On useita merkityksiä sanalle vanhurskaus ja siksi on mahdotonta löytää sanaa joka kuvaisi vain yhtä niistä, Lisäksi uskonnollisessa kielessä on kaksi voimakasta ilmaisua jotka ovat yhtä aikaa voimassa, mutta samalla toistensa täydellisiä vastakohtia. Mikä voisi olla sellainen yksi sana, joka kertoisi tämän kaiken?
Joku ajaa liikenteessä vanhurskaasti noudattaen tarkasti kaikkia liikennesääntöjä. Ajaen tarkasti mittaria seuraten ja näin ollen on aiheuttamassa ruuhkaa, kun muut tietävät, että voi aivan hyvin ylittää viidellä kilometrillä sen , mitä mittari näyttää.
Virkamies voi tehdä työnsä vanhurskaasti suotumatta mihinkään sellaiseen, josta voisi saada itselleen luvatonta hyötyä. Martti Lutherin aikana sana vanhurskaus oli varmaankin paljon käytetympi kuvaus. Silloin ehkä tuo käsite kertoi jostakin, joka normaalissa kanssakäymisessä yhteiskunnassa oli yleisessä käytössä.
Yhteiskunnan sisäinen rakenne on muuttunut niin, että sanaa vanhurskaus ei missään muualla enää käytetä, kuin uskonnollisessa kielessä. Muualla koko sana on tullut tarpeettomaksi. Tilalle on tullut uusia sanoja kuvaamaan kutakin eri aluetta omilla termeillään. Mitään yhteistä sanaa ei enää ole käytössä.
Miten siis voisimme löytää sanan joka kuvaisi uskon vanhurskautta ja lain vanhurskautta sellaisella tavalla, että lukija voisi heti tietää kummasta kulloinkin on kyse?
Tuo sana on kuitenkin niin merkittävä, että jos se poistettaisiin, niin koko kristinoppi loppuisi siihen.
Kristillisen uskon perusta on siinä, että Jumala lukee vanhurskaaksi syntisen. Pelkästään uskon kautta Jeesukseen. Samaan aikaan on voimassa toinen yhtä merkittävä vanhurskaus, joka perustuu lain kuuliaisuuteen. Kummallakin on oma huoneensa krillisessä elämässä. Näiden huoneiden väliseinää ei saa poistaa. Jos se poistetaan, niin lahjavanhurskaus katoaa saman tien ja jäljelle jää vain Mooseksen lakiin perustuva tekoihin tukeutuva vanhurskaus, joka ei enää ole kristillistä uskoa.
Tuon (Ro6) kronologisen järjestyksen suhteen olen Samin kanssa samaa mieltä. Tuo mitä Paavali kirjoittaa (Ro5) hän tekee sen kastettuna. Kun Ananias pani molemmat kätensä Sauluksen päälle, niin hän sai Pyhän Hengen (Apt9:17).
Kyllä pieni lapsi saa kasteessa uskon, jossa Kristus on salatulla tavalla läsnä. Ainakin oma kokemukseni sen vahvistaa.
Kosti,
Pienen lapsen usko on heissä ilman kastetta. Tämän Jeesus ensin toteaa, että he ovat Taivaan Valtakunnan kansalaisia ja sitten hän siunasi heitä, sellaisia, jotka tulivat hänen tykönsä ja sellaisia joita tuotiin (sylivauvat).
Kaikki tämän yli menevä on kuvittelua, vaikka sen päällä on koko sakramentallisuus.
Reijo,
Kaste tarkoittaa sitä, että meidän vanha ihmisemme haudataan Kristuksen kuolemaan ja kasteen haudasta nousee ylös Kristuksen ylösnousemukseen liitetty uusi olento, Jumalan meihin luoma uusi ihminen. Myös lapsessa on vanha Aadam, joka tarvitsee kastetta ja uudestisyntymisen pesoa.
Marko Sjöblom 01.09.2021 09:57
Reijo Mänttäri. ”
Voiko ihminen olla vanhurskautettu, kelvata Jumalan yhteyteen, ilman uskoa? Mielestäni ei. Ilman uskoa on mahdotonta olla otollinen Jumalalle, toteaa Heprealaiskirje. Jos vanhurskauttava usko edellyttää ihmisen tietoista päätöstä tai valintaa, nuo mainitsemani ihmisryhmät jäävät osattomiksi vanhurskauttamisesta. Tai sitten luodaan keinotekoisesti erilaisia kristittyjen kategorioita.
Vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan omana työnä yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Meidän itsemme ulkopuolella. Ja kuitenkin samanaikaisesti uudestisyntymisen kanssa. Sitten tästä seuraa tietysti erilaisia hedelmiä meidän elämässämme.”
Marko,
Tällaisen kysymyksen, yhteys ilman uskoa, voi esittää evlut tunnustuskirjojen pohjalla. Eli niiden perusteella kaste on uskon avain tai perusta. Sitten tulee vaikeampaa, koska uskoa kasteen lisäksi edellyttää Lutherkin ja ei edellytä, vaan kaste sellaisenaan edustaa Lutherin oman tunnustuksen perusteella: “Olen kastettu olen pelastettu”. On totta, että jälkitotuus, eli tulkinta, saa asian taipumaan tai vääntymään pois evlut. katekismuksen “selkeydestä”, mikä on tämän päivän katekismustekstissä: MITÄ KASTE ANTAA JA HYÖDYTTÄÄ? VASTAUS:
Kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat.
Eli vaikeaa on, mielestäni! Kaikki tämä epäjohdonmukaisuudet, jälkitotuudet eli jatkuva tulkintojen virta yrittää “ruokkia” uskoontulleita evlut kirkon jäseniä pysymään uskollisena kirkolleen. Eli ruokkia katoavaa ja katoamatonta. Vain jälkimmäinen on Seurakunnan tehtävä. Luther ja uskonnolliset psykologit kuten Tom Hellsten, pappikin, pitävät tärkeänä ihmisenkin hoitoa. Eli ties monennenko kerran, ihminen, liha alistuu uskovaiselle hengelle ja tulee hoidettua alistettuna, niinkuin ajalliset lait edellyttävät.
Mainitsemasi ihmisryhmät ovat lapsesta lähtien ollut minulle luontaisia kommunikoinnin kumppaneita. Joitakin vuosia sitten ystäväni ja veljeni Herrassa Peppe kuoli 72 vuotiaana. Hän oli kolmesta veljeksestä vanhin ja n. yksivuotiaana tasolla henkisesti. Hän muutti taivaaseen yksivuotiaana, koska “senkaltaisten on taivasten valtakunta”. Helluntaiherätyksellä, Suomessakin on jopa erityinen toiminta, kokouksia kehitysvammaisille. Niille, jotka ovat aktiivisia Jeesuksen todistajia ja niille, jotka ovat tilassa, jossa he olivat syntyessään. Mielestäni on suurta hengellistä tietämättömyyttä nähdä näiden vajaakehittyneiden ryhmittely taivaasta pois. RKK:n opetus ei yhdy Raamattuun eikä Raamattu yhdy siihen. Se kyllä “pujottelee jopa helluntalaisiin kontaktoinneissa, vt. Hapatus-sivusto, Emil Anton. Eli aina kun teologinen “viisaus” alkaa täyttämään esim. helluntalaissaarnaajan, “kyky” keskustella ekumenisilla määritelmillä alkaa esiintymään. Täydellinen lopputuote on V-M. Kärkkäinen, joka hallitsee nyt täysin RKK:nkin opetuksen. Hän alkoi kysellä jo 2008 Rsitin Voitto lehden artikkelissaan retorisesti, että voisivatko helluntalaiset rukoilla pyhimyksiä. Jatko ei, mielestäni, kertonut mitään Raamatun perusteista. Eli näillä pohjilla kyllä voi ja niin hänestä tuli evlut pappi, joka lähtöhaastattelussaan esitti toiveensa yhteistyöhän helluntalaisten kanssa. Tällaiset elävästä uskosta, vain Jeesuksen seuraamisesta, Luther, paavi, neitsyt Maria seuraajiksi siirtyneet helluntalaiset pastorit ovat tänään kova sana Suomen ekumeniassa. On merkittävää, että näitä teologian loppututkinnon suorittaneita helluntalaisia, jotka TM ja TT tutkinnoilleen saavat arvostusta, jopa työtä niiden pohjalla on viisi tai vähemmän. Ovatko he lukeneet nuo mainitsemanne, sinä ja Riitta, RKK:n katekismuksen kohdat ja huomanneet tulleensa “kotiin”.
