Kirkolliskokouksessa esittämästäni kompromissista on kirjoitettu jo paljon, ehkä liikaakin. Myös sellaista, mitä en ole esittänyt, mutta onneksi siitäkin, mitä olen esittänyt. Se, mitä olen esittänyt, on pysyminen kirkon avioliitto-opetuksessa ja siviilivihkimisen salliminen papeille. Se on emer. prof. Eila Helanderin piispainkokoukselle tekemän selvityksen johtopäätösten perusteella muokattu kompromissi.
Todettakoon heti aluksi, että kollegani kirkolliskokousedustaja, teol.tri. Matti Perälä, on jo ennen minua esittänyt samansuuntaisia ajatuksia: papit voisivat Suomen lain niin salliessa ja tuomiokapitulin suostumuksella toimia myös siviilivihkijöinä.
Tällöin ei syntyisi tilannetta, jossa pappi toimisi kirkon virkaa hoitaessaan vastoin kirkon avioliitto-opetusta ja pappisvalaansa. Hän vain noudattaisi valtion lakia toimiessaan tuomiokapitulin myöntämällä sivutoimiluvalla siviiliviranomaisena. Papin virkaa hän alkaisi hoitaa tilanteessa, jossa hän rukoilee vihkiparin puolesta ja kanssa, kuten kirkolliskokous on jo päättänyt.
Mitään uusia kirkollisia vihkikaavoja ei tarvita. Ainoastaan vihkioikeuden laajentaminen niin, että papit voisivat mahdollisen lisäkoulutuksen myötä toimittaa myös siviilivihkimisen.
Mutta vaikeaahan se kompromissin tekeminen on, koska se ei ole asian täydellinen ratkaisu. Kompromissin idea on kuitenkin juuri siinä, että kompromississa joudutaan tulemaan toisia vastaan – yhteyden ja rakkauden tähden. Niin kuin kaikissa ihmissuhteissa.
Ja tässä on monille se vaikein paikka: kuinka voidaan tulla toisia vastaan asiassa, jossa kyse on absoluuttisesta totuudesta – niin kuin minä ja muut samanmieliset olemme sen ymmärtäneet?
Kärjistäen voidaan todeta, että ”liberaaleille” tämä kompromissiesitys on ollut liian vaikea, koska se ylläpitäisi – ja pahimmillaan lisäisi – eriarvoisuutta kirkossa: vain eri sukupuolta olevat pariskunnat voitaisiin vihkiä kirkollisesti, samaa sukupuolta olevat kirkon jäsenet vihittäisiin siviilivihkimisellä – ja todennäköisesti muualla kuin kirkossa, koska kirkossa ei voida toimittaa siviilivihkimisiä. Yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys eivät ole kirkossakaan mielipidekysymyksiä, vaan absoluuttinen totuus, joiden valossa myös kirkon kaikkea toimintaa on tarkasteltava. Siksi tämä ei käy. Kirkon avioliitto-opetuksen on muututtava syrjimättömäksi, kuten Suomen laki edellyttää.
Yhtälailla monille ”konservatiiveille” tämä kompromissi on ylitsepääsemätön paikka. Raamattu on yksiselitteisen selvä tuomitessaan homosuhteet Jumalan valtakunnasta karkottavaksi synniksi (1 Kor 6:9, 1 Tim 1:10), jolloin pappi siviilivihkijänäkin syyllistyisi Suomen laissa jo hyväksytyn synnin suosimiseen ja näin jopa ”salaisesti” (siis ei-kirkollisesti) edistäisi harhaoppia vastoin pappisvalaansa. Ja koska Paavali sanoo selvästi, että kyseessä on kadottava synti (onko muunlaisia syntejä olemassakaan?), se on samalla myös pelastuskysymys. Kirkon avioliitto-opetusta ei voida muuttaa, vaikka Suomen laki säätäisi jotain muuta.
Kuinka näiden ääripäiden välille voitaisiin rakentaa mitään siltaa – tai edes jonkinlaisia pitkospuita? Näyttää mahdottomalta. Mutta juuri sellaisessa tilanteessahan kompromissiesityksiä tarvitaan, kun yhteisössä on jääty asemasotaan ja molemmilta puolilta ammutaan kovilla.
Voiko totuudesta siis luopua? Ei tietenkään voi – ainakaan silloin, kun Totuus on Persoona (Joh 14:6). Ja kuitenkin voi – mutta vain siitä totuudesta, jonka itse omistaa.
