Näin jälkeenpäin asia jo naurattaa, mutta silloin tietysti harmitti, että olin ihan tillin tallin. Minun piti tuona iltapäivänä mennä erään elokuvan ennakkonäytökseen, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun tulin haastatelluksi aviisiin, videolle ja radioon. Minulta kysyttiin mm. sitä, miten hyvä blogi syntyy. Mistä minä sen tietäisin, minähän vain kirjoittelen tekstejä, en ole mikään opettaja. Sen verran olin pyörällä päästäni, että en osannut sanoa sitäkään, että en tiedä, täytyy kysyä viisaammilta. On näet monia elämänaloja, joissa tunnustaudun ikuiseksi harjoittelijaksi.
Palkinnonjulkistuspäivän aamuna olin työterveyskeskuksessa sokerirasituskokeessa. Juottivat sokerilitkua ja minä aloin voida todella pahoin. Kun sokeri normaalisti on jossakin välillä 5-8, niin minulla se huiteli tuon kuurin jälkeen jossakin 13,9:ssä. Lääkitys aloitettiin välittömästi. Olo oli niin tukala, että tuntui kuin en löytäisi päästäni yhtään tolkullista ajatusta ja ainoa sana, jonka sain mongerretuksi kuivilta huuliltani oli Tota noin, öööö. Kirottu sokerihumala!
Kysymys siitä, miten kirjoitetaan hyvä blogi, on harmittanut ja mietityttänyt minua koko vuoden ajan. Hiljattain löysin kirjastosta Sanasi sun-nimisen Luovan kirjoittamisen oppaan (by Arto Seppälä & Markku Hattula) Kirja on vuodelta 2006, joten se ei vielä osaa kertoa bloggaamisesta mitään, mainitsee kylläkin verkossa toimivat kirjoittajaryhmät. Vaan mitäpä tuosta, sovelletaan, ihmiset, sovelletaan! Seppä ja Hattu saavat kirjoittaa paksua tekstiä, Ruttopuiston rovasti kommentoi hennolla ja rennolla tyylillä:
Kun ihmiset puhuvat, he erottuvat suuressakin joukossa omalla äänellään, omalla puhumisen rytmillään. Puheääni on verrattavissa sormenjälkeen; se on jäljittelemätön. Sama pätee kirjoittamisessa. On oma ääni ja sanomisen rytmi. Oma ääni löytyy usein vasta harjoittelun tuloksena, vaikka se tavallisesti on jo lapsella syntymälahjana.
RR: Aina kannattaa käyttää omaa ääntään ja olla vain oma itsensä, sillä kaikki muut suuret roolit tässä maailmassa on jo varattu!
Rohkeus on puoli ruokaa, sanoo vanha sananlasku. Kirjoittajalle rohkeus on enemmän kuin puolet tekstistä. Se on kaiken kirjoittamisen perusta. Että uskaltaa etsiä mielensä ääntä, ja kirjoittaa sitten niin kuin mieli sanoo, ilman esikuvia ja hyväksyttyjä malleja. Eli kun ryhdyt kirjoittamaan, älä pelkää, älä jännitä, sillä pelko kätkee sinun persoonasi opittujen ilmaisujen taakse. Ole rohkea, ole oma itsesi.
RR: Verbaaliakrobatia ja sanaslalom ovat olleet Ruttopuiston rovastin urheilulajeja jo iät ja ajat. Sanojen sovittelu ja lauseitten sommittelu ja sorvaaminen on aina kuulunut hannuuteni ytimeen. Siksi ei liene kovinkaan erikoista, että olen tahtonut valjastaa sanavalmiuteni Sanan palvelukseen. Tosin jonkin sortin humoristi soisin olevani myös. Rohkeutta minulta ei ole koskaan puuttunut, vaikka vieläkin monesti ihmettelen sitä, mitä lukijat kulloinkin mahtavat tarkoittaa sanoessaan, että kirjoitukseni oli rohkea.
Rehellisyys maan perii, sanoo toinen sananlasku. Kirjoittajalle rehellisyys on kaiken lähtökohta. Vain itselleen rehellinen ihminen voi kirjoittaa omalla äänellään. Teeskentelijä joutuu turvautumaan kopiointiin, käyttämään kaavoja. Hän joutuu ostamaan hyväksyntää lukijoilta.
RR: Jos lähtee ostamaan hyväksyntää lukijoilta, niin joutuu tekemään tolkuttomia kompromisseja. Niin se vain on, että lukijan on hyväksyttävä kirjoittaja nahkoineen ja karvoineen. Tai olla hyväksymättä. Toki on todettava, että kirjoittajan on suostuttava myös siihen, että moni lukija on kasvattanut itselleen terävät sarvet ja torahampaat…
Lukija on luonnostaan utelias. Hän ei saa tyydytystä ylimalkaisista latteuksista, ennalta arvattavista tavanomaisuuksista. Lukija haluaa elämyksiä; itkua ja naurua, kipua ja hyväilyä. Siinä kuin kirjoittajakin. Lukijaa ei saa pettää. Kirjoittajan on nähtävä vaivaa. Oltava rehellinen ja rohkea. Puhuttava omalla äänellä.
RR: Sanomalehtiä mainostetaan silloin tällöin sloganilla, että Lukijalla on oikeus tietää, meillä on velvollisuus kertoa. No, blogistina oleminen ei onneksi ole ihan näin tiukkapipoista touhua. Minulla on oikeus kertoa, mutta kenelläkään ei ole mitään velvollisuutta lukea. Toki toivoisin, että edes muutamilla olisi ilo lukea.