Sinun pitäisi tietää, että RKK:n julistus ei ole Raamatusta. Kuitenkin RKK:n piispa tai paavi tai heidän valtuuttamansa voivat myöntää erivapauden puhua kuin helluntalainen. Nämä fraasit ovat vallalla sivustolla Hapatus ja sieltä lonkeroidutaan jopa RV:n palstalle kirjoittamaan, kuten Emil Anton ja Juho Sankamo. Näissä kirjoituksissa on väärin esitettyjä tosiasioita hengellisesti ja hengettömästi. Erikoinen ystävällisyyden osoitus, niin Kärkkäisellä, Sankamolla, Kallisella, Savijoella on heidän “helluntalaisuutensa”, koska se ei kuulemma lähde pois. Tiedetään, että pelkästään niinkutsutuissa helluntaiseurakunnissa , maasta riippuen on lähes kaikki entisiä katolisia. En ole missään näissä maissa, olen jo kertonut missä olen elänyt, tehnyt työtä ja muuten toiminut, kohdannut helluntalaisia, jotka mainitsisivat katolisuudestaan, joka ei lähde pois. Tästä minulla on kymmenien vuosien yhdessäelämistä. Kaikki, jotka tunnen todistavat, mistä he ovat pelastuneet, eli katolisuudesta. Kuka aktiivisena katolisena kuka ei. Eli tämä Suomen malli on paavi-piispa hyväksymisillä tai ohjeilla toteutettavaa “lähetystyötä”. Mainitsin aikoinani kirjotuksessa RV:ssa, että ihmettelen sitä ettei kukaan katolisia silittelevä ole missään yhteyksissä esim. Italian tai muun katolisen maan halluntalaisiin. Tämä helluntalaisista erottautuminen alkoi jo David du Plessiksellä, 60-luvun alussa, Vatikaanissa viettämänä aikana. Tätä Italian helluntalaiset monasti ihmettelivät.
Vielä minun katoliseksi syyttelystänne:
Jo pelkkä RKK katekismuksen kohta helluntalisista (jotka, vaikka tietävät. Valon olevan vain RKK:lta …) pitäisi kertoa minustakin. Toinen Vatikaani 2: jälkeisen katekismuksen kohta kertoo, kuinka taivaaseen (katoliseen) pääsy voidaan ulkopuolisillekin järjestää, kunhan eivät vastusta katolista kirkkoa.
Nuo kohdat ovat samalla tavalla Itse Asian hämäystä, kuin Hapatus-sivuston “helluntalaisuus”. Ehdotin heille, että tulisin mielelläni tapaamaan heitä ajan kanssa. Tämän ehdotin Juurikkalalle, joka sekoitti Pyhä Henki-kysymyksen täysin ja sitten poisti jo julkaistut keskustelumme, hymyn kera!
Minulla on ollut monia muslimeja työyhteydessäni. Heidän pointtinsa on ollut juuri sama kuin sinulla. He näyttivät minulle kohtia Koraanista, mitkä täysin korreloituivat Raamatun kanssa. Tämä ilmiö on nimeltään “jesuiittamaisuus”.
Kasteesta pelastuksen perustana on esimerkki Nooasta, kuten (1Piet3) kirjoittaa:”..,kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta. Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa kasteena…”
Edellisessä pelastuksen perusta on mielestäni sanottu melko selkeästi niille, jotka uskovat. Ei vesi, kuten hyvin tiedämme niitä auttanut, jotka eivät uskoneet Nooan saarnaa, vaan vedestä tuli heidän hautansa heidän epäuskonsa takia.
Tuli jostain syystä mieleen Room.14:5: ”Kukin olkoon omassa mielessään varma”
Mistä ihmeestä tiedämme, kuka on missäkin asiassa oikeassa vai onko kukaan? Moni on omassa mielessään varma… tai sitten ei.
Tämä kohta antaakin itse asiassa mahdollisuuden olla eri mieltä asioista olematta oikeassa tai väärässä. Saamme olla asioista eri mieltä olematta ”harhaoppisia”.
Pieni lisäys edelliseen kommenttiini. Kaste vaatii uskoa vanhurskauttamiseen, mutta pelastusvarmuuden antaa kaste, ei usko.
…..tosin sanoen, koska usko horjuu, niin kasteen perusta on kuitenkin varma, sillä sen on Jumala itse asettanut.
””…..tosin sanoen, koska usko horjuu, niin kasteen perusta on kuitenkin varma, sillä sen on Jumala itse asettanut””
Mistähän tuon löytäisi lapsikasteen kohdalta, ei löydy Raamatusta.
