Piispa emeritus Eero Huovisen kirjoitus Hesarissa (HS 30.3.) herätti pohtimaan yhden totuuden mahdollisuutta kristillisessä kirkossa. Voiko uskonasioissa olla vain yksi totuus tai paremminkin käsitys, johon kaikki uskovat samalla tavalla?
Olen epäilevä Tuomas tuossa asiassa. On todennäköisempää, että olemme kaikki väärässä kuin että joku olisi yksin oikeassa.
Huovinen puolusti kirjoituksessaan nykypiispojen esitystä kahdenmallisesta avioliitosta. Hän kannatti siinä eri- ja samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. Häneltä ymmärtääkseni melko iso liikahdus tässä asiassa.
Kun on kyse uskonnosta, siis uskomisesta, on vaikea kuvitella, että kaikki yhden kirkon jäsenet olisivat samaa mieltä. Yhteen uskoon pakotettiin aikoinaan aseilla ja kuninkaan määräyksillä. Viimeksi sitä on yritetty lain kirjaimella ja raastuvalla tai piispojen ukaaseilla ja rangaistuksilla. Huonolla menestyksellä.
Minusta riittää, kun yhdistäviä tekijöitä on niin paljon, että voidaan jatkaa samassa kirkossa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa noita yhdistäviä tekijöitä on roppakaupalla ilman yhtä avioliittokäsitystäkin.
Voiko uskon asioissa olla vain yksi totuus?
Kyllä Raamatussa on ohje kaikkeen.
Matt.19:3-12. Epäselvyys nousee Raamatun kirjaimen ja hengen sopimattomuudesta ihmismielelle, mikä ei luontojaan alistu Jumalan neuvottavaksi. Alistakaa, kuolettakaa lihan mieli, tunnustakaa toisillenne erehdyksenne, vikanne ja Jumalalle syntinne, jotta Jumala voi auttaa. Katuva virheisiin erehtynyt kohtaa siinä hetkessä muiden uskovaisten, seurakuntalaisten tuen. Lankeemustaan katuvaa lähestyy Jumala Henkensä kautta ja ojentaa, auttaa ja julistaa anteeksiantamusta katuvalle ja syntinsä hylkäävälle. Synnistä parannutaan ne tunnustamalla tapahtuneessa laajuudessa.
”Uskoontullut langetessaan entisiin paheisiinsa tuotti häpeää Seurakunnalle. Ei voitu olla todistuksena Jumalan muuttavasta työstä, Voimasta. Tätä häpeää on sitten Alkuseurakunnan yritetty muuttaa, etenkin Augustinuksen käsittämättömällä määritelmällä ”sekalainen seurakunta” (copus mixtum).” (15/1/24 blogistani)
Uskovia alettiin Antiokiassa ensimmäisen kerran kutsua ”Jeesuksen seuraajiksi/opetuslapsiksi” (kreik. Christianos) ja kaikki, koko Raamattu on heitä varten, mitä ohjeisiin ja käskyihin tulee.
En katso, että on syytä kyseenalaistaa, jopa karsastaa esipaimeniin kuuluvaa ja papistoa opettavaa, joka on kolmannessa avioliitossa. Jopa parannuksen tehnyt ja tekonsa synniksi tunnustanut kohtaa niin uskovien kuin ulkopuolistenkin karsastuksen.
”Kyllä Raamatussa on ohje kaikkeen.” Tuohon et usko itsekään, Reijo Mänttäri. Teet päivittäin asioita, joita Raamaatussa ei mainita sanallakaan.
Jos päättää erota kirkosta, se on asianomaisen oma päätös, ja vastaa siitä. Jos sillä yrittää vaikuttaa johonkin, on parempi vaikuttaa kirkon sisällä. Samoin kuin heidän, ilmeisen monien, jotka kannattavat kaikkien parien vihkimistä vähintään piispojen ehdotuksen tavalla, mutta eivät äänestä ja vaikuta kirkon vaaleissa, pitäisi osallistua päätöksien tekemiseen.
Vakaumukseni on pysyä kirkossa tapahtuu mitä tapahtuu. Kukin päättää tietenkin itse. Tiedän vain että kirkossa on paljon niitä työntekijöitä, jotka ei homo-avioliittojen täyden hyväksymisen jälkeen aio pysyä kirkon leivissä. Tämä asia on hyvä huomioida etukäteen.
