Varmaan jokaisen seurakunnan strategiassa puhutaan yhteisöllisyydestä, seurakuntalaisuudesta ja työntekijöistä valmentajina. Nämä ovatkin elintärkeitä askelia kohti kirkon tulevaisuutta. Kuitenkin vain harva seurakunta on onnistunut toteuttamaan visionsa käytännössä. Kulttuurin muuttaminen on tunnetusti vaikeaa…mutta ei mahdotonta!
Muutos kohti yhteisöllisyyttä edellyttää näitä seitsemää askelta:
1. Muutostarpeen ymmärtämistä
Toimintakulttuurin muuttuminen ei lähde liikkeelle elleivät seurakunta ja sen työntekijät ymmärrä, että nykytilaan ei voi jäädä. Seurakunnan on välttämätöntä kasvaa kohti yhteisöllisyyttä, koska muuten kirkolla ei ole tulevaisuutta.
2. Näkyä paremmasta
Kirkkoherran pitää kyetä maalaamaan innostava kuva siitä, että jos näemme vaivaa, niin asiat voivat olla paremmin. Seurakunta voi olla yhtä innostava kokemus kuin alkuseurakunta!
3. Aikaa
Kulttuurin pysyvä muuttuminen vie vuosia, ja siksi muutos pitää aloittaa heti. Jahkailemalla ei tapahdu mitään, muttei hosumallakaan.
4. Konkreettisia hankkeita
Yhteisöllisyys ei ole vain ilmassa leijuva tunne, vaan ihmisuhteita ja kohtaamisia. Siksi yhteisöllisyyden kehittäminen voi tapahtua vain todellisten (pilotti)yhteisöjen kautta.
5. Oikeita ihmisiä oikeille paikoille
Yhteisöille pitää valita johtajat ja antaa heille riittävästi työaikaa sekä selkeä mandaatti seurakunnan johdolta.
6. Viestintää ja tarinoita onnistumisista
Muutoksesta pitää kertoa avoimesti jokaisessa vaiheessa, koska muuten juorut torpedoivat kehityksen. Heti kun jotakin hyvää tapahtuu – vaikka pientäkin – siitä pitää kertoa kaikille. Tarinat sytyttävät sydämiä.
7. Työkaluja ja koulutusta
Muutos edellyttää uudenlaista tapaa toimia ja siihen päästään laadukkaan valmennuksen avulla. Tässä Hengen uudistuksen Spirit-valmennukset voivat auttaa!
Suomalaisuus
Ne olemme yhteisö suomalaisuudessa.
Suomi, suomalaisuus sen oikeusjärjestelmä, kouluopetus, terveydenhuolto, turvallisuus, oikeudenmukaisuus, moraali ja arvot, ovat se yhteisö, johon me kaikki kuulumme, jo syntymästä saakka. Ihmiset toimivat sen eri yhteisöissä kukin kykyjensä ja mieltymystensä mukaan, palkkatyönä tai vapaaehtoisesti. Suomalaisuus ei rajoita ketään maassa syntynyttä ulkopuolelle. Me tiedämme olevamme suomalaisia, olimmepa sitten homoja, transuja, vammaisia, köyhiä, avioliiton ulkopuolisia äpäriä, naisia, tyttöjä, akkoja, muoreja, mummoja, tai syntiin langenneita, kuitenkin olemme suomalaisia.
Sitä meidän tulee vaalia, sitä rakentaa, sitä parantaa ja viimein, sen helmaan nukahtaa .
Ainakaan minä en kaipaa mitään lakia ja oikeutta vastaan taistelevaa diktatuuria, vaikka sillä olisi kuinka ruusuisia kuoleman jälkeisia lupauksia palkintona. Helppo luvata, kun tietää, että kukaan ei koskaan tule sieltä kertomaan, että pitivätkö laupaukset paikkansa. Tällaista sanotaan huijaukseksi, eikä se siitä miksikään muutu vaikka sille laadittaisiin minkälaisia toimintasuunnitelmia.
Kirkolla ei ole kotimaata.
Sen oikeusjärjestelmä perustuu rikollisten armahtamiseen ja uhrien hylkäämiseen ja kehoitukseen toisen posken kääntämisestä, jolloin rikollinen saa lyödä uudestaan. Kun rikollinen saadaan pelastettua/ kalastettua joukkoon, se ei ole enää uhka itselle, ja siitä voi tulla hyvä soturi uhkaksi niille, jotka eivät usko.
Sen terveydenhoito on illisionäärinen usko ihmetekoihin, ja syntien anteeksiantamiseen, jolloin myös halvaantunut lähtee kävelemään.
Koulutus rajoittuu muutamaan pikku kertomukseen hengestä syntyneeseen mieheen, jonka elämäntehtävä oli syntyä, kärsiä, kuolla ja lähteä haudasta kävelemään. Se on sitten juutalaisten syy, että Jeesuksella oli isän antama malja joka hänen piti juoda.
