Kaleva -lehdessä 6.9.2021 julkaistussa haastattelussa arkkipiispa Tapio Luoma toisti jälleen kantansa, että pitää lähtökohtanaan kirkon nykyistä avioliittokäsitystä, mutta toivoo, että papit, jotka kokevat omantunnon syistä velvollisuudekseen vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, saisivat myös luvan niin tehdä.
Arkkipiispa ei ole kirkkomme piirissä ainoa vaikuttaja, joka on nostanut esiin vastaavan toiveen. Kirkon haasteeksi onkin nousut löytää tavoitellulle ratkaisulle sellainen teologinen perustelu, joka ei suoralta kädeltä jakaisi kirkkoa. Asetelma on sikäli nurinkurinen, että ensin esitetään valmis ratkaisu ja vasta sen jälkeen etsitään sille perustelut kirkon omista lähtökohdista.
Muuttosta tavoittelevat ovat esittäneet perusteluksi mm. rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta. Hyviä perusteluja, mutta ihmisten keskinäisinä tuntemuksina kuitenkin kehällisiä, jos siis kirkossa keskiössä pidetään ristillä ihmiskunnan syntivelan kantanutta Kristusta,. Nähdäkseni ratkaisu ei myskään löydy siitä, mitä ”kristus sanoisi nyt” vaan siitä, mitä Kristus on jo sanonut ja ennen kaikkea siitä, mitä hän on ihmiskunnan hyväksi tehnyt.
Kirkossamme on vallinnut laaja konsensus siitä, ettei ole pelastuskysymys uskommeko Jumalan luoneen kaiken kuudessa konkreettisessa päivässä noin kuusi tuhatta vuotta sitten vai ammennammeko universumin iän ja evoluutioteorian aikamme tieteellisestä maailmankuvasta luottaen siihen, että Jumala itse on tämän kaiken takana. Luterilaisina meidän on kuitenkin pitäydyttävä siinä opetuksessa, että on joskus ollut päivä tai aikakausi, jolloin Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää ja jonka jälkeen sitten tuli päivä tai aikakausi, jolloin hengellinen kuolema tuli maailmaan. Samoin me uskomme, että oli konkreettinen päivä, jolloin Jumala itse syntyi ihmiseksi, päivä, jolloin hän kuoli meidän syntiemme vuoksi ja päivä, jolloin hän nousi kuolleista. Tästä pelastushistoriallisesta rakenteesta emme voi luopua ja kaikki sellaiset teologiset mallit, jotka poikkeavat tästä mallista on hylättävä.
Alkuperäisen luomisprosessin osalta, siis ajalta, jolloin kaikki oli hyvää, meillä on Raamatussa selkeä ilmoitus: ” Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» ”
Alkuperäisessä hyvässä luomistyössään Jumala siis tarkoitti miehen ja naisen muodostavan keskenään perheen. Tämä on ihmiskunnassa edelleenkin vallitseva pääsääntö, josta samaa sukupuolta olevien väliset parisuhteet ovat poikkeus. Eri aikoina ihmiskunnassamme on ollut erilaisia eettisiä painotuksia siihen, miten suhtaudumme näihin poikkeuksiin.
Jumalan luomistyötä kunnioittaessamme emme kuitenkaan voi pitää ihmisen sukupuolta täysin merkityksettömänä asiana. Sukupuoli ei myöskään ole pelkästään kunkin ihmisen oma kokemus, vaan osa sitä vuorovaikutteisuutta, jolla me ihmiset koemme toinen toisia. Vaikka siis kunnioittaisimme kutakin lähimmäistämme juuri sellaisena kuin he itsensä kokevat, emme kuitenkaan itse koe heitä täsmälleen samalla tavalla kuin on hänen oma kokemuksensa. Tämä kaikeen inhimilliseen kokemukseen pätevä yleisperiaate koskee mitä suuremmassa määrin myös ihmisen kokemusta sukupuolisuudestaan ja seksuaalisuudestaan.
