Hyvä kysymys aikanamme on totemismiin tarrautuminen todistamisessa asian puolesta ja vastaan.
Politiikassa asia on tuttu indoktrinaatiossa saada Ihmiset uskomaan välttämättömään vaikkei samalla kertaa koskaan puhuta poliitikkojemme intohimoista ajaa lähellä puoluetaustaansa kuuluvia asioita.
Onko kirkossamme samaa huomattavissa: Kanssa ja yhdessä muttei puolesta, seurakunnan, seurakunnan tavan, ja lukijan mukaan, ja minne substanssi menee omantunnon aran papin siunatessa samansukupuolisen perheen kodin.
Oulussa samansukupuolisen tahtomisen asia muistamalla ja rukoilemalla annettiin diakoneille ettei kukaan pappi tulisi haastavaan tilanteeseen.
Edelliseen liittyy kirkossamme rakkauden asia mihin vedotaan vaikka samaan aikaan puhutaan sietämisestä yhteyden asiassa ja nimenomaan sen takia,ja edellistä perustellaan hienosti profanismiin kuuluvilla perusteilla jolloin asian jatkumiseksi tarvitaan koko ajan uutta sanallista ilmaisua indoktrinaatioon seurakuntalaisten tyytyväisinä pitämiseksi,ja samalla vieroittamiseksi itse ratkaisua odottavista kysymyksistä.
Yksi huippuhan venkaamisessa on Helanderin malli mikä ilman kirkon päätöksiä ei anna kirkon, ei alttarin, eikä seurakunnan siunausta, mitä Luther piti tärkeänä. Näin siunaus olisi sama kuin uskovan maallikon maistraatin vahvistaman konsensuksen jälkeen antama.
Kirkkososiologian professori Emerita Helanderin kompromissiehdotus oli paikallaan tehdä ja päättää jotakin eteenpäin pääsemiseksi.
Asiallinen ehdotus sivuutti kuitenkin asiaa siunauksen substanssista ilman kirkon päätöksiä.
Oikein en usko kyse olleen vahingosta vaan hiljaisesta toiveesta ettei asiasta huomata keskustella. Saihan ehdotus suurta kannatusta alkuunsa.
Vihkioikeudesta luopuminen ei myöskään tuo asiaan rauhaa selvyydessä kun fokus siirtyy siihen minkälaista maistraatin vahvistamaa avion konsensusta kukakin pappi olisi valmis siunaamaan omaatuntoaan loukkaamatta pyydettäessä, ja tämä ilmeisesti alttarin yhteydessä, samalla kun osa kirkon papistosta pitää moista syntinä. Eihän tämmönen vetele.
Näin tarvitaan kirkolliskokoukselta ryhtiä, ja ennenkaikkea kirkolliskokouksen pitää vaatia Piispoja osallistumaan keskusteluun asiasta.
Tyhjästä pönöttämisestäkö He nauttivat huomattavan suurta korvausta vaivastaa, ja ja oliko niin että saavat erillisen korvauksen istuntopäivistä.
Tätä en voi vahvistaa vaan syntyy muistin kuvasta mikä sitten voi olla vääräkin.
Kansankirkkoon kuulumisesta kenellekään asiasta ei synny traumaa. Asiaa edelliseen ei synny eikä voi syntyä kun ohjeistusta sielunsa hoitamiseen ei haluta antaa seurakunnan kokoontumisissa. Tämä on tietysti kirkon rivikristityille helpottavaa.
Kuitenkin samaan aikaan samasta opista vaivaannuttavat Itseään kirkkomme papit niin naispappeudessa, kuin samansukupuolisen tahtomisen vahvistamisen asiassa.
Hoitona edelliseen kirkkomme johto tarjoaa mallia missä rakkaus kirkkomme yhteyteen haluaa ymmärtää sietämisten vaikeuden olla yhden kirkon jäseniä kuten sen palvelijoita.
Olisiko näin hyvä uudistaa kirkkomme aiheita sunnuntaikokoontumisiin niin että niin halutessaan seurakunta voisi aiheekseen valita ”Siedättämisen kirkkopyhä”, jolloin erityisesti voitaisiin huoli ja murhe osoittaa vaivaannuttaviin asioihin, ja sitten yhdessä seurakunnan kanssa rukoilla Jumalalta ohjausta parempaan suuntaan, ja tämä tietysti yhteyden asiassa rakkaudessa.
Kannatuksestahan ei voi tietää ennen asiasta kysymistä.
Edellätulleista mainituista vaikeuksista avioasiaa pidän haasteellisempana. Vuoden 1986 ponnen jälkivaikutukset hiljalleen hälvenevät kun kaikki kirkkomme antavat mahdollisuuden miespappien toimittamaan Messuun.
Toki haluan naispapeille saman mahdollisuuden jolloin seurakuntalaiset hyvin äänestävät jaloillaan.
Onkohan minulla päällä jokin esto jottei kommentointia synny. Toivoisin sitä kovasti.