Johanneksen ja Jeesuksen toimesta (myös Jeesuksen opetuslasten) kastettiin vain niitä jotka kääntyivät parannukseen eli tunnustivat syntinsä.
Sami Paajanen. Ymmärtääkseni olet teologi. Tiedät siis, että kristikunnassa on ollut erilaisia käsityksiä siitä, mitä sanoilla tahto ja vapaus tarkoitetaan. Ja ennen kaikkea: minkä laisessa yhteydessä. Jo kauan ennen Lutheria. Käsittääkseni voidaan hyvin puhua ”heikosta” ja ”vahvasta” perisyntiopista, joista ensiksi mainittu on aika lähellä itäisen kirkon kantaa. Lännessä on jo aikapäiviä sitten tehty ero yksittäisten teologien ja ”kirkon kannan” välillä. Eikä ortodoksinenkaan kirkko taida tästä poiketa. Minulla ei ole tarvetta polemisoida ortodoksista tahdonvapausoppia vastaan. Minulle riittävät Yksimielisyyden Ohjeen linjaukset siitä, että kastettujen ja kastamattomien välillä on iso ero ja kastetuilla & uskovilla on vapautettu tahto.
Marko, kristityillä tahto on suuntautunut oikein kohti Jumalaa, Jumala armossaan on antanut ihmiselle Hengen vahvistaakseen ihmisen määrätietoista pyrkimystä seurata Jumalan käskyjä. Ilman tätä yhteistyötä ihmisen tahto suuntautuu pahaan ja on sidottu. Yhteydessä Jumalaan se on vapaa.
Sidotun tahdon ja ihmisen antropologia turmeltuneisuus nojaa yhden henkilön lutherin kirjoituksiin. Luther puolestaan kehitti sen Pyhän Augustinuksen harhaisista opeista.
Reijo Mänttäri. Yritän seurata ajatuksenjuoksuasi. Roomalaiskatoliset teologiveljet kuten helluntailaisetkin teologit osaavat varmasti puolustaa omia näkemyksiään, jos haluavat. Yleisenä huomiona voin vain todeta, että roomalaiskatolinen kirkko muovautuu yllättävän pitkälle paikallisen uskonnollisen tilanteen mukaan. Mutta en kyllä ymmärrä, miksi Sinun pitää tässäkin vanhurskauttamisoppia käsittelevässä ketjussa toistaa näkemystäsi Italian helluntailaisten ja roomalaiskatolisten välisistä konflikteista tai esittää negatiivisia heittoja helluntalaistaustaisista teologeista.
Sitten asiasta: Keskeinen kysymys on: Mistä vaikkapa pienen lapsen usko saa alkunsa? Jos lähdetään siitä, että pienikin lapsi tarvitsee uudestisyntymistä ja vanhurskauttamista, on kai selvää, että usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta kuten Paavali linjaa Roomalaiskirjeen 10.luvussa. Kristillisen kirkon perinteinen ymmärrys sattuu olemaan se, minkä me kaikki lapsikastetta oikeutettuna pitävät jaamme: usko syntyy Jumalan työnä sanan välityksellä. Ja me luterilaiset ajattelemme kasteen olevan tuollaista sanaa. Hyvin samaan tapaan kuin Rooman kirkko.
Toinen vaihtoehto on vanhoillislestadiolainen: jokainen lapsi sikiää ja syntyy Kristukseen uskovana. Perusteluina liuta raamatunkohtia pääasiassa Vanhasta testamentista. Ja uskovainen kai nyt ainakin voidaan kastaa. Kuten Pietarin retorinen toteamus Corneliuksen kodissa Apt 10 lopussa ilmaisee.
Kolmas vaihtoehto on sitten se, että ajatellaan lasten jollakin merkillisellä tavalla olevan kykenemättömiä uskoon, mutta kuitenkin Kristuksen pelastustyön tähden ei-kadotukseen joutuvia. Tai kuten roomalaiskatolinen kirkko ainakin ennen opetti: kastamaton lapsi on jonkinlaisessa välitilassa.
Minä seuraan kyllä toistaiseksi mieluummin sitä, mikä käy selkeästi ilmi Raamatusta ja vastaa myös jakamattoman vanhan kirkon hyvin yksimielistä kantaa: uudestisyntyminen ja vanhurskauttaminen (kolikon kääntöpuolena) tapahtuu kasteen sakramentissa uskon kautta. (Joh. 3:5; Tiit. 3:5; Gal. 3:26-27) Jumalan omana työnä.