Lakialoite tasa-arvoisesta avioliittolaista ei edellyttänyt, että ihmiset suhtautuisivat samaa sukupuolta olevien välisiin avioliitoihin samalla tavalla kuin miehen ja naisen välisiin avioliitoihin. Myöskään yleisemmällä tasolla tasa-arvoin ja yhdenvertaisuuden periaate ei edellytä, että kahteen erilaiseen asiaan suhtauduttaisiin samalla tavalla. Yhdenvertaisuudella pyritään yhdenvertaiseen kohteluun, ei määrittelemään muiden ihmisten kokemuksia.
Sen sijaan, että yrittäisimme kirkon piirissä laajentaa miehen ja naisen välistä avioliittoa koskevaa teologiaa sukupuolineutraaliksi, ratkaisun on löydyttävä Kristuksesta ja hänen kuolemastaan ristillä ihmiskunnan syntikuorman vuoksi. Sen sijaan, että poissulkisimme perinteisen raamatuntulkinnan luomisen teologiassa, ratkaisua tulisi siis etsiä suoraan lunastuksen teologiasta.
Huomioksi, ettei kirkkomme virallinen avioliitto-opetus, jonka mukaan elinikäisessä avioliitossa miehen ja naisen suhde voi parhaiten toteutua Jumalan tarkoittamalla tavalla, loukkaa ketään. Lause itsessään ei torju niitä kirkon jäseniä, joilla asiat ei mene näin. Mahdollinen torjuva reaktio tulee meistä ihmisistä itsestämme ja meidän mahdollisista kokemuksistamme. Aikuisuuteen kuuluu ymmärtää, ettei meidän omassa elämässämme kaikki suju yhteisössämme vallitsevien yhteisten ihanteiden mukaisesti, eikä meidän tule edellyttää sitä hyväksymisen ehtona myöskään muilta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki se mitä elämässämme tapahtuu, olisi Jumalan alkuperäisen tahdon mukaista. Paljon on myös sellaista, missä Jumala on sallinut meidän tahtomme toteutuvan, ei hänen.
Nykytilanteessa kirkkomme piispat ovat jo antaneet ohjeen rukoilusta samaa sukupuolta olevien kesken avioliiton solmineiden kanssa puolesta ja heidän puolestaan. Kirkkomme virallinen linja ei evää esirukousta keneltäkään, ei siis myöskään seksuaalivähemmistöiltä. Arkkipiispamme toive koskeekin tilanteita, joissa kirkkomme pappi tietoisena kirkkomme nykyisestä avioliittokäsityksestä päätyy joko pastoraalisista syistä taikka ihan omasta vakaumuksestaankin käsin esirukouksen lisäksi toimittamaan kirkolliseen vihkitoimituksen taikka jo vihityn avioliiton siunauksen.
Jos sivuutamme vihkitoimituksen ulkoiset puitteet, asioiden lopputulema ei kyseisen kihlaparin näkökulmasta juurikaan muutu. Kirkollisesta vihkimisestä kieltäytyminen ei estäisi liittoa, eikä avioliittonsa solmineita myöskään suljettaisi ulos seurakunnasta. Kihlaparilla olisi joka tapauksessa mahdollisuus tulla vihityksi siviilivihkimyksellä ja saada jo edellä viittaamani esirukous kirkossa. Riippumatta siitä, mitä ajattelemme Jumalan tahdosta suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, pariskunnan taivaspaikat eivät myöskään olisi kyseisen vihkipapin toimituksesta kiinni. Viime kädessä asia olisi joka tapauksessa yksin Jumalan armosta riippuvainen.
Olisiko siis mahdollista, että kirkon avioliitto-opetuksesta riippumatta yksittäinen pappi voisi pastoraalisista syistä tehdä poikkeuksen ja jo olemassa olevia kirkollisia kaavoja soveltaen vihkiä kihlaparin niillä valtuuksilla, jotka voimassa oleva avioliittolaki on hänelle suonut? Entä voisiko hän toimittaa parille avioliiton kirkollisen siunauksen tietoisena siitä, ettei pappi kuitenkaan voi Jumalan puolesta luvata mitään muuta kuin sen minkä Jumala on itse luvannut? Löytyisikö tämän kaltaiselle ratkaisulle kirkolliskokouksessa riittävän laajaa määräenemmistöä?
Olisiko tämän kaltainen ratkaisu teologisesti perusteltu? Voisiko yksittäinen pappi luottaa siihen, että Jumala on tilanteessa armollinen niin kyseistä kihlaparia, kuin häntä itseäänkin kohtaan?