Tämän oman totuuden voi murtaa vain vielä suurempi voima kuin oikeassa olemisen ja vallankäytön huuma. Sama rakkaus, joka on Isän ja Pojan välillä – se rakkaus, joka on Jumalan sanan terässä totuuden kärkenä ja tekee Isän ja Pojan yhdeksi: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh 17:21).
Tältä pohjalta on etsittävä yhteistä tietä. Yhteyden säilyttäminen asetetaan tässäkin keskustelussa prioriteetiksi – ei kuitenkaan Totuuden kustannuksella, vaan ainoastaan siitä omasta totuudesta periksi antamalla.
Jos yhteyden säilyttämisestä puhutaan vähätellen tai omasta totuudesta on tullut vihapuheen väline ja lyömäase, kuinka kauan yhteys voi sellaisten ihmisten käsissä säilyä edes samanmielisten kanssa? Tällaisella puheenparrellahan on selvä viesti: en halua olla kenenkään kanssa missään tekemisissä, jos ette ajattele kuten minä. Eikö se ole pelottavaa puhetta kirkossa?
Nyt tarvitaan sovinnollisia sanoja ja pyrkimystä yhteyden säilyttämisen. Jeesuksen jäähyväispuheen hengessä: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh 13:34-35).
Samanmielisten rakastamisessa ei ole haastetta, erimielisten rakastamisessa on. Kyse on lopulta siitä, kenen pöydässä syömme: aterioimmeko samanmielisten kanssa eri pöydässä vain erimielisten kanssa samassa pöydässä?
Kompromissin tarkoitus on pitää erimieliset samassa pöydässä. Kuinka sinä voisit olla edistämässä tätä tavoitetta? Riittääkö sinulle, jos saat paikan edes samanmielisten kanssa samalta puolelta Totuuden pöytää niin, ettei tarvitsisi aterioida eri pöydässä oman totuuden kanssa? Olisiko se hyvä kompromissi?
Omasta puolestani voin vain todeta: minulle riittäisi murukin Totuuden pöydästä.
Siis Tapiolta hyvä huomio, sorry.
Kompromissin tekeminen kulminoituu tähän kysymykseen: aiommeko – ja haluammeko – syödä yhä samassa pöydässä?
Kun tähän on vastattu, päästään eteenpäin. Ei ennen sitä.
Kompromissin tekeminen kulminoituu kysymykseen: aiommeko – ja ennen kaikkea haluammeko- syödä samassa pöydässä?
Kun tähän on vastattu, päästään eteenpäin. Ei ennen sitä.
Tuo otsikko on vain liian vahva: Sehän kertoo epäsuorasti tai melko suorasti, että ”totuus” on jollakin hallussa ja että siitä käsin arvioidaan asiaa. Pitää ensin työstää, mikä on tässä ”totuus”.
Jouni Turtiainen, tottakai voitte syödä samassa pöydässä. Onneksi siihen pöytään minulla ei ole mitään asiaa.
Ihmettelen teidän lipilaarien kiemuroita. Lopputulos on selvä. Uskovaiset ovat evl-kirkossa tosi ahtaalla. Vyörytys on kova tässä homoliittoasiassa. Kristuksen kirkko ei koskaan hyväksy homoliittoja.
Juha Heinilä: Kommenttisi ja erityisesti sen tämä osa ”Ihmettelen teidän lipilaarien kiemuroita” kertoo ikävällä tavalla olennaisen lähestymistavastasi. Tuollaisen jälkeen on turha keskustella yhteisessä pöydässä olemisesta – valitettavasti!
”Onneksi siihen pöytään minulla ei ole mitään asiaa.” Surullista. Yhteiseltä aterialta kieltäytymisellä on ikävä kaiku: ”Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla.”
Mikäli Jouni tarkoitat ehtoolisen viettoa samassa pöydässä, niin silloin nykytilan säilyttäminen on ainoa vaihtoehto.
Nykytila= Kirkkomme ehtoollispöytä on edelleenkin avoinna kaikille konfirmoiduille jäsenille heidän parisuhteen muodostaan riippumatta. Kirkkomme ei edelleenkään vihi avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja.