Markku : ” Jos sillä yrittää vaikuttaa johonkin, on parempi vaikuttaa kirkon sisällä.” Työntekijä kirkossa voi omiin työ- työtehtäviinsä hyvinkin paljon. Valtaa hänellä on kuin Aabrahamilla. Muut asiat päätetään korkeammalla tasolla, niihin ei todellisia vaikutusmahdollisuuksia ole. Tässäkin asiassa monet seurakunnat on saatu seurakuntalaisia myöten riitautumaan keskenään. Siitä huolimatta ettei heillä ole mitään mahdollisuutta päättää tästä. Sillä piispat tekevät kaikki korkeamman tason päätökset.
Pekka Pesonen: kyselytutkimuksien mukaan pappien enemmistö kannattaa kaikkien parien vihkimistä. Myös suomalaisten enemmistö, joskin kannat vaihtelevat, jakautuvat kahtia. Siksi on viisasta etsiä kompromissia, jonka mahdollisimman moni voisi hyväksyä. Juuri siitä on piispojen esityksessä kyse.
Markku Jalava.
Enemmistö kannattaa, joten päätös on pakko tehdä sen mukaisesti. Se on sanomattakin selvä.
Surullista vain on se että päätös johtaa monen kohdalla siihen , etteivät enää voi olla kirkossa työssä.
Kuinka moni lähtee ja kuinka monet tahot lopettavat kirkollisen yhteistyön kanssamme ? Joten monia vaikeuksia kirkollamme on edessä päätöksen jälkeen. Mistään paremmasta toimintaympäristöstä en kuitenkaan tiedä. Joten aion pysyä kirkossa.
Tuntuu pahalta että kirkko on ollut pakotetettu riitauttamaan seurakuntansa ja näin kadottamaan suuren osan omista toimintamahdollisuuksistaan. Mielessäni herää kysymys onko asian kuitenkaan ollut niin tärkeä ?
Markku J ja Pekka P. Perustellusti voi kyllä miettiä, onko kansankirkossa pysyminen enää mielekäs vaihtoehto meille, jotka haluamme pitäytyä Raamattuun ja kirkon tunnustukseen. Kansankirkko on kyllä monille rakas.
Paljon puhutaan papeista ja avioliittoon vihkimisestä. Mutta entäs ne kanttorit, suntiot, nuorisotyöntekijät, diakonit ja vaikkapa emännät, jotka eivät halua osallistua spn-vihkimisten ja hääjuhlien toteuttamiseen tai opettaa rippikoululaisia niin, että kirkossa on kaksi keskenään täysin erilaista käsitystä avioliitosta? Puhumattakaan niiden seurakuntien luottamushenkiköistä ja aktiiviseurakuntalaisista, jotka eivät halua tällaista menoa omaan kotikirkkoonsa? Monissa seurakunnissa kun on kysymys demokraattisesti valituista paikallisista enemmistöistä. Mitäs sitten, kun messun toimittava pappi ei halua rukoilla Kallen ja Villen avioliiton puolesta yhteisessä esirukouksessa? Tai asiasta tulee omantunnon kysymys esirukoilijana toimivalle diakonille tai vapaaehtoiselle maallikolle? Ja he toimivat oman uskonsa mukaisesti myös käytännössä…
Minusta Ville Auvisen blogit Seurakuntalaisessa sanoittavat tilannetta erinomaisesti. Murheellista ja sanomattoman surullista.
Marko Sjöblom: pitäisikö tai voisiko kirkossa ajatella asiaa myös niiden sukupuolivähemmistöön kuuluvien parien, jotka haluavat tulla vihityksi kirkollisesti avioliittoon, kannalta?
Toivo L. Minusta kysymyksesi on väärin asetettu. Kristillisen kirkon ei – oman uskon- ja avioliittokäsityksensä nojalla – pidä vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaan tukea asianomaisia elämään seksuaalisen suuntautumisensa kanssa muulla tavoin ja syrjimättä tai kiusaamatta yhtään ketään.
Anteeksi nimisekaannus, Markku Jalava.