”Corpora non aqunt nisi fixata!” on eräässä asiayhteydessä käännetty sanoin ”kappaleet eivät liiku ilman kiinnekohtaa”. Otaksun ajatuksen ilmentävän inhimillisen elämän koko kirjoa. En aikaisemmin ymmärtänyt Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointia. Täysin turhaa, ajattelin. Nyt huomaan erehtyneeni. Näen lukuisten taitelijoiden, käsikirjoittajien, ohjaajien, käsityöläisten ja kenen tahansa tekemisiinsä vakavasti suhtautuvan ilmaisevan jotain todellista. Uudelleenfilmatisointi tuo esille jotain sellaista, mitä ei kirjailija edes itse saati ensimmäinen ohjaaja ole ymmärtänyt tai jonka vasta uusi aika tekijöineen nostaa arvoksi, kuten kaveria ei jätetä. Kirjan vaikeasti haavoittunut sotamies Ukkolakin pyytää (v. 2010. sivu 426), ettei häntä jätettäisi. Armolaukauksen sijasta häntä rahjataan halki korpien. Lopuksi hän päätyy uudelleenfilmatisoinnin mukaan ampumaan itsensä sotamies Vanhalan korostetun tarkoituksellisesti ja helposti saatavalla aseella.
Liki kolmetuntisen elokuvan pari sekuntia riittää vaihtamaan suomalaisen myyttisen sankaruuden – kaveria ei jätetä – Suomen Ulkopoliittisen instituutin ja Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun tutkijoiden raportin mukaan (Ks. YLE Suomi jätti evakuoimatta Afganistanista tulkit ja vartijat, Ruotsi ei – Tutkijat: Hallitus väisteli vastuuta…) Afganistan-operaation konnan rooliksi. Osallistuvista maista Suomi teki mitä runsaimmin verukkein vähiten avustajiensa, kavereittensa pelastamiseksi. Sotavuoden 1944, kirjan ilmestymisvuoden 1954, elokuvaversioiden valmistumisvuosien 1955 ja 2017 sekä Afganistanin evakuoinnin elokuisen 2021 välinen aikajänne paljastaa maamme moraalisen ilmapiirin rapautumisen. Sama kielteinen kehitys ilmenee yhteiskunnan liki kaikilla tasoilla. Esimerkiksi hallituksen viimeisessä budjettiriihessä odotettuja ja jo viidesti lykättyjä työllistämistoimenpiteitä SAK:n asiantuntija luonnehti, koko hallituskausi huomioiden, pikemminkin aikataulun kiristykseksi kuin lykkäykseksi. Totuus ja valhe samaistuvat keskenään samoin kuin vastuuttomuus eli poliittinen vastuu (itse)murhaan. Jaloimmatkin puheet samanaikaisesta pakolaiskiintiön nostamisesta, kaverien tultua jo jätetyiksi, kuulostavat sisäpoliittisten irtopisteiden keräilynä sitäkin irvokkaammilta.
”Kappaleet eivät liiku” – eli mitään pysyvää kehitystä ei tapahdu tieteessä, taiteessa, korkealuokkaisessa työssä, yhteiskunnallisissa tavoitteissa eikä todellisuudessa ylipäätään – ”ilman kiinnekohtaa” eli perimmäisen arvon määrittelyä. Mitä arvoa, kysynet? Tieteessä nobelistit kutsuvat sitä usein intuitioksi, monet pelkäksi sattumaksi, taitelijat ehkä onnettareksi, uskovat johdatukseksi ja kristityt sisäiseksi ääneksi eli omaksitunnoksi. Jopa pääomaa ja työvoimaa edustavat tahot, itsekkäät työnantaja- ja työntekijäliitot yhdessä valtion kanssa taistelevat yhdestä ja samasta aineellisesta hyvästä, rahasta. Ne muodostavat keskenään Benito Mussolinin nimeen vihityn yhteisen kiinnekohdan eli korporaation.