Asiaa on syytä pohtia myös niiden kirkkomme jäsenten kannalta, joiden vakaumuksen mukaan avioliiton kaltainen parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa on raskas synti. Mitä Jeesus itse asiasta sanoisi?
Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi aviorikoksesta tavatulle naiselle: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.» (Joh 8:11).
Jos parisuhde samaa sukupuolta olevien kesken on kirkossamme raskas synti, jäisikö ratkaisu Jeesuksen kehotuksen jälkimmäisen osan toteutumisesta kuitenkaan ko. vihkiparin osalta kyseisen vihkipapin käsiin? Nähdäkseni viime kädessä ei jäisi. Vastuu Jumalan tahdon mukaisesta elämästä on viime kädessä pariskunnalla itsellään. Vihkipapin vastuulla olisi kuitenkin, että hän opettaa asiassa juuri niin kuin Jumala on itse asiasta ilmoittanut ja Raamattu meille opettaa. Tästä kaikesta hän vastaisi ennen kaikkea Jumalan kasvojen edessä, ei meille muille ihmisille.
Jos kaikki eivät koe mahtuvansa samaan kirkkoon, niin onhan aina mahdollisuus lähteä rakentamaan omaa. Tämähän on ollut ratkaisu tähänkin asti. Lähetyshiippakunta perustettiin, kun kirkko ei suostunut vihkimään pappeuteen, jollei kokelas hyväksynyt tiettyjä uusia ehtoja. Ei kai siinäkään muuta mahdollisuutta jäänyt .
Nyt kun Sadimaa ei saanut kirkossa läpi omaa agendaansa, niin hänellä on nyt mahdollisuus rakentaa aivan omanlaista toimintaa. Näin hän voi kanavoida saman näkemyksen omaavat omaan karsinaansa. Kirkon ulkopuolella olevaa toimintaa ei kirkko voi rajoittaa. Nyt hänellä on vapaat kädet. Tavallisena kirkon jäsenenä hänellä on paremmat mahdollisuudet saada asioihin muutosta, kuin pappina. Tämän hän ilmeisesti on oivaltanut ja siksi pyrki tietoisesti pääsemään eroon pappeudesta.
Mielestäni ei kannata olla naiivi. Kaikki kunnia Sadinmaalle, mutta hänen ympärilleen ei ole muodostumassa eikö tule muodostumaan henkilöseurakuntaa.
Lopputulos evankelis-luterilaisen kirkon kiistassa tulee olemaan se, että kirkko vihkii samaa sukupuolta olevat parit. Tämä on käytäntö jo nykyisin useammassa hiippakunnassa. Ainoa avoin kysymys on se, milloin kirkolliskokous kumileimaa tämän käytännön, jos milloinkaan.
Tämä saattaa saattaa sataa Lähetyshiippakunnan laariin joskin kielteinen suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin kohdistuu ennen kaikkea siihen sukupolveen joka alkaa olla jo melko iäkästä.
Sikäli kun olen Kai Sadinmaan teologiaa oikein ymmärtänyt, hereesian tai skisman (kumpaa ilmaisua sitten halutaankin käyttää) taustalla ei ole suhtautuminen sateenkaarevuuteen käytännön erilliskysymyksenä, vaan laajempi näkemysero suhteessa Raamatun tulkintatraditioon.
Huomioksi myös, että Suomessa kirkon päätöksentekoprosessi poikkeaa olennaisesti muiden pohjoismaisden kirkkojen valtiokirkkoperinteestä. Suomessa kirkolliskokous ei voi toimia esimerkisti poliittisten päättäjien kumileimasimena, vaan teologinen prosessi on päätöksenteon esityönä välttämätön. Niinpä toiminnan teologiset perusteet eivät jää kunkin papin omasta päästään tempaistaviksi, vaan ohjeet siitä mitä kirkko mistäkin asiasta opettaa annetaan ns. ylhäältä käsin.
> Suomessa kirkolliskokous ei voi toimia esimerkisti poliittisten päättäjien kumileimasimena
Uskon, että olemme tästä asiasta samaa mieltä. Kirkko tekee ja sen tulee tehdä päätöksensä itsenäisesti niissä rajoissa, jotka yhteiskunnan lainsäädäntö sille antaa. Eduskunta ei päätä kirkon vihkikäytännöistä eikä kirkon opista ylipäätään.