Nykytila särkyy jos joko ehtoollisenjakokäytäntöä taikka vihkikäytäntöä muutetaan. Molemmissa tapauksissa osa jäsenistä jää pöydän ulkopuolelle. Ensin mainitussa tapauksessa siksi, että heidät suljetaan pöydästä, jälkimmäisessä tapauksessa siksi, että he eivät enää tunne kirkkoa oikeaksi kirkoksi.
Kanadan luterilaisessa kirkossa tämä yhteisen pöydän kysymys ratkaistiin periaatteella: ”we agree that we disagree”. Tämä oli myös Helanderin johtopäätöksen pohjana.
Kirkon avioliitto-opetusta ei olla muuttamassa – en ainakaan minun aloitteestani. Päinvastoin: se on lähtökohta, ettei kirkon avioliitto-opetus muutu. En siis myöskään kannata Helanderin esitystä sellaisenaan.
Sen sijaan voidaan kysyä, voisivatko vihkihalukkaat papit (eivät siis suinkaan kaikki) saada sivutoimiluvalla oikeuden toimittaa siviilivihkimisiä, joissa he toimittavat Suomen lain mukaisia avioliittoon vihkimisiä.
He eivät siis toimittaisi kirkollista vihkimistä tai siunaamista, koska kirkon avioliitto-opetus ei muutu. Mutta pappi voisi pyydettäessä rukoilla siellä, missä hän on toimittanut siviilivihkimisen (ei kirkkotilassa, koska siellä ei voi siviilivihkimisiä toimittaa).
Otan tähän nyt hieman sivusta esimerkin toisenlaisesta siviilitoimesta. Olen ajanut Helsingissä taksia reilu vuosikymmen sitten. Jotkut papit edelleen ajavat. Siihen tarvitaan tuomiokapitulin myöntämä sivutoimilupa, jonka puoltoa pappi anoo omalta seurakunnaltaan. Koska kyseessä on papin tehtäviin kuulumaton toimi, se vaatii sivutoimiluvan. Niin, ja papilla tulee luonnollisesti olla taksin kuljettajan tutkinto ja lupa taksin omistajalta kuljettaa po. taksia.
Kun papilla on sivutoimilupa esim. taksin kuljettamiseen, mikään ei estä häntä myös rukoilemasta pyydettäessä asiakkaisensa ”kanssa ja puolesta”. Näin olen itse tehnyt. Mutta se edellyttää aloitetta asiakkaiden puolelta ja tietoisuutta siitä, että taksia kuljettaa pappi (se tosin voi tulla tässä yhteydessä vain keskusteluissa ilmi, ei muuten).
Ei se siviilivihkiminen ole sen kummempi juttu: luvat kuntoon ja toimimaan. Vihkiparille varmaan on selvää jo kysyessään pappia toimittamaan siviilivihkimisen, että tämä voi tehdä sellaista, mitä julkinen notaari ei todennäköisesti voi tehdä: rukoilla ”kanssa ja puolesta”, kuten kirkolliskokous on päättänyt.
Mitään pakkoa tässä ei siis ole, kirkon avioliitto-opetus ei muutu eikä kirkollinen vihkiminenkään muutu. Kuinka tämä periaate rikkoisi yhteisen pöydän käytännön?
Mikä estää julkista notaaria rukoilemasta vihkiparin kanssa ja heidän puolestaan, jos pari sitä pyytää ja notaari itse tähän uskonnonharjoittamiseen suostuu?
Ei periaatteessa kai mikään – mutta sehän olisi hänelle virkatehtäviin kuulumaton toimi. Toisin kuin papilla, jolle rukoileminen on virkatoimi ja osa ammatti-identiteettiä.
Ja se on tässä kompromississa se pointti. Ei se, voiko joku muukin kuin pappi rukoilla pariskunnan ”puolesta ja kanssa”.
Tosin epäilen nykyisenä uskontoallergisena aikana, ettei sellainen rukoileva notaari kauan toimeaan harjoittaisi. Sen sijaan papille rukoileminen olisi luontevaa, jopa erityisen sallittua.
Mutta, jos sekä pappi voisi siviilivihkiä että notaari rukoilla, niin silloinhan meillä olisi maassa asiat hyvin. Ihmisillä olisi, mistä valita: rukoileva notaari (mikä taitaa olla melkoinen harvinaisuus) tai rukoileva pappi (joka on jo lähtökohtaisesti selviö).
Lienee kuitenkin hyvä muistaa, ettei notaarin / papin siviilivihkimä pariskunta tule kirkollisesti vihityksi sen perusteella, että hän rukoilee pariskunnan puolesta.