Totta kai on avoimia kysymyksiä. Ja jotta kukaan ei luulisi, että pidämme ilman kastetta jääviä pikkulapsia ilman muuta kadotettuina: pääsääntö on, että kaste on välttämätön/tarpeellinen autuuteen Jumalan meille kaikille antamana asiana. Mutta samalla luotamme siihen, että ihmisiä rakastava Jumala (voi) vaikuttaa ilman kastetta jäävissä lapsissa pelastavan uskon tavalla, jota Hän ei ole meille ilmoittanut.
Marko Sjöblom:”” Mutta samalla luotamme siihen, että ihmisiä rakastava Jumala (voi) vaikuttaa ilman kastetta jäävissä lapsissa pelastavan uskon tavalla, jota Hän ei ole meille ilmoittanut.””
Siis onko ennen opetettu väärin kun vauvan pelastuksen ehto on ollut kaste, siis miksi hätäkaste on ollut olemassa?
Mistä saanet että Jumala rakastaa ihmisiä niin että pelastaisi ohi Jeesuksen sanan, siis ilman parannusta?
Minä jätän pienet lapset Jumalan haltuun eli Raamattu ei sano Jeesuksen kautta heidän kohtalostaan mitään, vain Paavali sanoo että uskovien tai edes toisen uskovan vanhemman kautta lapset ovat pyhiä, muitten eli pakanoitten saastaisia, tätä en suoraan usko koska Jeesus ei puhu tästä.
Jeesus ei kastanut lapsia joten mistä tulee vauvakaste, voiko vanhemmat päättää mitä Jumala tekee heidän lapsilleen, toimiiko Jumala ohi Jeesuksen sanan?
Marko,
Kommenttini sinulle meni vahingossa Riitan kirjoituksen alle. Hänen tekstissään ei ole mitään mitä kommentoisin.
Seuraava sitaatti on tosi pitkä. Pahoitteluni siitä. Se sopii kuitenkin niin hyvin näihin keskusteluihin. Kirjoitin siis valikoituja pätkiä Arne Helgen Teigenin artikkelista Perusta-lehden numerossa 1/2007 ”Kääntyminen ja usko – tahtomista vai luottamista?” Se ei ole enää Perustan arkistossa, jotta voisin sen linkittää tähän. Olen sen tuolloin v.2007 lukenut ja alleviivannut kohtia artikkelista ja yhdyn siinä oleviin näkemyksiin edelleen:
[…]
”Martti Luther tekee selvemmän eron Jumala-suhteen perustan ja ihmisen tahdon välille. Erasmus Rotterdamilaisen vapaan tahdon oppia vastaan hän tähdensi, että ihmisen tahto on sidoksissa, ja puolusti sillä perusteella monergistista käsitystä kääntymisestä ja uskosta. Ratkaisevaa Lutherin ajatuksen ymmärtämiseksi tässä asiassa on, ettei hän määrittele pelastavaa uskoa tahdon päätökseksi vaan turvautumiseksi Jumalan lupauksiin syntien anteeksiantamuksesta.
Kohtaamme ajassamme lisääntyvästi sellaisen käsityksen, joka on suoranaisen pelagiolaisuuden suuntainen. Se saattaa johtua erityisesti baptismin ja helluntailaisuuden vaikutuksesta. Ajatuksena on enemmän tai vähemmän perustellusti, että ihmisellä on syntiinlankeemuksen jälkeenkin vapaa tahto ja hän siksi kykenee valitsemaan, tahtooko hän uskoa vai ei. (Tällainen ajattelutapa näyttää olevan edellytyksenä monissa yhdysvaltalaisissa Kirkon kasvu –liikkeissä. Se saattaa olla syynä Kirkon kasvu –liikettä leimaavaan kääntymisstrategiaan. Ihmisen uskoon johtamisen edellytyksenä on, että epäuskoinen ihminen kyetään vakuuttamaan kristinuskon erinomaisuudesta, niin että hän valitsee uskon).
Tietyn ajatustyön jälkeen olen päätynyt siihen, että niin monergisteillä, synergisteillä kuin tässä kuvaamani tyypin pelagiolaisilla on yhteinen perusedellytys. He kaikki edustavat sitä, mitä sanoisin voluntaariseksi kääntymisen ja uskon ymmärtämiseksi: he asettavat tahdon etusijalle suhteessa uskoon ajattelussaan pelastuksen omistamisesta.
