Vl-vanhemmuuden tuskaa

”Lasten kasvattaminen on paljon vaikeampaa uskovaiselle kuin epäuskoiselle vanhemmalle” – sanoi kerran minulle eräs vanhoillislestadiolainen ystäväni. Hän tarkoitti sanomisellaan sitä, että epäuskoisten vanhempien ei tarvitse murehtia lastensa tekemisistä samalla tavalla kuin uskovaisten, joilla on huolena lasten pysyminen uskomassa,

– heidän juurruttamisensa Jumalan valtakuntaan; pyhäkoulussa, päiväkerhossa, raamattuluokassa, leireillä ja seuroissa käyttäminen

– kotona tapahtuva kristillinen kasvatus; elintavat, käytös ja ripittäytyminen

– valtava määrä murhetta jos etukäteen siitä, jos lapsi ei pysykään uskomassa ja eritoten silloin jos lapsi kieltää vl-uskonsa.

Minun vanhemmuuteeni vanhoillislestadiolaisena liittyi kaiken tuon edellä mainitsemani lisäksi paljon pelkoa. Ensinnäkin tuo peruspelko kaiken pohjalla lapsen uskomassa pysymiseen, sitten pelkoa siitä, jos lapsi vieraillessaan epäuskoisilla kavereillaan, tekee jotain sopimatonta; katsoo televisiota, kuuntelee maailmallista musiikkia, meikkaa tai saa muita huonoja vaikutteita.

Sitten pelkäsin laittaa lastani päiväkotiin, seurakunnan kerhoihin ja kouluun, sopimattoman ohjelman ”saastuttamisen” pelossa. Myös sitä pelkäsin, että joutuuko lapseni uskonsa ja erilaisuutensa takia kiusatuksi epäuskoisten taholta.

Kun oli itse saanut aina kuulla ”vain me” –opetusta, tavallaan kaikki vl-liikkeen ulkopuolella oleva oli uhkaa ja pelättävää uskovaiselle. Se aiheutti sellaisen ilmiön, että sitä jo omalla pelollaan – vaikka ei olisi asiasta mitään puhunutkaan lapsilleen – aiheutti lapsille arkuutta kohdata kodin ja vl-liikkeen ulkopuolinen maailma. Sitä laittoi lapsensa maailmalle kädet täristen ja kyynärpäitä myöten ristissä, että Jumala varjelisi hänet uskomassa epäuskoisen maailman keskellä ja että häntä ei kovin pahoin siellä kohdeltaisi uskonsa tähden. Koskaan näitä asioita ei tullut puhuttua lapselle ääneen, sitä vain pelkäsi, toivoi ja rukoili.

Olin kasvattaja, joka ei kyennyt sanoittamaan ajatuksiaan ja toiveitaan, vaan joka tavallaan hiljaa vaieten toivoi lapsensa uskon kantavan tietynlaista hedelmää, samoja tapoja, mitä itsellä oli. Toteutin siis tuota haluamispolitiikkaa; uskovainen ei halua tai haluaa tehdä ja toimia tietyllä tavalla erinäisissä tilanteissa.

Sitten jos tulikin tiukka paikka eteen, sellainen, jossa lapsi ei halunnutkaan tehdä toiveiden mukaisesti, tuli eteen melkoinen tenkkapoo. Esimerkiksi jos lapseni ei halunnut lähteä seuroihin ja minusta tuntui hirmusen pahalta pakottaa häntä, niin keksin että seurojen jälkeen tullaan kotiin sitten kioskin kautta tai mennään kylään tai pyydetään vieraita meille kylään. Joka tapauksessa lapselleni tuli tasan selväksi toiveeni asiassa kuin asiassa, vaikka en sitä suoraan sanonutkaan.