Ja juuri tässä on samalla tämän kompromissin pointti ja heikkous. Joillekin liberaaleille ei riitä mikään muu kuin kirkollinen vihkiminen – ja joillekin konservatiiveille vastaavasti papin suorittama siviilivihkiminenkin on jo liikaa.
M.O.T.
Juhan on hyvä sieltä kirkon ulkopuolelta katsella asioita. Helpottaa se paineita kovasti, jos kirkosta lähtee. Sitten katselee asioita vain ulkopuolisena. Minusta ei pappia tullut, joten vihkimisistä tuskin tulee suurta ongelmaa nytkään. Kirkossa voi elää edelleenkin. Eikä tuo asia maallikon elämään tarvitse mitenkään vaikuttaa.
Jeesuksen sanoma keskusteltavasta aiheesta mahdollisimman todenperäisesti oli, että hän antoi arvostuksen avioliitto käsityksen pohjalta yhteiselämästä, mutta ei lähimmäisen rakkauden perusteella kieltänyt muitakaan suhteita ihmisten tasa-arvoisuuden pohjalta.
Näissä, voisi sanoa kaikissa kommenteissa viitataan aina kaikkien muiden ihmisten käsityksiin vaikkapa Raamatun pohjalta. Esim. Paavali. Tuntuu siltä ettei juuri ollenkaan ymmärretä Jeesuksen mahdollisimman todenperäiseksi osoitettua sanomaa. Siis esim pappien sanomat ovat Jumalan sanomia alkaen kasteen merkityksestä pelastuksesta.
”Siis esim pappien sanomat ovat Jumalan sanomia alkaen kasteen merkityksestä pelastuksesta.”
Paaville ihmiset ovat antaneet tuon merkityksen. Kerro, mihin jakeisiin näkemys perustuu, niin paavin kuin vähäisimpien osalta?
Kirkon oppiin.
”Kirkon oppiin.”
Sitä epäilin, kun väitteillesi ei löydy pohjaa Ut:sta.
Realistista todeta, että sinun käsityksesi mukaan kirkon oppi ja UT ovat kaksi eri asiaa.
Keskustelu on karannut itse Jouni Turtiaisen blogin aiheesta väittelyksi homoseksuaalisuudesta.
On syytä muistaa – ehkä kaikki eivät asiaa edes tiedä -, että kirkko ei vastustanut samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteiden rangaistavuuden poistamista liki puoli vuosisataa sitten.
Seksuaalirikoskomitea esitti dekriminalisointia. Komitean mietinnöstä antamassaan lausunnossa (1968) kirkon perheasiaintoimikunta yhtyi komitean esityksiin siltä osin, kun on kysymys ”täysi-ikäisten henkilöiden homoseksuaalisten suhteiden rankaisematta jättämisestä”. Edellytyksenä kuitenkin on, että ”homoseksuaalisuuden suosiminen tai tämän tämän sukupuolisen käyttäytymisen ihannoiminen painotuotteissa, teatteri- ja elokuvaesityksissä, äänilevyixssä ja televisiossa määrätään rangaistuksen uhalla kielletyksi”. Kirkko olisi mieluusti lykännyt lainmuutosta. Kirkon lausuntoa käytettiin yhtenä perusteluna, kun eduskunta äänestyksen jälken lisäsi lakiin niin sanotun kehotuskiellon.
Seurasin asiasta eduskunnassa käydyt keskustelut ja vaikutin – olematta kansanedustaja – työni puolesta asian käsittelyprosessiin joiltakin osin. Lopullisessa äänestyksessä SKL:n Raino Westerholmin ehdotus rangaistavuuden säilyttämisestä sai 18 ääntä.
Tätä taustaa vasten keskustelu kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen vaikuttaa jälkijättöiseltä.
Keskeinen huono juttu tämäntyyppisissä eettisissä kompromisseissa on se, että ne antavat sellaisen kuvan, että syrjimättömyydestä (tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta jne.) voidaan aina tarpeen tullen joustaa jos siten voidaan saavuttaa jotain korkeampia tavoitteita kuten vaikkapa”ykseytta ja yhteyttä kristittyjen kesken”. Tämäntyyppisia ajatusmalleja on kristillisissä kirkoissa käytetty kautta aikain kaikenlaisten ihmisryhmien syrjinnän oikeuttamisessa.
