Voiko Bethlehemistä tulla jotain hyvää?

Masai-kirkko Tansaniassa

Kun Kirkon tulevaisuuskomitean perustamista kaksi vuotta sitten suunniteltiin, asiaa valmistellut valiokunta piti tärkeänä, että komitea olisi ennakkoluuloton. Valiokunnan mukaan kirkon hallintoa on yhtäältä historiallisista syistä ja toisaalta julkisoikeudellisen aseman sekä veropohjaisen talouden vuoksi tavattu verrata valtio- ja kuntahallintoon. Tulevaisuuden suuntaviivoja etsivän komitean pitäisi näiden sijasta hakea vertailukohtia rohkeammin niin erilaisista suomalaisista organisaatioista kuin kansainvälisiltä kirkoilta.

Kääntäessään katseensa omien rajojen ulkopuolelle tulevaisuuskomitea ei halunnut tyytyä pelkästään Saksan evankelisen kirkon ja Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen tarkasteluun, sillä sieltä teologiamme, rakenteemme ja kulttuurimme ovat lähtöisin. Vertailukohtia tarvittiin niiden ohella kauempaa.

Yhdeksi kiinnostavaksi kohteeksi valikoitui Englannin kirkko, jonne Suomen luterilaisella kirkolla on vahvat ekumeeniset siteet. Lontoon hiippakunta on kokenut jälkimodernin kaupungistumisen haasteet – sekularisaation, monikulttuurisuuden ja jäsenkadon – voimakkaammin kuin ehkä mikään muu eurooppalainen alue. Yllättävää kyllä, monet Lontoon  kuihtuneista seurakunnista ovat kääntyneet kasvuun ja kukoistukseen. Miksi?

Toinen kiinnostava kohde löytyi vielä kauempaa lännestä. Evangelical Lutheran Church in America (ELCA) on samankokoinen kuin meidän kirkkomme ja sillä on paljolti samankaltaisia haasteita kuin eurooppalaisilla sisarkirkoillaan. Samaan aikaan sillä on runsaasti kokemusta elämästä vapaakirkollisessa kulttuurissa, jossa seurakunnat ja koko kirkko kuolevat, elleivät ne onnistu tavoittamaan ihmisiä ja keräämään itse rahoitustaan. Jos sanoma ei herätä, teologia miellytä ja toiminta kiinnosta, ihmiset vaihtavat kirkkoa. Miten sellaisessa ympäristössä selviydytään?

Kaikki nämä edellä mainitut kirkot elävät enemmän tai vähemmän samankaltaisten haasteiden keskellä. On kuitenkin myös sellaisia luterilaisia kirkkoja, jotka elävät toisenlaisessa todellisuudessa – köyhyyden ja kasvun kirkkoja. Niiden löytämiseksi katse oli käännettävä lännestä etelään.

Etiopian ja Tansanian luterilaiset kirkot, Ethiopian Evangelical Church Mekane Yesus (EECMY) sekä Evangelical Lutheran Church in Tanzania (ELCT) ovat kaksi maailman suurinta luterilaista kirkkoa, jotka kasvavat satojen tuhansien jäsenten vuosivauhdilla. Miksi ne kasvavat, ja miten ne organisoivat elämänsä köyhyyden keskellä?

ELCT:n johtava piispa Alex Malasusa kertoi tammikuussa arvostavansa suuresti Suomen ja muiden länsimaiden kirkkoja ja niiden tekemää hyvää työtä. Hetken mietittyään Malasusa valotti myös kolikon kääntöpuolta. ”Joskus ongelma on se, että pohjoisessa ajatellaan, että he tietävät kaiken. Ihmetellään, miten Bethlehemistä voi tulla jotain hyvää. Voiko etelästä tulla jotain hyvää?”

Piispa Malasusan kysymys pysäytti minut. Se oli haaste.

Eräs yritysmaailmassa työskentelevä ystäväni toimi jonkin aikaa konsulttina. Palattuaan takaisin entiselle alalleen hän kirjasi ylös asioita, joita oli uudessa työssään ehtinyt oppia. Yksi keskeisistä opeista oli, että vääränlainen kokemuksen tuoma ylpeys estää organisaatioita kehittymästä. ”Ette kuulkaa usko, kuinka paljon maailmassa menee aikaa ja energiaa siihen, että yritysjohtaja saadaan kuuntelemaan, kiinnostumaan ja edes hetkeksi unohtamaan asemansa ja kokemuksensa”, hän kirjoitti.

Ystäväni oli saman kysymyksen äärellä kuin piispa Malasusa. Vanhojen kirkkojen ongelma on kokemuksen tuoma vääränlainen ylpeys. Se sulkee korvia, muuttaa tasavertaisen kohtaamisen valtasuhteeksi ja estää kehittymästä.