Elämä on sarja prosesseja ja vaiheita. Samalla kun ihminen omissa prosesseissaan rakentaa omaa sisäistä tarinaansa, hän käyttää sisäistä tarinaansa kaivona, josta ammentaa vettä virkistyäkseen erämaataipaleilla. Erityisesti muutostilanteissa ihminen tarvitsee uusia tulkintoja tapahtumille. Tulkintojen on oltava omia, jotta ne voisi rehellisesti omaksua, ja jotta niistä olisi oikeasti hyötyä tulevalle elämälle.
RR: Työhöni liittyy tällä hetkellä kaksi kriisiä, nimittäin Toimintakulttuurin muutos ja (viimeistään) parin vuoden päässä odottava eläköityminen. Kuten tunnettua, kriisi merkitsee samalla kertaa sekä uhkaa että mahdollisuutta. Ehkä elämänkokemus on tuonut mukanaan sellaisen näkemyksen, että näen kummassakin tapauksessa 5% uhkaa ja peräti 95% mahdollisuutta! Nyt jo tuntuu siltä, että kirjoittaminen muodossa tai toisessa tulee jatkumaan eläkkeelläkin.
Kirjoittaja on tarinoita täynnä. Tarvitaan vain joku sysäys, sytyke, joka vapauttaa mielen kontrollin kahleista, ja tarina alkaa syntyä.
RR: Tuntuu, että mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän kirjoitettavaa syntyy. Sama koskee saarnaamista. En voi ymmärtää niitä kollegoita, jotka sanovat saarnanneensa itsensä vuosikymmenten aikana ihan kuiviin, tyhjentäneensä takkinsa ihan totaalisesti. Eihän evankeliumi ole itsemme keksimä juttu. Pyhä Henki kyllä pitää huolen siitä, että saamme toimia Jumalan instrumentteina.
Edelleenkin jokainen kauttani syntynyt blogi tai saarna jaksaa ihmetyttää minua. Onhan mukana kaikki se mitä olen oppinut, kokenut, lukenut ja ajatellut. On tietoinen mieli, alitajunta ja jumalallinen perspiraatio. Korjaan: inspiraatio!
Hyvin kirjoitetussa tekstissä ovat kaikki aistit läsnä. Aistivoimaista tekstiä syntyy, kun mieli on avoin. Kirjoittaminen on osin tiedostamaton tapahtuma. Etukäteen ei voi päättää, minkä kokemuksen tai minkä tapahtuman minä otan osaksi tarinaa. On uskallettava heittäytyä tarinan vietäväksi. On annettava kaiken virrata lävitsemme. On annettava lupa mielikuvitukselle, päästettävä irti.
RR: Vaikka jo tässä iässä ja elämäntilanteessa katseeni kääntyy kurkkimaan peruutuspeiliin, niin en haikaile menneitä vaan totean vain, että tätähän tämä on ollut, minun työelämäni. Ja varmasti se on lopultakin mennyt niin kuin pitikin. Menneitteni katselu tapahtuu nimenomaan tässä ja nyt. Kyse on todellakin vain katselemisesta, enhän voi muuttaa menneitä millään tavalla.
Puhuessaan avoimen mielen esteistä Natalie Goldberg käyttää sanaa apinamieli tarkoittaen sillä kontrollia, joka meitä kaikkia vaanii lakkaamatta. Apinamieli haluaa padota avoimen mielen virran. Kun virta tyrehtyy, valtoimenaan hyökynyt tarina kutistuu liriseväksi puroksi ja kuivuu lopulta kokonaan.
RR: Eihän elävä kristillisyyskään voisi loputtomasti ammentaa mistään tunkkaisesta säiliövedestä, vaan on päästävä ad fontes, alkulähteille, elävän veden virtain äärelle. Sieltä saa virtaa. Siispä: Apinat hiiteen, vesilasi kouraan ja tanssimaan!
Jääkiekkoilijoiden kohdalla puhutaan, että he kantavat apinaa selässään, kun peli ei kulje. Monesti ensimmäinen maali, ensimmäinen onnistunut laukaus tiputtaa apinan selästä ja peli alkaa kulkea. Kirjoittajan apinamielellä ja jääkiekkoilijan selässä roikkuvalla apinalla on paljon yhteistä. Kun pääsee niistä eroon, kirjoittaminen alkaa sujua hetkittäin kuin tanssi.
RR: Eipä voisi tämä bloggaus ajankohtaisemmin päättyä kuin mainintaan jääkiekosta. Tiistai-iltana 17.5.2016 jännitin yli miljoonan suomalaisen kanssa aivan hirveänkauhean kamalasti sitä, miten MM-kisoissa käy, kun Suomen vastustajaksi luisteli ennakkosuosikki Kanada. Ekan erän viiden ensimmäisen minuutin aikana peli pyöri pelkästään Suomen kenttäpuoliskolla, sillä jokaisen Leijonan selässä roikkui kokonainen apinaperhe. Vaan niinhän siinä kuitenkin kävi, että vaahteranlehdistä tehtiin siirappia.
Pelejä ei tietenkään vielä tässä vaiheessa ole pelattu, vaan jännitettävää riittää vielä viikonloppuun asti. Mutta jääkiekossa, bloggaamisessa ja tavallisessa elämässämme on havaittavissa samanlainen kaksoisjännite: Jo nyt-ei vielä. Jotakin hyvää on jo nyt tapahtunut, jotakin tärkeää vielä puuttuu. Pyhä Henki on puolustaja, ei hyökkääjä. Mutta puolustajakin voi ihan hyvin tehdä maaleja, viedä meidät finaaliin asti.
Piispa Huovinen kirjoitti viimeisestä työvuodestaan päiväkirjakirjan, jonka nimi oli yllättäen Viimeinen vuosi. Jos Ruttopuiston rovasti tekisi saman, niin nimeksi voisi tulla vaikka Lopunajan mustelmat!