Korporaatiossa kohtaamme saman sanojen ja tekojen keskinäisen valheellisuuden. ”Kappaleet eivät liiku ilman kiinnekohtaa” tarkoittaa, ettei mitään pysyvää tapahdu ilman kaiken kattavaa yhteistä nimittäjää edes työmarkkinoilla. Taloudellisen ja yhteiskunnallisen kiinnekohdan, korporaation alkuperäinen latinalainen käsite viittaa mm. ”ammatti- ja yhdyskunnan” ohella ”Jumalan lihaksitulemiseen”. Nimi- ja laatusanana (niinikään latinaksi substantivum ja adiectivum) puhumme silloin Kristuksesta ja kristuksenkaltaisuudesta.
Jokaiselle elokuvatuottajalle, käsikirjoittajalle, kuvaajalle, taiteilijalle, kirjailijalle, liike- ja tiedemiehelle tai kenelle hyvänsä menestyvälle, työhönsä vakavasti suhtautuvalle työntekijälle on ominaista herkkyys aistia alati muuttuvassa ympäristössä kiintopiste, johon suhteuttamalla voi havaita oman kasvunsa ja edistymisensä tai sen puuttumisen. Eikö koko evoluutiokin puhkea kukkaansa vain silloin kun eliöt käyttävät herkkyyksiään oman elinkelpoisuutensa, hyvinvointinsa edistämiseksi? Monin tavoin mitä erilaisimpien kriisien ympäröiminä tulisi niin yksilön kuin yhteiskunnankin etsiä kaikkien hyväksymä ja kaikkia aloja – taiteesta politiikkaan – palveleva kiinnekohta. Yhtenä vaihtoehtona on omatunto.
Entäpä jos nämä vain haukkuvat? Miten se tulkitaan?
Asia herättää joukon kysymyksiä: Tulkataanko puhee myöst koirien kielelle? Eikö tällöin sitä ”messua” pitämässä täytyisi olla jokin koiran lajitoveri? Mitä jos koiran isäntä onkin menossa sinne kuviteltuun helvettiin/kadotukseen, mutta koira olisi kelvollinen taivaaseen? Kenelle, vai tuleeko ma´hdollisesti molemmille silloin paha mieli?
Miten taas tulkitaan Ilmestyskirjan 22. luvun sanat: ”14. Autuaat ne, jotka pesevät vaatteensa, että heillä olisi valta syödä elämän puusta ja he pääsisivät porteista sisälle kaupunkiin! 15. Ulkopuolella ovat koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat ja tekevät.”
Ei kai kukaan kuvittele, että tuossa tarkoitetaan nelijalkaisia koiria? Nuo ulkopuolelle jäävät koirat ovat kaksijalkaisia – kyynikkoja.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kyynikko
Juha Kajander: ”Nuo ulkopuolelle jäävät koirat ovat kaksijalkaisia – kyynikkoja”
Ei aina välttämättä. Näissäkin voi olla ihan kunnon tyyppejä, joilla ei ole mielessä pelkkiä ”koiruuksia” tai vastaavia asioita.
Entäpä jos nämä vain haukkuvat tilaisuudessa/tilaisuuden?
Opaskoiran kanssa liikkuvien näkövammaisten näkökulmasta katsottuna olisi tietysti välttämätöntä että koiran voi tuoda jumalanpalvelukseen. Jos siis näkövammaisia halutaan jumalanpalveluksiin. Mutta ehkä Suomenkin kirkossa onkin jo niin, että opaskoiran kanssa voi tulla (?).
Muutenkin koira-messu on mielestäni hyvä idea. Omistajan vastuulla on tietenkin sitten arvioida se, onko oma koira sellainen, että sen voi viedä jumalanpalvelukseen. Jotkut koirat käyvät haukkumaan, etenkin jos samassa tilassa on muita koiria.
Vanhempieni mukava dobermanni lauloi aamuhartauden virret – siis 2 kappaletta. Nukuimme yläkerrassa ja tiesimme kelloajan ja ehdimme kuuntelemaan puheen ja välillä nousimme kaffeelle kakkosvirren aikana. Koirapuistossakin on tullut laulettua jouluvirttä laulavan koiran ja hänen emäntänsä kanssa – hauskaa vaihtelua. Omat koiramme ovat reagoineet brassiin – messinki puree !