Kun puhuin kumileimaamisesta, tarkoitin sitä, että kirkolliskokous ei tätä vihkikysymystä pysty ratkaisemaan. Ainakin siihen menee vuosia, jopa vuosikymmeniä. Kuten tiedämme tämä johtuu määräenemmistösäännöksistä, jotka estävät nykyisen vihkikäytännön muuttamisen. Emme tule näkemään päätöstä vihkimisten sallimisesta emmekä myöskään käskyä estää vihkimiset täysin jyrkentämällä kynnystä rankaisemiseen.
Näin ollen tilanne tulee jatkumaan siten, että useammassa hiippakunnassa piispat käytännössä antavat luvan vihkimisiin eikä niihin puututa niillä kurinpidollisilla keinoilla, joita tuomiokapituleilla olisi käytettävissä. Jonain päivänä kirkolliskokous tulee ”kumileimaamaan” vallitsevan tilanteen. Kutsun sitä kumileimaamiseksi siksi, että se ei tuossa vaiheessa enää muuta mitään.
Mikon mielestäkö olen naiivi, kun tuon esiin sen mahdollisuuden, että Sadimaa – liike voi tuottaa vielä harmaita hiuksia monelle. Seurakuntaa, tai kirkkokuntaa hänen ei tarvitse perustaa. Riittää kun kokoaa tarpeeksi väkeä taakseen.
Pekka Veli,
Ehkä enemmän ajattelin, että naiivia on ajatella, ettei kirkon kiistaa voisi ratkaista muulla kuin sillä, että samaa sukupuolta olevien parien siunaamista kannattavat ajettaisiin pois kirkosta kaisadinmaiden perustamiin yhteisöihin.
Hyväksyvä suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin ja heidän parisuhteisiinsa edustaa yhteiskunnassa valtavirtaa. On tietysti mahdollista nähdä tästä valtavirrasta kumpuavat ajatukset uhkana, joka työntää kirkkoa pois itselle mieluisammasta asemasta. En itse näe Kai Sadinmaan roolia tässä kovin merkittävänä. Ylen vuonna 2019 tekemässä kyselyssä 57% papeista oli valmis vihkimään samaa sukupuolta olevat parit. Tässä suhteessa Sadinmaa on yksi monista.
Jos sitten mennään Jukka Kivimäen blogin ulkopuolelle ja puhutaan muustakin kuin avioliittokäsityksestä, Sadinmaalla on varmaa muitakin vakaumuksellisia ja opillisia painotuksia. Niiden osalta en näe vakavasti otettavaa uhkaa kenellekään, jotta niistä olisi tarvetta puhua. Enkä muutenkaan haluaisi viedä keskustelua pois blogistin asettamasta kysymyksenasettelusta.
Asian lähestymisessä on nähdäkseni kyse siitä, että avioliitto on luomisen teologian piiriin kuuluva asia (kuten blogissa hyvin esitetään). Homoseksuaalisuutta on perinteisesti taas tarkasteltu syntiteologian piiriin kuuluvana. Kun homoseksuaalista suhdetta ei enää tunnu olevan mielekästä tarkastella synnin kannalta, pyritään se saamaan luomisteologian piiriin kuuluvan instituution osaksi.
Lähestymistavat ovat kuitenkin teologisesti yhteismitattomia. Avioliitto on luomistyössä keskeisessä asemassa ja sillä on siunaus, koska se suoraan on ihmiskuntaa uusintava instituutio. Siunaushan liittyy vanhatestamentillisessa teologiassa suoraan asian enenemiseen. Homoseksuaalisella suhteella ei ole ainakaan tässä mielessä samanlaista siunausta eli se ei uusinna ihmiskuntaa, ja siksi sen saattaminen avioliiton (raamatullisena instituutiona) piiriin aiheuttaa ongelmia. Niitä ei näytä pystyttävä ratkaisemaan edes lievällä käsitteellisellä ja sosiaalisella väkivallalla, vaan asia synnyttää vastareaktioita.
