”Lasten kasvattaminen on paljon vaikeampaa uskovaiselle kuin epäuskoiselle vanhemmalle” – sanoi kerran minulle eräs vanhoillislestadiolainen ystäväni. Hän tarkoitti sanomisellaan sitä, että epäuskoisten vanhempien ei tarvitse murehtia lastensa tekemisistä samalla tavalla kuin uskovaisten, joilla on huolena lasten pysyminen uskomassa,
– heidän juurruttamisensa Jumalan valtakuntaan; pyhäkoulussa, päiväkerhossa, raamattuluokassa, leireillä ja seuroissa käyttäminen
– kotona tapahtuva kristillinen kasvatus; elintavat, käytös ja ripittäytyminen
– valtava määrä murhetta jos etukäteen siitä, jos lapsi ei pysykään uskomassa ja eritoten silloin jos lapsi kieltää vl-uskonsa.
Minun vanhemmuuteeni vanhoillislestadiolaisena liittyi kaiken tuon edellä mainitsemani lisäksi paljon pelkoa. Ensinnäkin tuo peruspelko kaiken pohjalla lapsen uskomassa pysymiseen, sitten pelkoa siitä, jos lapsi vieraillessaan epäuskoisilla kavereillaan, tekee jotain sopimatonta; katsoo televisiota, kuuntelee maailmallista musiikkia, meikkaa tai saa muita huonoja vaikutteita.
Sitten pelkäsin laittaa lastani päiväkotiin, seurakunnan kerhoihin ja kouluun, sopimattoman ohjelman ”saastuttamisen” pelossa. Myös sitä pelkäsin, että joutuuko lapseni uskonsa ja erilaisuutensa takia kiusatuksi epäuskoisten taholta.
Kun oli itse saanut aina kuulla ”vain me” –opetusta, tavallaan kaikki vl-liikkeen ulkopuolella oleva oli uhkaa ja pelättävää uskovaiselle. Se aiheutti sellaisen ilmiön, että sitä jo omalla pelollaan – vaikka ei olisi asiasta mitään puhunutkaan lapsilleen – aiheutti lapsille arkuutta kohdata kodin ja vl-liikkeen ulkopuolinen maailma. Sitä laittoi lapsensa maailmalle kädet täristen ja kyynärpäitä myöten ristissä, että Jumala varjelisi hänet uskomassa epäuskoisen maailman keskellä ja että häntä ei kovin pahoin siellä kohdeltaisi uskonsa tähden. Koskaan näitä asioita ei tullut puhuttua lapselle ääneen, sitä vain pelkäsi, toivoi ja rukoili.
Olin kasvattaja, joka ei kyennyt sanoittamaan ajatuksiaan ja toiveitaan, vaan joka tavallaan hiljaa vaieten toivoi lapsensa uskon kantavan tietynlaista hedelmää, samoja tapoja, mitä itsellä oli. Toteutin siis tuota haluamispolitiikkaa; uskovainen ei halua tai haluaa tehdä ja toimia tietyllä tavalla erinäisissä tilanteissa.
Sitten jos tulikin tiukka paikka eteen, sellainen, jossa lapsi ei halunnutkaan tehdä toiveiden mukaisesti, tuli eteen melkoinen tenkkapoo. Esimerkiksi jos lapseni ei halunnut lähteä seuroihin ja minusta tuntui hirmusen pahalta pakottaa häntä, niin keksin että seurojen jälkeen tullaan kotiin sitten kioskin kautta tai mennään kylään tai pyydetään vieraita meille kylään. Joka tapauksessa lapselleni tuli tasan selväksi toiveeni asiassa kuin asiassa, vaikka en sitä suoraan sanonutkaan.
Mielestäni vl-kasvatuksessa sotkeutuvat usein keskenään kasvatuksellisuus ja hengellisyys. Sellaiset asiat, mitkä ovat ihan puhtaasti kasvatuksellisia, hengellistetään usein aika tavalla. Jos lapsella on uhmaikä ja nuorella murrosikä, jotka ilmenevät usein vahvoina tunteenpurkauksina, ne koetaan useimmiten syntisenä kiukutteluna, joka sitten pyritään myös hoitamaan hengellisesti; ripittäytymisen kautta. Tämä köyhdyttää vl-perheen tunneilmaisua, joka voi olla sitten ”hyvänä” pohjana kaikenlaiselle pahoinvoinnille, jopa väkivaltaiselle käyttäytymiselle.
