja löysempiä.
Onhan SRK:llakin varmasti lähetystyötä ollut, ellei muuten niin Venjällä ja suomensukuisten parissa idässä.
Kiitos Jorma tarkennuksesta.
Vanhoillislestadiolainen herätysliike tekee lähetystyötä monissa ei maissa. Vuoden 2010 tilaston mukaan 16 eri maassa yhteensä 1123 päivää, Venäjällä eniten. Kaukaisimmat maat Afrikassa, Kenia, Togo Gambia. Lähempänä on Venäjä, Latvia, Viro, Unkari, Euroopan maita, Pohjoismaat USA, Kanada, joista käy vastavuoroisesti Suomessa puhujia. Nämä ja monet muut asiat voi Vuokko Ilola lukea vuosittain ilmestyneestä Suviseurajulkaisusta, ei tarvitse mutu tietoa sitten kirjoitella.
Myös toivoisin tarkennuksia ja totuuden mukaista informaatiota koskien rippikoulu työtä mitä Vanhoillislestadiolainen herätysliike vuosittain järjestää Kr.Kansanopistoilla ja leirikeskuksissa, joissa käy kesäisin satoja nuoria rippikoulunsa. Isoisia koulutetaan kevät-talvella ja opettajina toimivat nais /että miesteologit ja he noudattavat Evankelisluterilaisen kirkon opetus-suunnitelmaa rippikoulutyössä.
Kenties olisi hyvä päivittää tiedot näissä rippikouluasioissakin.
Tarkennus rippikoulu tyhön, vuonna 2011 rippikouluja pidettiin 9:ssä eri paikassa, (opistot ja leirikeskukset). Leireille osallistui 1859 nuorta ja erityisleiri, (kehitysvammaiset) 10 leirilaistä. Leirejä oli kaikkiaan 38+1 ( kehityisvammaiset.)
Henkilökuntaa leireillä oli runsaat 400 joista isoisia oli 270. henkilunnalle järjestettiin aikaisempien vuosien tapaan kolme isoiskoulutusleiriä sekä henkilökunnan koulutustilaisuus. Vuonna 2010 oli leirejä ja leiriläisiä lähes saman verran.
Elsalta:
”Nämä ja monet muut asiat voi Vuokko Ilola lukea vuosittain ilmestyneestä Suviseurajulkaisusta, ei tarvitse mutu tietoa sitten kirjoitella.”
Kiitos tarkennuksesta.
Rippikoulutyö ei varsinaisesti liity aiheeseen, koska sehän on suunnattu pääasiallisesti omalle väelle, eikä siis ole lähetystyötä. Mutta eipä tuo haittaakkaan, jos siitäkin tulee infoa.
Olen vähän ihmetellyt tätä lestadiolaisten vaisua käännytystoimintaa. Jos kerran kyseessä on ainoa oikea uskonto ja muut ovat matkalla helvettiin, eikö pitäisi ryhtyä johonkin toimiin ihmisten pelastamiseksi? Muut ainoat oikeat uskonnot kuten Jehovan todistajat ja mormonit ovat ryhtyneet globaaliin operaatioon. Molemmilla on jo miljoonia jäseniä ympäri maailmaa, lestadiolaisilla on Togossa joku yksi seurakunta.
Tuskinpa lestadiolaiset ovat sanoneet olevansa ainoa oikea uskonto.
Historiallisesti koko lestadiolaisuus on lähetystyön tulos.
Ruotsiin oli perustettu lähetysseura, ja se teki työtä lapinmaissa, lähinnä
Härnösandista länteen ja luoteeseen. Pyrkimys oli kouluttaa ennen muuta paimentolaisten saamelaisten lapsia.
Vastustus Tukholman teologien ja myös paikallisten rationalistien keskuudessa kova. Metodistipappi Scott, joka Tukholman hengettömyyttä kauhistuneena oli perustanut oman kappelin, ajettiin henkensä kaupalla ulos maasta.
Laestadius oli piispa Franzenin kanssa pohtinut samaa asiaa Tornion Lapissa. Siitä alkoi lähetyskoulun perustaminen.
Koko ajan kerättiin varoja lähetystyön tekemiseksi alueella. Summat olivat luontaistaloudessa elävän maalaiskansan hankkimaksi suuria.
Kun lapsille pidettiin rippikoulua, tuli aikuisiakin kuuntelemaan. Tästä alkoi herätys aikuisten ja kansan parissa.
Kun ”koulumiehet” alkoivat liikkua myös Tornionjien alajuoksulla, alkoi herätys levitä myös Suomen puolelle. Ennen sitä oli syntynyt pieni yhteisö Muonioon, jossa kirkkoherra kannatti herätystä.
Kun lähetyskoulu siirtyi Jällivaaran Sammakon kylään, alkoi jo muutaman kuukauden kuluttua puolet pitäjästä kannattaa ehdottoman raittiuden periaatetta.
”Ei olis tämä asia täällä muuten niin levinnyt, eikä ihmisten ajatella, ikinä, ei vielä Kittilään tullut ollenkaan, jos ej armon penikat olisi laukkoneet ja haukkuneet. Niillä on terävät hampaat…” (Rovasti Liljeblad, Muonio, 1850)
Joni Valkila:
Näin voisi kuvitella. Ehkä se on häveliäisyys joka estää sitä tekemästä Suomessa. Suomalaiset ovat sen verran valistunutta ja sivistynyttä väkeä, että vaaditaan hyviä perusteluja vakuuttamaan ihmiset ”vain me” -opin erinomaisuudesta. Tällaisia perusteluja kun ei ole oikeasti olemassakaan tälle opille. Toista se on viedä oppia mustaan afrikkaan alkuasukasheimoille, joille se on uutta ja ihmeellistä valkoisen miehen tuomana. Mielestäni on itsekästä ja edesvastuutonta viedä ehkäisemättömyysoppia alueille, jotka kärsivät suuresta köyhyydestä ja korkeasta syntyvyydestä. Samaan aikaan kun avustusjärjestöt, mm. ev. lut. kirkko, pyrkivät auttamaan siellä ihmisiä ja parantamaan oloja antamalla ehkäisyvalistusta.
Jorma ojala:
Yrittäisit Jorma muistaa ja pitää mielessä että Vuokko kirjoittaa ainostaan SRK -lestadiolaisuudesta, ei yleisesti lestadiolaisuudesta. SRK -lestadiolainen uskonopetus on exlusiivista (poissulkevaa) opetusta, eivätkä he edes kiellä sitä.
Koulumiehet ja raittiuslähetit olivat myös keino kiertää v. 1726 konventikkeliplakaattia, joka ei aivan ollut lain kuollut kirjain vrt. Pohjanmaan herännäisoikeudenkäynnit 1830- ja 1840-luvuilla.
Aktiivinen ovelta ovelle käännytystyö on vastenmielistä, jota vl-liike ei onnekseen harrasta.