Kuitenkin helpottavaa keskustelun kannalta voisi olla, jos syntidiskurssi ja siunaamisdiskurssi nähtäisiin eri tasoina.
Kirkolliskokouksenkaan päätöksellä katsoa samansukupuolista asiaa vähemmän syntinä kirkollisessa vihkimisessä ei pappien katsomusta muuteta toiseksi.
Olisihan koomista yhden päätöksen takia orientoitua uudessa uskomisen mallissa siunaukseen antoon asti.
Toki vakaa ja hyvä leipä tekee työtätekevässä ihmeitä.
Kiitos kommentista Ilmari.
Sikäli jos ensin sivuutamme tarkastelussa syntidiskurssin, voimme tarkastella asiaa kumppanuuden teologian kautta puuttumatta laisinkaan luomisen teologiaan ja siihen liittyvään alkusiunaukseen perustuvaan avioliittokäsitykseen. Tälloin kumppanuuden tarkoitukseksi voidaan ajatella keskinäinen huolenpito, ilman että siihen liittyisi lainkaan odotuksia ihmiskunnan uusiutumiseen liittyen. Tämä siis kiistämättä sitä, että samaa sukupuolta olevien vanhempien yhteisetkodit voivat muosostaa turvallisen sosiaalisen kasvuympäristön lapselle.
Jos siis yhteisesti hyväksymme ajatuksen, että avioliitto luomiseen perustuvassa raamatullisessa merkityksessään voi toteutua vain miehen ja naisen välillä, mutta yhteiskunnallisena kumppanuuteen perustuvana instituutiona se voimassa olevan lain mukaisena voi toteutua myös samaa sukupuoltaolevien kesken, niin kahden rinnakkaisen teologian malli kulminoituu lopulta juurikin tuohon syntidiskurssiin. Sen suhteen kirkossamme ei vallitse opillista yksimielisyyttä.
Tällöin siirrytään kehällisistä asioista suoraan ytimeen: Tarkastellaanpa homoseksuaalisia suhteita sitten synnin kannata taikka ei, niin kaikki synti peittyy kuitenkin Jeesuksen Kristuksen sovitusveren alle. Tässä kohdin homoseksuaaliset parit ja heteroseksuaaliset parit ovat lopulta samalla viivalla: Ilman Jeesusta Kristusta kukaan ei voi pelastua.
Kaikki synti ei tietenkään peity sovintoveren alle. Vain se synti peitetään , joka tuodaan esiin ja josta luovutaan. Sen, mikä syntiä on, voi jokainen lukea Pyhästä kirjasta.
Kuten Kivimäki kirjoittaa kommentissaan, homoseksuaalisten suhteiden synnillisyydestä ei vallitse kirkossa opillista yksimielisyyttä. Tästä syystä juupas-eipäs väittely aiheesta ei johda mihinkään hedelmälliseen. Menee jopa tyhmyyden synnin puolelle, jos kiistelyä ei osaa lopettaa.
Aloitukseen vastauksena Paavo Lipposen aforismi: Munakasta ei voi tehdä munia rikkomatta.
Mitähän muita latteuksia tähän keksisi. Huominen on huomenna ja kirkko on rakennus.
Ehkä kysyisin, onko se elämää jos sen jättää elämättä.
Onko se latteus, kun kirkon kanta on jotain jäkäytännösä tehdään jotain muuta.
Siihen nähden, että kirkolliskokous ja piispainkokous ovat työstäneet asiaa vuosien ajan, voi olla hieman latteaa yksinkertaista se muniin ja munakkaaseen. Voisin olettaa, että asia on hieman monimutkaisempi.
Sisälukutaito on se, joka nyt on ongelman ydin. Kirkkojärjestyksessä sanotaan selvin sanoin, keitä kirkko vihkii. Tuntuu, että vain ns. sateenkaaripapit ovat ainoita, joilla on sisälukutaito hallussa.
Kirkkojärjestys:
”Kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä. Jos toinen kihlakumppani ei ole kirkon jäsen, heidät voidaan vihkiä kirkollisesti, jos kirkkoon kuulumaton on muun kristillisen kirkon tai uskontokunnan jäsen.”
Kirkkojärjestys siis ei estä samasukupuolisten vihkimistä.