Tässäpä mielenkiintoinen kysymys. Koirat kirkkoon omistajiensa seuraksi, entäpä heppatyttöjen hevoset, jollakin voi olla sika lemmikkinä voisiko sen tuoda messuun. Sitten on pienet lemmikkijyrsijät ja käärmeet. Mitä kaikkea ihminen oikeasti seuranaan pitääkin, messuun vaan.
Jumalan luomia kaikki eläimet ovat kuten ihminenkin, mutta eläin menee eläinten taivaaseen siihen ei Jumalansanan saarnaa tarvita.
Jumalan luomia kaikki eläimet ovat kuten ihminenkin, aivan. Eivätköhän luodut mene ihan samaan taivaaseen, luulisin. En kiistele.
Tämän jutun ajatus on hyvä. Tiedän paljon ihmisiä, joille lemmikki on todella rakas. Monelle jopa ainoa, joka rakkautta osoittaa. Mitä tällaisiin tapahtumiin tulee niin omistajahan sitten katsoo, jaksaako/haluaako lemmikki olla mukana muita häiritsemättä.
Nykyisinhän koiria saa ravintoloitsijan luvalla viedä vaikka pubiin. Joissakin kirjastoissa on näitä lukukoiria eli lapset saavat rauhassa lukea turhia kysymyksiä tai keskeytyksiä tekemättömälle kuulijalle.Toimii kuulemma hyvin. Hieno idea sekin.
Ja on näitä esim. vanhainkodeissa vierailevia ”hoitokoiria ja kissoja”, jotka ovat todella odotettuja ja pidettyjä vierailijoita. Joten miksei mukaan nämä rakastettavat kaverit kirkkoon myös tai vaikka sen ulkopuolelle järjestettyyn tilaisuuteen.
On toki paikkoja, joihin koirat eivät saa tulla. Esimerkiksi ruokakaupat. Lasten leikkipuistojen porteilla on täällä Helsingissä kyltit, joilla kuvan perusteella ainakin skotlanninterriereiltä on pääsy kielletty, ja pelkään pahoin sen koskevan muitakin koiria. Mutta miksi koira ei saisi päästä kirkkoon? Toki ne haukkuvat, mutta pitäisikö samasta syystä kieltää kirkkoon pääsy yskää potevilta ihmisiltä?
En osaa etsiä Raamatustani tiukasti omaa kantaani tukevia kohtia, kuten monet kirjoittajista näyttävät tekevän. Muka-vitsit ovat liian kärkeviä ymmärrykselleni. Muistaako kukaan Fransiskus Assisilaista, joka saarnasi linnuille? Miksi hän teki niin?- Vanha kissamme livahti muutaman kerran isännän perässä kirkkoon. Siinä meillä olikin tekemistä, kun jahtasimme mirriä saadaksemme sen kiinni ja kotiin ennen siunaustilaisuuden alkua. Vanha kasku kertoo suntiosta, joka yritti saada kiinni kirkkoon livahtaneen koiran. Pappi totesi tyynesti: se on Muttisen koira. Hyvä, että siitä perheestä edes joku tulee kirkkoon.
Liisa Ahti: ”Vanha kasku kertoo suntiosta, joka yritti saada kiinni kirkkoon livahtaneen koiran. Pappi totesi tyynesti: se on Muttisen koira. Hyvä, että siitä perheestä edes joku tulee kirkkoon.”
Olisikohan Muttinen ajatellut, että se kirkossa käyminen olisi lähinnä ”koiran hommaa”; ”koiran virka”? En tiedä, enkä väitä sellaista, kunhan nyt vain kysyn.
Tarja Aarnio: ”Nykyisinhän koiria saa ravintoloitsijan luvalla viedä vaikka pubiin.”
