Satuinpa näkemään vajaan vuoden takaisen uutisen. Joulukuussa 2012 uutistoimisto Reuters julkaisi sen vuoden parhaat lehtikuvansa. Kuvaharrastajat sortteerasivat kuvat niin, että kaivoivat esiin niiden valotusasetukset. 98 kuvaa yhteensä. Keskimäärin 28,6 prosenttia kuvista on otettu aukolla 2,8.
35,1 prosenttia kaikista Reutersin kuvaajista käyttää Canon EOS 1D -kameraa. Sen pelkkä runko maksaa 6 000 euroa. Tavallisesti suomalainen ammattikuvaaja käyttää Canon EOS 5D -kameraa, jonka runko maksaa vajaat 2 700 euroa. Reutersin kuvaajista 36,5 prosentilla on 5D. Kuvaajan koko kalusto voi olla siinä 15 000–20 000 euron tuntumassa, urheilukuvaajilla tietenkin putket vähän pitemmät kuin Askel-lehden käyttämällä friikulla. Tämä välineasia on tärkeä: Reutersilla ehkä on jokin diili Canonin kanssa, sillä Nikonia ei käytä juuri kukaan.
Kuvasarjan alussa sanotaan lihavoidulla fontilla: ”WARNING: SOME IMAGES CONTAIN GRAPHIC CONTENT OR NUDITY.”
Millaisia ovat nämä kuvat, joihin liitetään varoitus, että niissä voi olla alastomuutta, joka voi haitata katsojaa?
Ensimmäinen kuva on elokuulta 2012, kun Syyrian kapinallisarmeijan tarkka-ampuja ampuu Aleppossa kerrostalohuoneiston ikkunasta kiväärillään. Kuvainfo: Canon EOS -1D Mark 4, lens 16-35mm, f2.8, 1/15, ISO 400.
Kuvassa 18 Mohammed Salem on näpännyt asetelman, jossa alushoususilleen riisuttu gazalainen mies on sidottu moottoripyörään jaloistaan, ja häntä retuutetaan pitkin katua. Tämä tapahtui marraskuussa 2012. Hamas epäili teloitettua miestä yhteistyöstä Israelin kanssa. Sorrettu Gazan kansa hurrasi vierellä ja otti valokuvia kännykkäkameroillaan. Mohamedin kuvainfo on puutteellinen, epäilisin 1D:tä: Mark 4, lens 16-35mm, f2.8, ISO 400.
Aukko f2,8 tarkoittaa sitä, että objektiivi maksaa ainakin 1000-2000 euroa.
Kuvassa 38 jemeniläinen Mohamed Al-Sayaghi kuvaa pahasti aliravitun vauvan. Lapsi on harmaanvalkoinen (photoshopattu myös), ja hänen ihonsa on ruttuinen. Ilme on samanlainen kuin holokaustin uhreilla.
Al-Sayaghi kertoo kuvasta: ”…Menin useamman kerran lääkeravintokeskukseen (TFC) al-Sabyeen-sairaalaan Sanaassa, missä aliravittuja lapsia hoidettiin, mutta en löytänyt hyviä kuvausnäkymiä. Tuona päivänä, kun vaeltelin sairaalan käytävillä, huomasin äidin ja tämän yhdeksän kuukauden ikäisen lapsen, Mohammed Saled al-Ayadin, istumassa ensiapuaulassa. Lapsen vartalossa oli selviä merkkejä akuutista aliravitsemuksesta. Minulla oli tunne, että tämä oli se kuva, jota olin etsinyt.”
Kuvainfo: Canon EOS 5D Mark II, lens 16-35mm at 35mm, f2.8, 1/50, ISO 500.
Kuvassa 67 on nuori mies, joka on neulalla ja langalla ommellut suunsa kiinni protestiksi Pussy Riotin kohtelusta Venäjällä. Valokuvaaja Maxim Zmeyev harmittelee, ettei nähnyt itse ompeluprosessia, joten hän joutui tyytymään ”brutaaliin” rajaukseen. Mies oli ommellut suunsa ilman puudutusta. Tilanne näytti Zmeyevin mielestä julmalta, joten hän päätti rajata kuvaan mukaan hieman mustaa paitaa ilmaisemaan surua.