Niille, jotka sanovat, että Raamatussa ei ole sanottu tätä, voi todeta, että Raamatussa ei ole mainittu mitään kaukovoimalaitoksista, ei asfalttiteistä, ei salibandystä, ei Adidaksen verkkareista – eikä oikeastaan paljosta muustakaan nykyajan maailmasta. Pitäisikö kaikki Raamatussa mainitsematon kieltää? Ja käsi sydämelle teille sanojille: paljonko nautitte asioista, joista ei Raamatussa ole
mainintaa.
Kirkkojärjestys on puhtaasti oikeudellinen säädös. Meillä on nyttemmin asiasta ihan KHO:n päätös, jonka perusteella kirkko on voinut laillisesti nykyisen kirkkojärjestyksen vallitessa rajata pappien virkavelvollisuuden koskemaan ainoastaa miehen ja naisen muodostamien kihlaparien vihkimistä.
Kommentissasi viljelemä ”juristiikka” on siis kulkenut itsensä tiensä päähän. Kirkon on nyt oikeasti ihan päättämällä päätettävä, jos kirkon pappien virkavelvollisuuksia asiassa muutetaan. Siihen saakka samaa sukupuolta olevien kihlaparien vihkiminen on vastoin kirkkomme pappien virkavelvollisuuksia.
Pohdinnan arvoinen seikka on, voisiko tässä asiassa vastoin virkavelvollisuuksia toiminut pappi jäädä armollisesti vaille seuraamuksia. Tälle kannalle kirkkomme piispojen enemmistä on viime aikaisten lausumiensa perusteella kallistunut.
Leeni Luukon ajatus kirkkojärjestyksen sanamuodosta on looginen ja siitä vedetty päätelmä on johdonmukainen. Tätä perustelee myös se, että Pohjois-Suomen hallinto-oikeus päätyi vihkimisestä annettua rangaistusta käsitellessään Leeni Luukon kanssa samaan johtopäätökseen.
Pitää kuitenkin huomata, että asiasta on Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) päätös, jossa se katsoo, että tuomiokapitulilla oli oikeus antaa rangaistus sateenkaariparin vihkineelle papille kirkkojärjestyksen sanamuodoista riipumatta. KHO ei päätä kirkon opista enkä lähde tekemään päätöksestä muita opillisia johtopäätöksiä kuin sen, että pelkkä kirkkojärjestyksen sanamuoto ei ole riittävä tekemään rangaistukset lain vastaisiksi.
KHO olisi voinut yhtyä Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden päätökseen, mutta koska se ei näin tehnyt, meidän tulee hyväksyä se, että KHO on korkein auktoriteetti nykyisen lainsäädännön tulkinnassa. Ja koska asia näin on, Leeni Luukko on määritelmän mukaisesti väärässä vedotessaan kirkkojärjestyksen sanoihin. Juridinen polku on asiassa kuljettu loppuun kuten Kivimäki toteaa.
Kivimäki nostaa esille lisäksi kysymyksen siitä, olisiko pappi KHO:n päätöksen valossa voinut jäädä vaille rangaistusta. Ymmärtääkseni tuomioistuin voi kumota tuomiokapitulin antaman varoituksen, mutta sen sijaan tuomioistuin ei voi tuomiokapitulin puolesta määrätä papille sellaista rangaistusta, jonka tuomiokapituli on jättänyt antamatta. Se, että KHO katsoi tuomiokapitulin toimineen harkintavaltansa rajoissa antaessaan papille rangaistuksen ei aseta tuomiokapitulille velvoitetta rankaisemiseen.
Lisäksi on syytä muistaa, että kirkko on työnantaja ja tässä roolissa siihen kohdistuu työlainsäädännön asettamat vaatimukset. Kirkon olisi syytä muodostaa yhteinäinen linja sen suhteen, rankaiseeko se sateenkaaripareja vihkineitä pappeja vaiko eikö.
Nykyinen käytäntö, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, tuntuu olevan se, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä ei oteta tuomiokapituleissa käsittelyyn eikä niistä rangaistuksia anneta.