Mielestäni vl-kasvatuksessa sotkeutuvat usein keskenään kasvatuksellisuus ja hengellisyys. Sellaiset asiat, mitkä ovat ihan puhtaasti kasvatuksellisia, hengellistetään usein aika tavalla. Jos lapsella on uhmaikä ja nuorella murrosikä, jotka ilmenevät usein vahvoina tunteenpurkauksina, ne koetaan useimmiten syntisenä kiukutteluna, joka sitten pyritään myös hoitamaan hengellisesti; ripittäytymisen kautta. Tämä köyhdyttää vl-perheen tunneilmaisua, joka voi olla sitten ”hyvänä” pohjana kaikenlaiselle pahoinvoinnille, jopa väkivaltaiselle käyttäytymiselle.

Jos joutuu pakkoripittäytymisen pelossa kätkemään aina tunteitaan, se saa ihmisen sulkeutuneeksi ja ahdistuneeksi ja monet ihan ihmisyyteen kuuluvat asiat alkavat tuntumaan vääriltä. Seuroissa saakin usein kuulla saarnattavan lapsille anteeksi kiukutteluja ja vanhemmille väsymisiä ja huonon kasvattajan tuntemuksia. Vl-uskovaisuuden tunnusmerkkeihin kuuluu tuntea itsensä huonoksi uskovaiseksi ja kasvattajaksi. Tämä ajatustapa ei ole mitenkään omiaan nostamaan vanhempien uskomisen iloa ja kasvattamisen mielekkyyttä, päinvastoin.

Jos vl-nuori sortuu maistamaan alkoholia, asiaa ei välttämättä/useinkaan hoideta kasvatuksellisesti, vaan kokonaan hengellisesti. Jo pienikin alkoholikokeilu on sielunvihollisen voittosaavutus ja siitä tulee ripittäytyä, muuten ei voi pysyä uskovaisten kirjoissa. Tällaisten tapausten tiimoilta on ajettu nuoria paljon ulos liikkeestä. Sitten vielä pahimmillaan juttu on jatkunut niin, että jos sitten nuori on jatkanut enempikin alkoholikokeilujaan, asian edessä on oltu ihan aseettomina, vaikka kyseessä olisi alaikäinen nuori. Pohjalla on ajatuksena, että nyt kun se on epäuskoinen, ei sen tavoille voi mitään. Ei ymmärretä olleskaan asian kasvatuksellista puolta; homma on kielletty alaikäisiltä ja siihen tulee aikuisena puuttua!

Melkein olisin ajattelemassa, että olisi parempi tehdä ne mustavalkoiset syntilistat, kertoa lapselle vl-uskon säännöt suoraan, kuin että puhumattomuudella, asioitten väistelyllä, hiljaisella toiveella ja rukouksella, ahdistuksen ja pelon ilmapiirillä, pelottelulla ja lahjonnalla, yritetään saavuttaa lasten kanssa toivottu tulos.

Saan usein kuulla entisiltä vanhoillislestadiolaisilta ahdistuneita valitteluja näitten asioitten tiimoilta. Sillä ei ole mitään hyviä seuraamuksia, että lasta pakotetaan, lahjotaan, hiljaisesti toiveistetaan, vaikenemalla vaaditaan; käymään pyhäkoulussa, päiväkerhossa, raamattuluokassa, seuroissa ja ylipäätään toimimaan vl-opetuksen tavoin. Koko homman täytyy perustua vapaaehtoisuuteen, muuten se jossakin vaiheessa kääntyy itseään vastaan.

Tämä kirjoitus syntyi muualla käytyjen keskusteluiden pohjalta ja myös erään vl-ihmisen pyynnöstä s-postin kautta. Pahoin pelkään, että olen jo aiemmin kirjoittanut aiheesta 🙂 mutta eikös toisto ollutkin opintojen äiti vai kapsahtaako siitä katajaan?

Muistakaa lukijat, ettei näkemyksiäni ja kokemuksiani voi yleistää kaikkia vl-vanhempia ja -perheitä koskeviksi. Vl-liikkeessäkin on moneen lähtöön, sain taas kerran kuulla näkemykseni olevan tasan historiaa jo, ja monen monen asian muuttuneen entisestä. No tänne on vapaus tulla nyt sitten kertomaan niistä muutoksista 🙂 Monelle vl-ihmiselle kuitenkin kokemukseni ovat todellisuutta ihan tänäkin päivänä. Et silleen.