Amerikoissa taas, jossa ravintoloissa on usein ”megasuuria” ruoka-annoksia, voi asiakas pyytää sille osalle jota ei jaksa syödä ”dogbag:in.” Ehkäpä tätä ideaa voisi soveltaa myöskin, jos joku ei oikein jaksa sitä saarnaa tai messua kirkossa kuunnella loppuun. Kyseistä pakkausta vain pyytämällä voisi maine tallella poistua paikalta. 🙂
Eikös Kirkon suurimman vallan ja nerokkaimman vaiheen aikana elämiä ollut myös harhaoppisyytteissä? Muistaakseni niitä ruoskittiin ja poltettiin rovioilla? Siis ennen Valistusiakaa,jolloin järki voitti tämänkin uskonnollisen järjettömyyden:
”Not even the animal kingdom could escape from the arm of the law! The legal framework for the judicial prosecution of animals was formulated in the 13th century, by the Italian theologian and scholar, Thomas Aquinatus. He maintained that even though animals were creations of God, their criminal actions were attributed to an unholy alliance, since those four-legged criminals were acting on the instructions of the Devil. They were his instruments on Earth – his faithful servants – therefore through their punishment, the faithful were actually punishing the Devil himself.
Formal procedures
Edward Evans was the first to study and to analytically record the judicatory adventures of animals. In his book, “The Criminal Prosecution and Capital Punishment of Animals” which circulated in 1906, the American author described 191 court cases where animals were the accused. According to the information presented by him, 36 cases were tried in the 15th century, 57 cases in the 16th century, and 56 cases in the 17th century. Pigs, cows, wolves, rats, dolphins, and even insects found themselves confronting justice, and were actually subpoenaed to answer to their illegal actions. The procedure was formal in every way. The animals were placed in custody; the State would appoint their defence lawyer, the court would listen to the arguments of both parties, and would finally return a verdict. In the event that the capture of the accused animals was not feasible (rats, insects, fish), the court would issue a decision ‘in absentia’ of the accused. The 1993 movie «The Hour of the Pig», was based on Evans’ research. The theme of the movie was the task of a young lawyer who undertook the defence of a…..killer pig…” (Nettilähde).
Eläinsuhteet voivat olla arvokkaita ihmissuhteiden lisänä, mutta korvikkeina ne lienevät heikohkoja.
Juttu koiramessusta kuulunee siihen uutisointikategoriaan, johon entinen toimitussihteeri opasti harjoittelijaa: Ei se ole uutinen, jos koira puree postinkantajaa. Se on, jos postinkantaja puree koiraa.
Kiitos hyvästä blogista. Itse ihmettelen edelleenkin, miksi Tuntemattomasta on tehty kolme elokuvaa ja Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta kaksi. Kuitenkaan mitään vastaavaa – ja ennen kaikkea uutta – ei saada tehdyksi sisällissodasta. Vaikka esimerkiksi Tampereen taistelu on edelleenkin Pohjoismaiden sotahistorian suurin kaupunkitaistelu. Siitä ei puutu dramatiikkaa tai moraalisia dilemmoja. Jääkäriliikkeen lieveilmiöistä puhumattakaan: vakoilua, erämaata, sabotaasia ja biologista sodankäyntiä.
Ero esimerkiksi BBC:n dokudraamoihin on valtava. Britit ja irlantilaiset ovat kyenneet tekemään loistavaa minisarjaa vuoden 1916 traagisesta Pääsiäiskapinasta.
Mannerheiminkin elämästä saisi muuten irti yhtä ja toista, jos uskallettaisiin luopua sankarimyytistä: kouluhäiriköintiä, taloushuolia, sotaa, henkilökonflikteja ja kriisinhallintaa. Kolmella – neljällä kielellä. Inhimillisesti ja arvostavasti, mutta samalla kriittisesti.
”Mannerheiminkin elämästä saisi muuten irti yhtä ja toista, jos uskallettaisiin luopua sankarimyytistä:”
Sankarin myytti tai maine ei nouse siitä, missä ihminen on heikko ja tekee väärin, vaan siitä missä hän on vahva ja tekee oikein!
Mannerheimin elämä oli käsittämättömän upea kehityskaari.
Kuinka monta sataa vuotta pitää elää, ennen kuin näiden häpeällisten (kaikki sodat ovat häpeällisisä) muistelemisesta luovutaan. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä valheellisempia ne (esim. elokuvat) ovat. Miksi miesten ”sankaritarinat” liittyvät aina tappamiseen ? Naiset pitivät yhteiskuntaa pystyssä.
Mitä tulee Afganistaniin, jälkiviisaus on helppoa. Ei tänne kaikki ”kaverit” mahdu, oli maa mikä tahansa.