Mielestäni myöskään ne luterilaiset, jotka haluavat olla voluntaristisia kääntymisen ja uskon ymmärtämisessään, eivät varsinaisesti ymmärrä raamatullisesti perusteltua monergismia. Jos ajatellaan, että Jumala luo minuun uskon uutena tahtona, siitä tulee helposti sellainen teoria, jota on vaikea saattaa sopusointuun sen kanssa, mitä todella tapahtuu kääntymisen prosessissa ja uskon silmänräpäyksessä. Ei ole selkeää mittapuuta, jonka perusteella voitaisiin sanoa, mikä on luonteenomaista todelliselle kääntymiselle ja uskolle. Käy yhdentekeväksi, onko tahtoni kääntymiseen Jumalan luoma vai minun omani. Monet kokevat sen joka tapauksessa niin, että he itse saavat aikaan oman kääntymisensä. Jos halutaan ajatella luterilaisittain monergistisesti, on päästävä takaisin kääntymisen ja uskon todelliseen ja oikeaan ymmärtämiseen.
Usko ja usko
[…] Lutherin mukaan ihminen ei voi saada uskoa luottamuksena muuten kuin Jumalan antamana. Niinpä hänen monergisminsa ilmenee hänen selityksessään kolmanteen uskonkohtaan. Siitä ilmenee myös, miten hän käyttää käsitteitä credo ja fides:
’Uskon (credo), etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa (fidere) Herraan Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.’
Luther ei siis luonnehdi uskoa tahdon toiminnoksi vaan luottamiseksi tai turvautumiseksi. Hän ymmärtää sen siten ihmisen reaktioksi tai perusasenteeksi, joka seuraa siitä, että tämä kuulee evankeliumin ja Pyhä Henki valaisee hänet sen sisällöllä.
[…]
On perusteltua tehdä ero kääntymisen ja uskon välillä ja ymmärtää ne kahdeksi eri teoksi, jotka Jumala ihmisessä tekee saattaakseen hänet pelastuksen tilaan. Kääntyminen tapahtuu ihmisessä lain julistuksen kuulemisen seurauksena. Uskon sen sijaan luo ihmiseen evankeliumin julistus. Kääntyminen on prosessi, joka johtaa synnin tuntemiseen ja valmistaa vastaanottamaan armon. Ihminen pelastuu kuitenkin vasta uskossa, sillä vasta silloin Jumala lukee hyväksemme Jeesuksen vanhurskauden.
[…]
Käytän sanaa kääntyminen siitä, mitä Augsburgin tunnustus nimittää katumukseksi (contributio). Sitä ei tässä siis määritellä tahdon päätökseksi, sillä kuka päättää pelastyä? Tämä pelästyminen, Jumalan tuomion pelko kohtaa meidät, tahdommepa sitä tai emme, kuin kalvava ahdistus, kun Jumalan sanan välityksellä kohtaamme Jumalan, hänen käskynsä ja hänen ikuisen tuomionsa.
[…]
Kääntymisen ja uskon eksistentiaalinen ulottuvuus
Kristinuskon kohtaaminen johtaa siksi siihen, että ihminen voi omaksua toisen kahdesta mahdollisesta asemasta Jumalan edessä. Joko hän voi paeta Jumalan luota valitsemalla sen, ettei hän suostu siihen, mitä kristinusko sanoo ihmisestä syntisenä, tai hän voi heittäytyä sellaiseen suhteeseen Jumalaan, joka perustuu sovitukseen ja anteeksiantamiseen. Kun ihminen antautuu Jumalalle ja syntien anteeksiantamukselle, se johtaa Kierkegaardin mukaan siihen, että ahdistuksen korvaa usko ja ihminen näin pääsee uuteen eksistenssiin suhteessaan sekä Jumalaan että lähimmäisiin.