Kuvainfo: Canon EOS 5d Mark III, lens 135mm, f2.0, ISO 200.
Kamera on laite. Se on tunteeton. Se katsoo mitä tahansa ja paljastaa kaiken. Kamera ei vihaa eikä rakasta. Inhimillisen katseen aivan omintakeinen piirre on siinä, että katsominen antaa merkityksen. Tieteellinen tiedonhankintamenetelmä on vakava yritys pois tuosta merkityksenantamisesta, siis tulkinnasta. Tieteessä myös tulkinta halutaan mahdollisimman kontrolloiduksi. Tieteessä ei ole tunteita. Siksi tieteellinen teologia on uskonnollisen uskon kannalta aivan yksi hailea. Ihan sama mitä puhuvat siellä, sillä ei ole merkitystä.
Kuva ja näkymä ilman tulkintaa ovat mykkiä. Kuva ilman sanoja ei sano mitään. Puhuakseen yksi kuva tarvitsee enemmän kuin tuhat sanaa. Pelkkä faktojen luetteleminen ei koskaan kerro mitään itse asiasta – koska yksittäisiä faktoja voi ymmärtää vain suhteessa kokonaisuuteen, ja kokonaiskuvan luominen taas itsessään on tulkintaa.
Eläväisinkin kuva jää arvoitukseksi, ja tismalleen sen takia kuva kiehtoo. Vanhoja kuvia katsellessa sen tajuaa. Rakennusmiehiä Amerikassa 1930-luvulla – heti katsoja miettii, mitähän noidenkin päässä liikkuu. Kuva ei sitä kerro. Katson itseäni 1-vuotiskuvassa. Mitähän tuon päässä liikkuu? Mihin sen elämä oikein meni? Mitä sille tapahtui, kun se oli 2? Ihmiset pitävät valokuvasta vain, kun se sopivasti kutittelee mielikuvitusta.
Reutersin valokuvaajat itse eivät kertoneet kuvan teknisiä tietoja, ne oli kaivettu file infosta. Mutta kuvaajien tapa selittää kuvaustilannetta tuntuu vähän… kylmältä.
Julmuuden tiedonvälitys sopii parhaiten kylmälle ihmiselle. On tietenkin reportaaseja, joissa koko tekstin ja kuvan viehätys ja ilmaisuvoima perustuu eläytymiseen. Psykopaattikin voi eläytyä, muuntua tahdonvoimalla tilanteen mukaan millaiseksi vain. Mutta nyt puhun kylmyydestä ja tunteettomuudesta, jolla kuvaaja sotatoimialueilla ajattelee yhtä paljon kuin kamera. Räps.
Aukon f2,8 suosio kertoo siitä, että se on vakioasetuksena. Objektiivit ovat todella valovoimaisia. Kuva otetaan yhtä nopeasti kuin rynnäkkökiväärillä ammutaan: tilanteet menevät ohi aivan yhtä nopeasti. Jos et ammu, sinut ammutaan. Jos et laukaise, et saa kuvaa. Myötätunto tekisi kuvaajasta toimintakyvyttömän. Se olisi sitä ”heikkomielisyyttä”, josta sota-aikana henkisesti traumatisoituneita syytettiin.
Valokuvaaja Juha Metson kuvat Sielun veljistä ja Hassisen koneesta 1980-luvulla osoittavat, että missä tahansa inhimillisen elämän alueella pitää olla nopea. Leikkikentälläkin vauhti on ihan hirmuinen.