Jos joutuu pakkoripittäytymisen pelossa kätkemään aina tunteitaan, se saa ihmisen sulkeutuneeksi ja ahdistuneeksi ja monet ihan ihmisyyteen kuuluvat asiat alkavat tuntumaan vääriltä. Seuroissa saakin usein kuulla saarnattavan lapsille anteeksi kiukutteluja ja vanhemmille väsymisiä ja huonon kasvattajan tuntemuksia. Vl-uskovaisuuden tunnusmerkkeihin kuuluu tuntea itsensä huonoksi uskovaiseksi ja kasvattajaksi. Tämä ajatustapa ei ole mitenkään omiaan nostamaan vanhempien uskomisen iloa ja kasvattamisen mielekkyyttä, päinvastoin.
Jos vl-nuori sortuu maistamaan alkoholia, asiaa ei välttämättä/useinkaan hoideta kasvatuksellisesti, vaan kokonaan hengellisesti. Jo pienikin alkoholikokeilu on sielunvihollisen voittosaavutus ja siitä tulee ripittäytyä, muuten ei voi pysyä uskovaisten kirjoissa. Tällaisten tapausten tiimoilta on ajettu nuoria paljon ulos liikkeestä. Sitten vielä pahimmillaan juttu on jatkunut niin, että jos sitten nuori on jatkanut enempikin alkoholikokeilujaan, asian edessä on oltu ihan aseettomina, vaikka kyseessä olisi alaikäinen nuori. Pohjalla on ajatuksena, että nyt kun se on epäuskoinen, ei sen tavoille voi mitään. Ei ymmärretä olleskaan asian kasvatuksellista puolta; homma on kielletty alaikäisiltä ja siihen tulee aikuisena puuttua!
Melkein olisin ajattelemassa, että olisi parempi tehdä ne mustavalkoiset syntilistat, kertoa lapselle vl-uskon säännöt suoraan, kuin että puhumattomuudella, asioitten väistelyllä, hiljaisella toiveella ja rukouksella, ahdistuksen ja pelon ilmapiirillä, pelottelulla ja lahjonnalla, yritetään saavuttaa lasten kanssa toivottu tulos.
Saan usein kuulla entisiltä vanhoillislestadiolaisilta ahdistuneita valitteluja näitten asioitten tiimoilta. Sillä ei ole mitään hyviä seuraamuksia, että lasta pakotetaan, lahjotaan, hiljaisesti toiveistetaan, vaikenemalla vaaditaan; käymään pyhäkoulussa, päiväkerhossa, raamattuluokassa, seuroissa ja ylipäätään toimimaan vl-opetuksen tavoin. Koko homman täytyy perustua vapaaehtoisuuteen, muuten se jossakin vaiheessa kääntyy itseään vastaan.
Tämä kirjoitus syntyi muualla käytyjen keskusteluiden pohjalta ja myös erään vl-ihmisen pyynnöstä s-postin kautta. Pahoin pelkään, että olen jo aiemmin kirjoittanut aiheesta 🙂 mutta eikös toisto ollutkin opintojen äiti vai kapsahtaako siitä katajaan?
Muistakaa lukijat, ettei näkemyksiäni ja kokemuksiani voi yleistää kaikkia vl-vanhempia ja -perheitä koskeviksi. Vl-liikkeessäkin on moneen lähtöön, sain taas kerran kuulla näkemykseni olevan tasan historiaa jo, ja monen monen asian muuttuneen entisestä. No tänne on vapaus tulla nyt sitten kertomaan niistä muutoksista 🙂 Monelle vl-ihmiselle kuitenkin kokemukseni ovat todellisuutta ihan tänäkin päivänä. Et silleen.
Tässä pätkä saamastani s-postista:
”Olen pohtinut pienen lapsen kasvun ja kehityksen alistamista uskon asialle… Pienen lapsen eriytymiskehitykseen ja vanhemmista irtaantumiseen kuuluu olennaisena osana rajan hakeminen, kielletyn kokeileminen ja säännön uhmaaminen. Vanh. lestadiolaisuudessa tämä saarnataan tottelemattomuutena anteeksi ja samalla normaalia kehityksellistä tapahtumaa käsitellään turmeluksena ja syntinä! Tervettä olisi käsitellä asiaa puhtaasti kasvatuksellisena asetelmana vanhemman asettama raja – lapsen yritys ja kokeilu.
Varmaan olet myös kiinnittänyt huomiota Siionin kevään teksteihin, jossa suuren perheen vanhemman uupumus kaadetaan lapsen taakaksi, vedotaan kuuliaisuuteen ja joissa on vahvasti mukana normaalin lapsuuden kahlitseminen hengellisyyteen.”