Nämä havainnot haastoivat minua miettimään, mitä olin oppinut vierailuillani etelässä, ja miksei myös lännessä. Kaikkea kuulemaani ja näkemääni en voi tähän ammentaa, ja joitakin kohtaamisia mietin todennäköisesti vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Vastaan kuitenkin haasteeseen kirjoittamalla kymmenen teesiä maailmalta:

1. Kirkon perustehtävän on oltava koko ajan kirkas ja kaiken toiminnan keskiössä. Kaikki muu palvelee sitä.
2. Kirkko tarvitsee itseluottamusta ja rohkeutta olla kirkko. Kirkon sanomaa ei saa häivyttää eikä hävetä.
3. Ilo, toivo ja valo kuuluvat kirkkoon. Kirkon on toki ymmärrettävä uhkakuvansa ja otettava ne vakavasti, mutta pelko ja pakko eivät synnytä sen enempää iloa kuin kasvuakaan. Kirkko voi selvitä meillä, kun se voi selvitä paljon vaikeammissakin oloissa.
4. Kirkot on pidettävä konkreettisesti avoimena ihmisille. Seurakunnat kasvavat siellä, missä ihmiset voivat astua sisään kirkkoon ja kokea sen omakseen. Etelässä ihmiset rakentavat itse kirkkonsa ja kiinnittyvät siksi niihin. Lännessä ongelmana on usein se, että seurakunnan kaunein ja rakkain rakennus on käyttökelvottomin. Siellä missä kirkkorakennus on uudistettu niin, että se on säilyttänyt vanhan kauneutensa mutta siitä on tullut monikäyttöinen ja valoisa tila, jossa voi hiljentyä, toimia, kokoontua tai vain viettää aikaa, se on alkanut houkutella luokseen enemmän ja enemmän ihmisiä. ”Kukaan ei tule kristityksi virastossa.”
5. Uskontojen rauhanomainen rinnakkaiselo ja positiivinen näkyminen yhteiskunnassa ovat tärkeitä päämääriä kirkolle. Näissä kysymyksissä meillä on opittavaa yhtäältä suomalaisilta lähetystyöntekijöiltä, toisaalta rauhanomaisessa rinnakkaiselossa onnistuneilta sisarkirkoilta, kuten Tansanian evankelisluterilaiselta kirkolta.
6. Kristittyjen maahanmuuttajien tavoittaminen ja integroiminen seurakuntiin on tulevaisuudessa tärkeää. Se voi olla jopa yksi avain seurakuntien kasvulle. Myös tässä työssä voitaisiin oppia lähetystyöntekijöiden ja kansainvälisten sisarkirkkojen kokemuksista.
7. Etelän kirjavuuden ja moninaisuuden keskelle kaivataan ja rakennetaan yhtenäisyyttä. Ilman sitä kirkot ovat vaarassa hajota ja menettää identiteettinsä. Pohjoisen vanhoissa kirkoissa on puolestaan etelään verrattuna vahva yhtenäisyys, mikä lisää oikeudenmukaisuutta ja turvaa identiteettiä. Toisaalta säätely ja yhtenäisyyden vaaliminen voivat tukahduttaa innovaatioita, kangistaa elämää ja estää kasvua. Pohjoisen kirkkojen on mietittävä, pitäisikö niiden elinvoimaisuuden nimissä lisätä vapautta, ja jos niin tehdään, millaiseen tulevaisuuteen se johtaa.
8. Meidän kirkkomme tuhannet ammattitaitoiset ja työhönsä sitoutuneet työntekijät ovat maailmanlaajuisessa mittakaavassa poikkeuksellinen rikkaus. Työntekijäkeskeisyys, joka hallitsee sekä työntekijöiden että seurakuntalaisten ajattelua, antaa kuitenkin kovin vähän toimintatilaa seurakuntalaisille. Siellä, missä seurakuntalaiset joutuvat kantamaan vastuuta seurakunnastaan, he myös kiinnittyvät ja kiintyvät siihen.
9. Silloin, kun ihmiset näkevät kirkon merkityksen omassa elämässään ja yhteiskunnassa, he kiinnostuvat sen toiminnasta ja sanomasta. Kirkon on siksi tuotava rohkeasti esiin tekemisiään ja saavutuksiaan muun muassa kasvatuksen, diakonian ja rauhantyön sektoreilla.
10. Muutokset on tehtävä silloin, kun asiat ovat vielä hyvin. Se on tulevaisuuteen varautumista. Muutokselle on oltava aina syy ja vahvat perusteet. Asiat on toteutettava niin, että kaikki osapuolet kokevat tulleensa kuulluksi. Lopuksi vaaditaan johtajuutta sen varmistamiseksi, että vaikeatkin asiat tehdään, jos ne on tehtävä.