Koska katumus/kääntyminen on ennen kaikkea ahdistusta suhteessa Jumalaan, siihen ei liity tahtoa synnin lopettamiseen. Sitä vastoin siihen voi liittyä täydellinen välinpitämättömyys ja kylmyyden ja vihan tunne Jumalaa kohtaan ja vastaavasti rakkaus ja himo nimenomaan syntiä kohtaan. Niin kauan kuin ihminen tuntee itsensä synnissään turvalliseksi, hän tekee syntiä mielellään. Jos hän herää ja huomaa, ettei hän enää olekaan turvassa, koska Jumala tuomitsee synnin, syntyy kysymys siitä, miten hän voi pelastua, kun hän rakastaa syntiä, josta hänet tuomitaan. Ei ole hyvä kuvailla ihmisen tilaa tällaisissa tapauksissa. Siitä ei muutenkaan pidä tehdä kovin suurta numeroa. Sitä vastoin on julistettava sitä sanomaa, joka synnyttää pelkoa Jumalaa ja hänen tuomiotaan kohtaan. On siis julistettava niin, että se Room. 7:9:n kanssa sopusoinnussa saa aikaan synnin tuntemista.
Tämä onkin asian ydin, jos haluamme ajatella kääntymisestä monergistisesti. Kääntyminen on eräänlaista tiedostamista, ei tahdon päätös. Kun tosiasiat puhuvat puolestaan ja osoittavat minulle, etten kykene täyttämään Jumalan lakia, kun näen, että tahtoni on sidottu ja rakastan syntiä enkä tahdo sitä, mitä Jumala tahtoo, silloin luovutan ja myönnän, että Jumala on oikeassa. Myönnyn siihen, mitä omatuntoni sanoo minusta ja mistä Jumalan sana on vakuuttanut minut, koska tiedostan, että asiat ovat niin kuin Jumalan sana sanoo. Vaihtoehtona olisi yrittää kuvitella itselleen jotain muuta kuin mitä näkee. Kun luovuttaa, antaa vain periksi tosiasioille, ja siitä seuraa kääntyminen. Tämä ei tarkoita pelastumista vaan joutumista tai pääsemistä siihen, missä evankeliumi pääsee ihmiseen ja usko syntyy.
Niinpä monergistinen ajatus kääntymisestä sopii hyvin yhteen sen käsityksen kanssa, että kääntyminen on tiedostamisprosessi ja Jumalan tuomion pelkoa. Vain Jumala voi ajaa ihmisen tiedostamaan asiat sillä tavoin, että se saa hänet vakuuttumaan syyllisyydestään ja kadotuksen alaisuudestaan ja siten myös kääntymään. Peloksi ymmärretty katumus voi syntyä vain itse pyhän Jumalan kohtaamisesta. Voimme ajatella samoin myös uskosta.
Usko on luottamusta ei tahdon toiminto
Augsburgin tunnustuksen mukaan usko kuuluu siis parannuksen toiseen osaan: ”Usko syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta.
Usko ei siis ole tahdon päätös, vaan se on määriteltävä luottamukseksi Jumalaan (fiducia). Vain ymmärtämällä uskon luottamukseksi voi ajatella oikein siitä, miten on julistettava, jotta sellainen usko syntyy. Vain kun usko ymmärretään luottamukseksi, voidaan ajatella monergistisesti raamatullisessa ja luterilaisessa mielessä.
[…]
Sovitus ja monergistinen käsitys julistuksesta ja uskosta
[…]
Eikö uskossa tahto ole mitenkään mukana? Kysymys on vaikea. Se on kuitenkin monille ennen kaikkea älyllinen kysymys, joka syvimmiltään toimii perusteluna Jeesuksen torjumiselle.
Ei voi kokonaan kiistää, että uskossa tahdollakin on paikka, Sillä ihmisellä, joka todella on hädässä pelastuksensa tähden, on kuitenkin suurempia ongelmia siinä asiassa, että usko olisi tahdon toiminto. Hän ei nimittäin pysty saamaan aikaan uskomisen tahtoa. Tällaiselle ihmiselle on vapauttavaa kuulla, että usko on luottamista Jumalan armoon eikä mikään tahdon toiminto. Tällaiselle ihmiselle julistamme: ’Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut’. Tällaiselle ihmiselle tämä uskon imperatiivi on vain kehotus tarttua Jumalan sanaan. Kun häntä kehotetaan uskomaan, häntä autetaan ymmärtämään, että pelastus on todella häntä varten.
Kun usko määritellään luottamukseksi, voimme ajatella monergistisesti luterilaisessa mielessä. Voimme siis ankkuroida monergismimme sanomaan sovituksesta. Voimme edelleen ymmärtää, että uskon saa aikaan vain Jumala. Luottamus ei voi syntyä millään muulla tavalla kuin siten, että Jumala ilmoittaa yksittäiselle ihmiselle, mitä Jeesus on tehnyt. Näin uskosta tulee sen seuraus, mitä ihminen tiedostaa. Jumalan armon tunteminen ja siihen katsominen ja uskovaksi tuleminen ovat saman asian eri puolia. Näin ollaan myös sopusoinnussa Lutherin kolmannen uskonkohdan selityksen kanssa.