”Yhtenä huomiona kehityksellisen uhman synnillistäminen ja niiden saarnaaminen anteeksi (ehkäpä muutoinkin lasten käsitteleminen julkisessa puheessa tottelemattomuuden vs. kuuliaisuuden kehyksessä), toisena huomiona vanhempana väsymiseen/epäonnistumiseen ratkaisun hakeminen evankeliumista ja kolmantena ainakin tuo tunteisiin vetoava kuuliaisuus, jota Siionin kevään pääkirjoitukset toistavat.
Olen pohtinut kohdataanko lapset liikkeessä aidosti, sellaisenaan ja kysymyksineen vai ainoastaan hengellisen kehyksen kautta.”
Tämän Vuokko kirjoitit tuonne edelliseen blogkkaukseesi joka sivuaa kyllä tätä aihetta.
Tämähän ei ole mitenkään uusi ajatus vaan on pyörinyt eri foorumeilla jo lähes kymenen vuoden ajan monien eri ihmiste julkituomana. Tähän kuitekin kieteytyy se miksi monet elämäntapanormit kuitekin ovat edeleen todellisuutta tuossa liikeessä. Ja ne vammauttavat kaikkia – toisia enemmän ja toisia vähemmän.
Ja totta kai kun liike asettaa jäsenensä tilanteisiin jossa tunteet ja teot ovat ristiriidassa keskenään se johtaa myös siihen että kasvatuksessa käytetään ehdollista hyväksyntää. – saat karkkia kioskilta jos lähdet seuroihin..
Ehdollinen hyvksynytä taas johtaa siihen ettei enää nähdä ongelmaa vaikka todelisuudet eivät kohtaa milään tavalla todellisuudessa. Ja sitä hyvksyntää tai mielihyvää opitaan hakemaan ehdolisuuden kautta.
Vaikeaksi varmaan tämän asian tekee se jos ihminen kuitekin tunnsitaa tekevänsä väärin kun lähtee tähän ehdoliseen hyväksyntään – ja itseasiassa voidaan miettiä miten se vaikutaa siihen lapseen joka kuitekin näkee ja aistii sen ettei aikuinen ole sata lasissa niiden asioiten takana jota kuitekin vaatii tai toivoo.
On vaikea nähdä mikä vammautaa lasta enemän kuin se johdonmukaisuuden ja rehellisyyden puute?
Ehdollista kasvatusta näkee ympärillään muuallakin, kuin uskonnollisissa ryhmissä… Johdattelevaa jookos…… saat karkin jos….
Itsenäistymiskehitys ei auktoriteetteja kumartele…enää ei edes armeijassa.
Tunnistan nuo huolet, noin se usein menee.
Tietty ei-vl on monia murheita myös, huono seura ja sen aiheuttamat ongelmat… näitä on kaikilla riippumatta sos.ympäristöstä.
Vl ja monissa muissakin uskonnollisissa yhteisöissä yhtenä ongelmana on oman itsen vähättely ja aliarvostus, minä musta ja saastainen syntinen kurja, kuolon alhossa ja murheen laaksossa… ei ihme, että mielenterveysongelmat ovat niin suuri ongelma.
Eräällä puolisoleirillä sai jättää esirukouspyyntöjä kukin pari. 7/10 käsitteli eri mielenterveysasiaa, joka siis kuvaa ongelman syvyyttä.
Surraan jo etukäteen kaikkea ja vielä kun aina paasataan, että minä saastainen… näillä hokemilla ja ainaisella puhumisella oikein kuin tilataan kaikki murheet itselle, joten sitten myös tulee….
No niinpä.. Kari sanoitti osuvasti. Murheet tilataan etukäteisjulistuksilla.
Vanhemmuus on kieltämättä valtava vastuu ja haaste, mutta sitä ei voi murehtimalla ja voivottelulla grammaakaan keventää. Mitä sanoikaan Vapahtaja murehtimisesta ja huolehtimisesta..?
Jos ihminen luulee voivansa kantaa omalla murehtimisellaan kaikki mahdolliset luullut tai todelliset huolenaiheet, sehän on pohjimmiltaan valtavaa ylpeyttä.. Terve usko heittää huolet Jeesuksen päälle ja luottaa Hänen huolenpitoonsa.
Vanhemmilla on oma vastuu, mutta sen rajan yli ei voi astua… Tuo onnistumisen paine taitaa olla vanhemmilla vakaumukseen katsomatta yleistä, mutta pahimmillaan se asettaa lasten ylle valtavat odotukset ja siirtää vanhempien suorittamispakon näihin.
Jokainen lapsi on kuitenkin yksilö, jolla pitäisi olla vapaus kasvaa omaan tahtiin, omana persoonana.