Kylmänviileät kuvaajat paljastavat maailman – käytän uskon kieltä – syntisyyden. Kuva itsessään ei tietenkään sano syntiä synniksi, mutta katsoja tajuaa sen välittömästi. Siksi uskon ihmisen hyvyyteen. Ihminen sisimmässään tajuaa, milloin raja on rikottu. Synnin paljastaminen edellyttää itsessään syntiä sikäli kuin synti on kylmänviileää vieraantuneisuutta, kyvyttömyyttä empatiaan. Eikös ole outoa, synti synnin tunnistamisen välineenä. Väkivalta väkivallan lopettamisen välineenä. Ei pidä luulla, että rauhanneuvottelija olisi joku hippi. Rauhanneuvottelijan logiikka on psykopaatin logiikka, jolla hän junailee taisteleville osapuolille tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Sen täytyy olla kovaa peliä. Vain empatiakyvytön konemaisesti toimiva kuvaaja pystyy ottamaan kuvia synnistä.
Tässä pätevät aivan eri säännöt myös yksityisyyden suojan suhteen. Muslimille ihmisen kuvaaminen on häpeällistä, ja siksi Abu Ghraibin kuvat 10 vuotta sitten olivat kaksinkertainen häväistys. Gazan sorretut kännykkäkameroineen häpäisivät uhrinsa niin ikään moninkertaisesti. Kansainvälisten uutistoimistojen uutiskuvaajat eivät piittaa yksityisyydensuojasta. Työtoverini, suuresti arvostamani ammattikuvaaja Esko Jämsän ohje on: Saat kuvata kaikkea sitä, mitä saat katsoa. Eri kysymys on, mitä saan julkaista. Kansainvälinen uutistoimisto julkaisee häpeilemättä kaiken.
Aikuisella ihmisellä on täysi eettinen velvoite katsoa paskaa. Varsinkin toimittajan on kyettävä kylmäverisesti katsomaan sitä julmuutta, mitä ihminen tekee. Papin pitää johdatuksessa synnintunnustukseen saada ihminen tuntemaan oma julmuus ja kylmyys. Sen takia messun pitää olla K18, sillä pikkulapset eivät kykene samaan kuin aikuinen, koska lapsissa on toivo: lapset ovat viattomia. Reutersin ”parhaiden” kuvien 2012 pitäisi olla K18. Auktoriteettiuskoinen luupääluterilainen tietenkin pelkää, ettei tämä vastaa luterilaista dogmaa. EVVK. Lapsi on hyvä.
Reutersin vuoden 2012 parhaat kuvat sisälsivät ainoastaan muutaman toiveikkaan ja myönteisen kuvan. Etupäässä vuosi 2012 oli Reutersin kuvien perusteella vain sulaa lohduttomuutta.
Ihmismieli on sellainen. Suurin hyöty saadaan sellaisella, millä voidaan saada aikaan myös suurin tuho. Niin kuin leipäveitsellä voidaan leikata leipä tai tappaa ryyppykaveri. Internet olisi hirveän hyvä välittämään toiveikkuutta. Lapsissahan toivo, ajatellaan usein. Mutta en voi laittaa Internetiin kuvia lapsista, koska sillä voidaan aiheuttaa vakavia haittoja näille lapsille. Mutta parhaat kuvat 2012 olivat aika lohduttomia.
Tietenkin uutiset elävät ostajista. Kahta asiaa ihmiset kuluttavat rajusti: turruttavaa viihdettä ja pahuudesta kertovia uutisia. Jotenkin tästä pahuudestakin tulee viihdettä, niin kuin sellaisessa fundamentalistisessa Harmageddon-scifissä, jossa uskovaiset seuraavat sivusta, kun Perkeleen mahti aloittaa kolmannen maailmansodan.
Kohta se on sitten taas aika katsoa vuoden 2013 kuvat. Onko ollut hyvä vuosi?
Joku Ossi oli jo käynyt räppäämässä traditionaalisen puoli pistettänsä, minä annoin täydet viisi. Yritän palata paremmalla ajalla.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Antoi paljon ajattelemisen aihetta.