Jokaisen pitäisi kuitenkin seurata Jeesusta ja hyvin moni on niin tehnytkin, mutta haudasta ei ole kukaan kävelleyt ulos.
Entäs arvot, mitä arvoja siellä mahtaa olla ?
Alkupuolella ainakin korkein arvoasteikko oli Marttyyrius, marttyyrikuolema, eli kuoleminen uskonsa puolesta. Se on ikäänkuin vastaveto sille, että Maccabilaiset aikoinaan panivat mielluummin päänsä pölkylle, kuin luopuivat isien laista ja isien uskosta hellenistien vaatimuksista.
Kristillinen marttyyrius on sitten vastaveto laille ja sen noudattamiselle. Ikäänkuin vapaaksi laista, vaikka kuolemalla.
On totta, että apostolit menivät kaikkialle ja saarnasivat evankeliumia. Ensin veriveljilleen eli synagoogissa, missä otettiin vastaan. Sitten he perustivat seurakuntia ja aittoivat pystyyn seurakunnan järjestyksen uskovien keskuudessa. Ajattelen niin, että pienet ja lägeiset ryhmät ovat siunaus. Kuitenkin tuntuisi siltä, että tarve saada kokea Jumalan hyvyyttä ja anteeksiantoa olisi se motiivi, joka yhdistää. Jokaisella uskovalla pitäisi olla sellainen lähipiiri, jossa uskaltaa olla läpinäkyvä ja tarvitseva. Toki suuret konferenssit ovat tarpeen siksi, että uskovat ja uskomattomat näkevät, ettei uskova ole kuin lintu oksalla, vaan meitä on paljon.
Kirkon toimintakulttuurin muuttaminen edellyttää Jeesuksen isä sanoman merkiyuksenymmärtäminen.
Kulttuuri on kokoajan muutostilassa. Muutosta on vaikea havaita, kun itse on pieni osa sitä. Timon blogi on juuri sitä muutosta, joka kirkossa tapahtuu. Siellä missä on muutosta siellä mennään eteenpäin muualla taannutaan ja sekin on osa kulttuuria.
”Oikeita ihmisiä oikeille paikoille”. Paitsi, että : on vain vääriä ihmisiä oikeissa paikoissa ja oikeita ihmisiä väärissä paikoissa. Edistys vetää taantumuksen rekeä perässään, eikä kukaan jaksa enää odottaa muutosta. Aika ajoi ohi.
Kyse on valinnasta. Valitaanko vaha ja turvallinen, mutta turhauttava vai uusi ja innostava . Harva uskaltaa lähteä umpihankeen tarpomaan. Siellä odottaa uudet mielekkäät löydöt.
Eikös Jeesuksesta kerrota Hänen saaneen oppia hyvänä oppilaana juuri synagookassa.
Eikö Hän näin ollut juutalaisuuteen kasvanut ja orientoitunut kuten Paavali.
Miten Jeesus olisi voinut kääntää katseensa pois juutalaisuudesta kuolemansakaan kautta elleivät todistajat olisi avittaneet saagan luomisessa eteenpäin.
Mukava pointti tämä muutostarve.
Itse näen ja ymmärränkin muutostarpeen seuraavassa: Kun syntynyt kirkkolaitos olisi katsonut toisin perisynnin asiaa Luomisen kahdeksannen päivän asiassa arvostaa Jumalan suuria lahjoja, vielä orastavina, sukukunnallemme voisi nykyisyys kertyneessä traditiossa vuosisataisena todistuksena olla kovastikin erilainen.
Kirkkolaitos varhaisena kumarsi perisyntikäsitystä, synnytti sille vastavoimat uskomisen kautta, ja Oikean uskomisen kautta, ja kehitti muotomenot varjelemaan kuin suojelemaan omaa statustaan.
Tarvittiin lisäksi kirkon statuksen oheen substansseja joiden käyttö uskottiin Oikein Tunnustaneelle, luvanneelle, ja tahtoneelle papille.
Jeesuksen opetus hengellisenä tiennäyttönä ja opetuksena annettiin kuitenkin tavallisille Ihmisille elää säällistä elämää.
Kirkkolaitos olisi näin anteeksipyynnön velkaa Edusmiehelleen varastamastaan asiasta omaan tarkoitukseensa hallita Ihmisten sieluja yhdessä Hallitsijoiden kanssa, ja nimenomaan yhteisiä etuja katsoen.
Kirkon rivijäsenten aktivoiminen on hyvä asia, mutta ellei Heidän substanssiaan kykenevinä kirkon jäseneninä haluta ymmärtää uudella tavalla kirkon statukseen katsoen olla perisyntisiä jokaisessa ajatuksessaankin palvella uudella tavalla ollaan pusikossa ilman uusia avauksia.