Kiitos, Vuokko, tärkeä avaus!
Itse kiinnostuin kasvatuksesta varsinaisesti vasta, kun olin lähtenyt liikkeestä. Sitä ennen minua ahdisti, sillä olin oppinut, että kasvatukseen liittyy paljon hengellisiä perinteitä. Koin toistavani opittuja maneereja, ilman, että ajatus oli mukana. Pelkäsin etukäteen lasten yläaste/murrosikää. Minulta oli kielletty asioita, jotka olisivat olleet minulle todella tärkeitä. Voisinko tehdä saman lapsilleni?
Elämässäni tapahtui kuitenkin tragedia, joka sotki kuviot, ja olinkin yhtäkkiä irti noista kuvioista. Heräsin kasvattajan vastuuseen tosissaan. Ensiksi homma helpottui kovasti: tuntui, että eihän tässä ole mitään varsinaisesti kasvatettavaa; kunhan olen lasten kanssa, kaikki menee hyvin.
Murrosikä muutti kaiken. Tajusin, että nyt on oltava tarkkana. Ei ole uskonyhteisön järjestelmää tukena, hommasta on selvittävä itse. Välillä on aidosti rankkaa: tilanteita, joita ei ehkä olisi tullut, jos olisin ollut vielä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Ja etenkin on ollut haastavaa se, että toisille normaalit tilanteet olivat minulle todella uusia. Nyt, kun olen selvinnyt ensimmäisistä tilanteista, olen luottavainen: lapseni ovat ehkä oppineet asioita, joilla selvitä aikuisuuteen. Ja jos he joskus syyttävät minua kasvatuksestani, minulla on ainakin yksi selkänoja: tein parhaani, rehellisenä omana itsenäni.
Vl-liikkeessä vanhemmuus/kasvatus siirretään osittain yhteisölle. Jotkut kokevat, että lähes kokonaan. Riippuu tietty perheistä, tätäkään asiaa ei voi yleistää, mutta moni ihminen on kokenut asian näin.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikkiin kasvatuksellisiin asioihin kysytään neuvoa yhteisön jäseniltä, eli halutaan tietään yhteisön kanta asiaan kuin asiaan. Mikä on sopivaa ja mikä ei, mikä on uskon kannalta vahingollista ja mikä ei.
Uskonnollinen ”kasvatus” on myös tasan yhteisön sanelemaa. Harvat kotona edes puhuvat kovinkaan syvällisesti uskonasioista lapsilleen. Heitä vaan viedään liikkeen tilaisuuksiin ja toimintoihin mukaan ja luotetaan, että sieltä tulevat kaikki tiedon ja taidon aarteet lapsen ja nuoren elämään.
Puhutaan kuuliaisuudesta ja tottelevaisuudesta, omia vanhempia ja seurakuntaäitiä kohtaan. Niinkään ei kehoiteta luottamaan omaantuntoon ja luottamaan omiin näkemyksiin ja Jumalan johdatukseen, kaikki viisaus tulee ulkoapäin. Siksi vl-porukka on niin vedätettävissä ja siksi just esim. 70-luvulla tosi harva uskalsi kyseenalaistaa henkiparannusoppia, vaikka se näin jälkeenpäin on helposti havaittavissa ihan järjettömäksi touhuksi.
Luther kehoittaa kaikkia lukemaan itse Raamattua, ettei ole niin helposti valheveljien höpläytettävissä.
Olen viime aikoina miettinyt paljon ryhmäkäyttäytymistä. Kuulemani mukaan ei tarvitse kovinkaan kummosesta kokoonpanosta olla kyse, kun jo joku porukasta nousee mielipidejohtajaksi. Hänellä haetaan hyväksyntä ja hylkäys asioihin. Voi olla, että homma ei ole kovin näkyvää, mutta porukassa jokainen tietää tasan tarkkaan, kenen mielipide on numero ykkönen heidän keskuudessaan.
Silloinhan asia ei ole niinkään ongelma, jos mielipidejohtaja ei käytä asemaansa väärin, vaikkapa omien mielihalujensa välineenä tai toisten pompottamiseen. Jos mielpidejohtaja saa sanoa joka asiaan päättävän sanasensa, vaikka hänellä ei ole asiasta edes ymmärrystä, homma on jo täysin hakoteillä.
Tämä tämmöinen kuvio voi olla mukana vaikkapa ihan naisystävien kesken. Joku porukasta on se trendikkäin ja aina parhaiten ajan tasalla vähän joka asiassa. Hän pukeutuu tyylikkäimmin aina, sisustaa just parhaiten, lukee oikeita kirjoja, harrastaa makeimpia harrastuksia, tykkää just parhaista taitelijoista, säveltäjistä ja laulajista ja tietää aina kaiken kaikesta.