….
Monergistisen uskonkäsityksen sielunhoidollisia ulottuvuuksia
Pelastuksestaan todella hädissään olevat joutuvat yleensä vaikeuksiin kohdatessaan julistusta, joka määrittelee uskon tahdon toiminnoksi. Heidän ongelmanaan on, etteivät he pysty tahtomaan uskomista. Heille on vapauttavaa kuulla, että usko on vain luottamista Jeesuksessa Kristuksessa olevaan Jumalan armoon.
Kun usko mielletään luottamukseksi, heitä voidaan myös kehottaa uskomaan, kun sitä on edeltänyt evankeliumin julistaminen. Silloin ihmisiä ei kehoteta tekemään päätöstä. Uskoon kehottamisessa olennaista on, että evankeliumi suunnataan henkilökohtaisesti. Sille, joka ei voi uskoa, että evankeliumi todella koskee häntä, saamme sanoa, että juuri hän saa uskoa sen. Juuri ne, jotka elämänsä ja syntiensä tähden näyttävät asettuneen toivottomasti Jumalan armon ulkopuolelle, saavat kutsun uskomaan. He tarvitsevat sitä voidakseen omistaa itselleen sen tosiasian, että evankeliumi on heitä varten.
Monet niistä, jotka ovat eläneet kristittyinä lapsuudesta asti, ovat kokeneet kristillisyytensä puutteelliseksi, etteivät he voi viitata mihinkään päivään, jolloin he tekivät suuren päätöksensä. Jos joku uskoo ja luottaa Jeesuksen pelastustekoon, ei ole tarpeen kysyä, milloin hän sai sellaisen uskon. Luottamusta ei aina voi päivätä. Jos ihminen on kastettu ja hän on oppinut tuntemaan Jeesuksen jo lapsuudessaan, hän ei yleensä voi muistaa muuta kuin että hän on aina uskonut ja luottanut Jeesukseen.
Tällaisia ihmisiä on pidettävä kristittyinä ja opastettava kristittyinä. Heitä ei saa hämmentää puhumalla kääntymisestä ja uskosta tahdon toimintoina, jotka ihmisen on koettava tullakseen todelliseksi kristityksi. Jos he luottavat yksin Jeesukseen ja hänen pelastustekoonsa, heillä on pelastava usko. Monet heistä tarvitsevat opastusta ja apua nähdäkseen paremmin, mitä saamme uskoa Jeesuksesta ja hänessä olevasta pelastuksesta.
Monet kristityksi tunnustautuvat ovat todellisuudessa ajautuneet pois Jeesuksen luota, koska he eivät kasvuiässä ole saaneet kuulla Raamatun tosi sanomaa hänestä. Heidän täytyy herätä, ja uskon täytyy syntyä heissä uudestaan.
Jotta voisi tässä asiassa ajatella oikein, on välttämätöntä karistaa pöly sellaisesta opinkohdasta, joka meidän ajassamme on lähes unohdettu, nimittäin päivittäisen kääntymisen opista. Sehän on jatkoa sille kääntymiselle, joka johdatti ihmisen uskoon, ja siksi siihen kuuluvat katumus ja parannus. Todella pelastunut elää sellaisessa suhteessa Jumalaan, jossa hän kokee oman syntinsä ja riittämättömyytensä samalla tavoin kuin kääntymisen prosessissa oleva. Toisin kuin sellainen, joka ei ole päässyt uskomaan Jeesukseen, pelastunut kuitenkin tietää, mihin hänen on synteineen käännyttävä. ’Minä tunnustin sinulle syntini. Sinä annoit anteeksi pahat tekoni’. (Ps. 32).
Monille kristityiksi tunnustautuville päivittäiseen kääntymiseen liittyvät kokemukset näyttävät olevan vieraita. Tämä on huolestuttavaa ja johtuu monista syistä, varsinkin siitä, että keskeisten uskontunnustuksien julistamisen on ollut väistyttävä sellaisten aiheiden tieltä, jotka ovat toissijaisia tai joilla on hyvin vähän tekemistä kristillisen uskon kanssa.”
Toivon, että tästä pitkästä sitaatista olisi apua pohdiskeluissa.