Kirkkomme tarvitsee uskoonsa luottavia eikä perisynnin riivamia jäseniä Jeesuksen hyvän todistuksen eteenpäin viemiseen.
Suurta muutosta ei heti synny. Siksi, että kirkossa jokainen saa päättää melko vapaasti oman tapansa toimia. Vain ne joiden päässä vähän naksahtaa uskaltaa lähteä liikkeelle. Muut jää päivittelemään toisten jälkeen.
Toimintakulttuuria voi muuttaa kun löytyy yhteinen tahtotila ja yhteinen tapa. J tarvitaan aina kuitenkin Timon blogin kohta 2: kirkkoherran oman pään sisäinen näky. Jotta seurakunta voisi elää omien seurakuntalaisten mukaista hengellistä toimintakulttuuria (eikä vain yhden muualta tulevan johtajan) tarvitaan muutosta seurakuuntiemme ja koko kirkon toimintarakenteeseen. Taisi olla vuosi 2012 kun kävin juttelemassa Jari Jolkkosen sydämelleni nousseesta näystä, mitem seurakuntalaiset muuttavat ja rikastuttavat hengellisen toimintakulttuuriuun. Olin jo silloin sitä mieltä, että rakenteita on muutettava. Muistan aina kun Jari keskustelun lopuksi sanoi: ”Kumpaa on muutettava ensin; asenteita vai rakenteita. Mielestäni ensin asenteita” . Kymmenen vuotta on mennyt. Asenteet ovat kyllä muuttuneet, mutta rakenteet ovat niin lujaa betonia, että edes aika ei niitä muuta
Oleellinen pointti, että kumpi ensi: asenne vai rakenne. Käsitykseni mukaan tarvitaan tosiaan molemmat. On liian hurskas ajatus, että kun asenne tai ajattelu muuttuu niin rakenne seuraa. Ei välttämättä. Näin esimerkiksi ajateltiin 1980-luvun missioissa; että kun ihmisiä tulee paljon uskoon, niin he muuttavat kirkon sisältä. No, ihmisiä tuli, mutta mikään ei muuttunut.
Olisi mielestäni lähdettävä myös siitä, että selvitetään seurakuntalaisten/ihmisten ajatukset, toiveet jne. Vaikeaa nähdä muutosten onnistuvan, jos asiakasnäkökulma unohdetaan kokonaan.
Juurikin näin, ja itseasiassa niin Jumalanpalveluskokemuksesta kuin muustakin kirkon työhön liittyvästä on vähän tutkittua tietoa. Ja taitaapa olla niinkin ettei tietoa haluta edes kerätä jottei mikään tulisi uudelleen arvioinnin kohteeksi.
Kirkko on pitkän perinteen suuri laiva, jota tosin aikojen tuulet keikuttavat , mutta pysyvä sisäinen toimintamalli on sidottu kirkkojärjestykseen ja hallintorakenteeseen sekä muuttumattomaan hiearkiaan. Olen toiminut neljässä erilaisessa seurakunnassa neljän eri kirkkoherran alaisuudessa seurakunta aktiivina ja tullut siihen tulokseen, että seurakunnan sisälle ei kannata rakentaa mitään pysyvää uutta toimintamallia tai kulttuuria, johon seurakuntalaiset voisivat sitoutua pitkäjänteisesti. Kun kirkkoherra vaihtuu tai hän muuttaa mielensä, niin yksi kädenviittaus tai sana ja kaikki on raunioina. Juttuja voi tehdä ja tapahtumia järjestää kirkkoherran sallimuksen rajoissa, mutta pitkäjänteiselle työlle on rakennettava seurakunnan hallinnosta riippumaton perusta, käytännössä yhdistys ja/tai oma tila ja vastuunkantajat sekä rahoitus. Näin toimimme .Pieksämäellä. Yhteistyö seurakunnan kanssa, mutta oma rukouskahvila ja yhdistys antavat pohjan yhteisölliselle oman kutsumuksen mukaiselle työlle missä hoidetaan, varustetaan, tehdään käytännön töitä toisiamme auttaen ja rohkaisten. Siitä lähdetään ja siihen tullaan palvetehtävistä seurakunnassa, kotona , työssä tai minne kutsu on vienyt. Ei tarvitse pelätä, mitä kirkkoherra tästä ajattelee. Tosin olemme saavuttaneet kirkkoherran ja muidenkin pappien luottamuksen . Tämä luottamus seurakunnan suuntaan kestää tasan niin kauan kuin ko työntekijä on siellä töissä. Mitään väliä ei ole sillä mitä mieltä seurakuntalaiset ovat tai tarvitsevatko he meidän järjestämää työtä. Tässä on se rakenteen huutava vääryys ja se on betonoitu kirkkojärjestykseen.