Muiden ryhmän jäsenten saattaa olla jopa vaikeaa valita itselleen mitään vaatteita tai sisustustarvikkeita, koska he pelkäävät mielipidejohtajan mielipidettä asiaan. He oppivat kenties tulkitsemaan häntä jo pikkueleistä ja äänensävystä ja heitä musertaa hirveästi huomata tuottaneensa pettymyksen hänelle.
Tämä kuvio toimii myös uskonnollisissa kokoonpanoissa; johtokunnissa, myyjäistoimikunnassa, diakoniatoimikunnassa jne. Ihan kaikissa; seurakuntien/ry:n keittiöryhmässäkin.
Asiaan.
Miten lapsia tulisi kasvattaa, että he eivät olisi luonteeltaan A) vääränlaisia mielipidejohtajia alistumishaluisia beesaajia?
Siis tavallaanhan myös alistujat haluavat itselleen mielipidejohtajia. Heitä, joilta he voivat kysyä joka ikiseen asiaan mielipidettä, kun eivät osaa sitä itse muodostaa, eivätkä luota itseensä oikein missään asiassa. He siis ruokkivat mielpidejohtajan narsistisuutta, jos sitä on hänellä olemassaan.
Minusta aina ei voida syyttää mielipidejohtajaa eikä apua hänen mielivaltaiseen käyttäytymiseensä voi saada pistämällä hänet kuriin. Eikö ympärilläolijoiden pitäisi havahtua tuomaan reippaasti omia ajatuksiaan ilmoille, jotta mielpidejohtajan valta-asema kapenisi?
Mielipidejohtaja ei ole välttämättä johtokunnan puheenjohtaja, se voi olla joku muu johtokunnan jäsen tai myös joku ihan ulkopuolinen ihminenkin joskus. Oleellista on, että kulloisenkin kokoonpanon jokainen jäsen tietää syvällä sydämessään, keneltä haetaan viimeinen hyväksyntä asioihin.
Miettikääpä. Kuka on esim. sinun rauhanyhdistyksesi mielipidejohtaja? Vai onko se edes sinun rauhanyhdistykselläsi? Onko se kenties viereisen paikkakuntasi ry:n pitkäaikainen vaikuttaja ja vakaa veli, jolla on suorat puhelinlinjat SRK:hon?
Vuokolta taas kerran avointa, rehellistä ja täyttä asiaa.
Tässä on koko asian ydin yhdessä lauseessa, koskien ihan yleisestikin näitä uskonasioita.
Jokaisen ihmisyksilön perusoikeuksiin Suomessa kuuluu uskonnonvapaus, saa uskoa mihin tahtoo tai olla uskomatta mihinkään. Tämä oikeus kuuluu myös lapsille riippumatta vanhempien suhteesta uskonnollisiin liikkeisiin tai uskossa olemiseen. Tämä tosiasia olisi hyvä opettaa kaikille kansalaisille jo viimeistään alakoulussa.
Jos lapsi pienestä pitäen tungetaan väkisin määrättyyn muottiin ja pakotetaan seuraamaan vanhempiensa vakaumuksellisia valintoja, tuskin hän enää 18 v täytettyäänkään osaa laillisten perusoikeuksiensa perään huudella (jos on kyllin vahva ja osaa, niin hyvä niin). Tällainen ”kasvatus” on mielestäni selvää lapsen perusoikeuksien polkemista.
Olen varma, että kohta joku kommentoi, että opetetaanhan lapsille monia muitakin elämässä selviytymiseen liittyviä asioita ja sääntöjä joita on noudatettava. Niin opetetaankin, mutta ne liittyvät kaikki (tai ainakin pitäisi liittyä) käytännön elämässä yleisesti kaikkien tarvitsemiin sääntöihin, moraalisiin normeihin tai muihin elämässä selviytymiseen tarvittaviin taitoihin.
Uskonto on jokaisen oma valinta, uskoako, vai eikö uskoa, ja mihin uskontoon tai suuntaukseen uskoa jos uskoo. Mihinkään uskontoon uskominen ei ole hyvän ja lainkuuliaisen elämän edellytys tai vaatimus. Ilman uskontoakin voi elää ihan hyvän, täysipainoisen ja onnellisen elämän.
Tätä kutsutaan diktatuuriksi, Vuokko. Seuraukset tunnemme.
Tätä kutsutaan orastavaksi demokratiaksi. Toivottavasti lisääntyy maailmassa.