Jos tulevaisuudessa ajaudutaan tilanteeseen, että moni pappi jää asiassa ilman rangaistusta vaikka vihkimiset on kirkon tiedossa, on työlainsäädännön näkökulmasta perusteltua kysyä, toimiiko kirkko oikein työnantajan roolissa rangaistessaan yhtä pappia täsmälleen samasta teosta, josta moni pappi on jäänyt ilman rangaistusta. Tämä on mielestäni nykytilanteessa oleellisin asia, koska se kiistatta nostaa kysymyksen siitä, kohteleeko kirkko työntekijöitään työlainsäädännön vaatimalla tavalla yhdenvertaisesti.
Kirkko tai oikeammin seurakunnat ovat työnatajia vain papinvirassa oleville papeille. Annetut seuraamukset ovat kohdistuneet toimintaan vastoin pappisviran virkavelvollisuuksia.
Pappin viran suhteen jokainen seurakunta on erikseen itsenäinen työnataja, niinpä virkatehtävien hoitoa koskevissa ohjeissakin voi olla eroa. Selvää kuitenkin on, ettei yksittäinen seutakunta voi sisällyttää papinvirassa olevan virkavelvollisuuksiin mitään sellaista, mikä olisi vastoin pappisviran virkavelvollisuuksia. Huomioksi myös, että työlainsaadäntö koskee papinvirassa olevia vain siltä osin, kun siihen on viittausmääräys kirkkolaissa.
Toisaalla viedään pappisoikeudet ja toisaalla halutaan olla piispallisessa kaitsennassa armollisia virkavelollisuuksia rikkoneita pappeja kohtaan lähimmäisenrakkauden nimissä heidän omaatuntoaan kunnioittaen. Ilmeisesti ko. asiat eivät ole yhteismitallisia. Piispat ilmeisesti haluavat toimia pehmeästi taustalla, että ko. asia tulee yleisesti hyväksytyksi. Kaksinaamainen vihkimiskäytäntö normalisoituu, vaikka kirkon virallinen avioliittokanta pysyisikin voimassa.
> Ilmeisesti ko. asiat eivät ole yhteismitallisia.
Tässä puhutaan nyt kahdesta eri asiasta. Toinen on samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen. Ja arvaan että Vasumäki viittaa pappisoikeuksien viemisen kohdalla niihin pappeihin, jotka ovat ryhtyneet papiksi evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuoliseen toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Inhimillisesti katsoen on tyypillisempaa saada rangaistus sellaisesta, josta ollaan siirtymässä pois (naisppeuden vastustaminen) kuin sellaisesta jota kohti ollaan menossa (samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen). Riippumatta siitä, mitä nuo konkreettiset asiat kulloinkin ovat, jokainen meistä toimii samalla tavalla.
Toten vaan, että nuo oikeudet myös Sadinmaalta. Vaikka asiat eivät olisikaan täysin yhteismitallisia, se ei oikeuta piispoja toimimaan avoimesti kirkkolakia ja kirkkojärjestystä vastaan. Vai oikeuttaako?
…siis oikeudet vietiin myös Sadinmaalta.
> se ei oikeuta piispoja toimimaan avoimesti kirkkolakia ja kirkkojärjestystä vastaan
Täsmentäisitkö, mikä on se konkreettinen asia, jossa piispat ovat toimineet avoimesti kirkkolakia ja kirkkojärjestystä vastaan?
”Toivotaan, että papit, jotka kokevat omantunnon syistä velvollisuudekseen vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, saisivat myös luvan niin tehdä.” Vaan millä perusteella? Uskon, toivon ja rakkaudenko? Nämäkö ovat niitä teologisia perusteita, joilla asia sallitaan, kun kirkkolaki on asiasta eri mieltä.
> Nämäkö ovat niitä teologisia perusteita, joilla asia sallitaan, kun kirkkolaki on asiasta eri mieltä.
Tämä ei pidä paikkaansa. Kirkkolaki tai kirkkojärjestys eivät kiellä pappia vihkimästä samaa sukupuolta olevan parin.
Vai niin.
Kun osaa lukea rivien välit ja katsoa pilkkujen paikat, niin huomaa, että lakien kirjoitusvaiheessa on mukana ylimääräinen asiantuntija. Kun ei ole kirjattu sukupuolia avioliiton vihkimiseen, niin sitä ei ole, kun hyväuskoisesti ajatellaan, että asiat menevät maailman tappiin niinkuin on aina mennyt.