Turtiainen: ”Näistä lähtökohdista ei dialogia synny eikä varmasti kompromissiakaan. Ne ovat fundamentalistien diskurssia, jossa näiden ajatusten takana olevat henkilöt omistavat koko totuuden ja vain koko totuuden. Sen tien päässä ei ole yhteinen ruokapöytä, vaan katkera huuto ja riitaisa ero.”
Nappi-ilmaisu!
Ei auta, vaikka kuinka koettaa näyttää kirjoituksista, että fundamentalistien tulkinta on vähintäänkin kyseenalainen. Keskustelua ei saa aikaiseksi millään.
Kiitos Jorma Hentilälle tärkeästä muistutuksesta. Avioliittokeskustelussa hankaluus on usein siinä, että ”puurot ja vellit” menevät sekaisin.
Sari Roman-Lagerspetzin kommentti puolestaan osoittaa sen, kuinka kompromissin löytäminen on vaikeaa tilanteessa, jossa kirkon avioliitto-opetus nähdään ainoastaan tasa-arvo ja yhdenvertaisuus näkökulmasta. Monissa konservatiivisissa kommenteissa toisaalta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolustaminen kirkossa nähdään vain synnin puolustamisena ja luopumuksena Raamatun sanasta.
Näistä lähtökohdista ei dialogia synny eikä varmasti kompromissiakaan. Ne ovat fundamentalistien diskurssia, jossa näiden ajatusten takana olevat henkilöt omistavat koko totuuden ja vain koko totuuden. Sen tien päässä ei ole yhteinen ruokapöytä, vaan katkera huuto ja riitaisa ero.
Yksinkertainen ja realistinen ratkaisu olisi, että kirkko kirkolliskokouksessaan ja piispojen päätöksellä muuttaisi oppiansa. Se on täysin mahdollista vaikka muuttaa Nikean 325 päätöksiä.
Soutaminen ja huopaaminen saa puurot ja vellit sekaisin. Tosin se on hyvin ymmärrettävää kirkon kannalta,koska se haluaa miellyttää kaikkia ihmisiä , jotta kirkollisverot eivät vähentyisi ja oppi utopioineen , työpaikkoineen, säilyisi . Onneksi tulevilla sukupolvilla oma ajattelukyky kasvaa myös uskon asioissa.
Turtiainen: ”Omasta puolestani voin vain todeta: minulle riittäisi murukin Totuuden pöydästä.”
Se muru, jonka tänään ”totuuden pöydästä” saat, on huomenna jo auttamatta vanhentunut.
Totuus lepää alati muuttuvan ja lisääntyvän tiedon varassa. Se on joka päivä jossain suhteessa erilainen kuin eilen.
Se että näkee asioissa perustavan ihmisoikeus, yhdenvertaisuus-ja tasa- arvoulottuvuuden ei tarkoita sitä että niissä näkee vain ja pelkästään tasa- arvoulottuvuuden. Ainakin itse ajattelen että yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat kuitenkin perusoikeuksia ( niillä on itseisarvo eikä vain välinearvo), ja niiden tulee toteutua kaikessa toiminnassa, lainsäädännössä, koulutuksessa, kasvatuksessa jne.
Kun näitä ”eettisiä joustamisia” ja ”kompromisseja” nyt kirkossa mietiskellään niin on kuitenkin tärkeä muistaa että syrjiviä käytäntöjä on perusteltu ja perustellaan edelleen kirkoissa ja usk yhteisöissä hyvin usein juuri näin, eli jonkin määrätyn ihmisryhmän ihmisarvo ja yhdenvertaisuus uhrataan jollekin korkeammalle hyvälle,tai kokonaisedulle. Tasavertaista ihmisarvoa ei pidetä itseisarvona vaan se välineellistyy tai sen nähdään koskevan vain pelastusta tai toteutuvan vain Kristuksessa, Jumalan edessä, tuonpuoleisuudessa yms. Sitä kunnioitetaan vain siinä määrin kuin se hyödyttää jotain muyta asiaa kuten ”evankeliumia” ;” yhteisön kokonaisetua”. Tämäntyyppinen suhtautuminen oli yhteiskunnassakin vallalla satojen vuosien ajan ja se mahdollisti moniin ihmisryhmiin ulottuvat avioliittorajoitukset ”yhteiskunnan kokonaisedun” vastaisina.