Huvittava yksityiskohta tässä on kaksinaismoralismi. Silvottuja ihmisiä voidaan näyttää ilmeenkään värähtämättä. Samaan aikaan alastomuus on kuin ihmiskuntaa koetteleva suurinkin uhka.
Kuvaaja saattaa imeytyä tilanteeseen tai oikeastaan kameran taakse niin syvälle, että todellisuus unohtuu. Hyvä esimerkki tästä on kastunut hääkuvaaja. Hän keskittyy kameran laukaisuun niin, että unohtaa tarkistaa askeleensa.
Kuvan ottaminen vaatii keskittymistä ja hetkessä unohtuu helposti ympäristö. Ei siis ihme, että kuvaajia jää autojen tai ties minkä alle kuvatessaan. Surkeimpia tapauksia ovat sotatoimialueella kuvanneet. He ovat selvinneet hengissä mutta sielu on riekaleina, kun kuoleman haju on pinttynyt joka paikkaan.
Ihmismieli ei kestä kaikkea mitä eteen tulee. Se hajoaa ja jäljet jäävät loppuelämäksi vaivaamaan. Sotiemme veteraanit ovat tästä hyvä esimerkki. He selvisivät hengissä mutta sielu oli pirstaleina. Tapasin pikkupoikana vaarin sotakaverin. Hänellä oli ladattu ase piirongin laatikossa sitä varten, että jos vihulainen taas tuleekin. Ilme kertoi sen, että hän oli valmis käyttämään asetta.
Luulenpa, että kuvien ja sanojen ymmärtämisessä on sama haaste: empatia. Empatia on avain ymmärtämiseen. Esimerkiksi kaikki auttaminen alkaa empatiasta. Empatian pohjalta nousee mahdollisuus ymmärtää, siis mahdollisuus, empaattinenkin voi ymmärtää väärin.
Myös sanat vaativat tulkintaa. En ole ollenkaan varma tarkoittaako blogisti kirjoittaessa ”Sorrettu Gazan kansa”, että tuo joukko olisi oikeasti sorrettua vai onko kyseessä ns. kaksoisviesti. Tässä mielessä myöskään sana ilman sanoja ei sano mitään. Olemme sekä sanojen että kuvien maailmassa loputtomassa ymmärtämisen yrityksen kierteessä. Meitä ympäröivä visuaalinen shokkihoito on vain jatkoa elämän pituiselle sanojen shokkihoidollemme.
Yritin parantaa tapani ja vastata lyhyesti. Kirjoitin: ”On vitsi.” Tuli virheilmoitus: ”Kommentti liian lyhyt”
Tykkäsin kovasti.
Pahuus kiinnostaa meitä, sillä se on poikkeus normaalitilasta.
Joku amerikkalainen kirjailija kertoi kokemuksistaan maailmansodassa. Silpoutuneiden ruumiiden peittämä taistelukenttä herätti ensin aidon järkytyksen. Seuraavaksi hän huomasi ajattelevansa, että tätä voisi käyttää jossakin kirjassa. Onkohan olemassa erityinen kertovan taiteilijan persoonallisuus, joka toimii näin? Muistan jonkun suomalaisenkin kirjailijan kertoneen tällaisesta taipumuksesta olla kokemusten sivussa keräämässä aineistoa työhönsä.
Maallikon järjenjuoksulla tulee mieleen semmoinen, että oikein raskaat asiat mieli yksinkertaisesti työntää sivuun ja ulkopuolelle. Ehkä tuommoinen taiteilijan toimintamalli on selviytymiskeino; taiteilijat kun tavallisesti ovat kuitenkin herkkää väkeä.
Saattaa olla, että kun Kevin Carter (josta lopppukesällä bloggasin ohimennen) nappasi Pulitzer-kuvan sudanilaisesta nälkiintyneestä tytöstä, jota korppikotka metrin päässä vaani, mies mureni ja pakeni paikalta.
Ehkä sotakirjeenvaihtajilla ja -valokuvaajilla on kuitenkin myös mukana annos seikkailijan mielenlaatua, joka ajaa jotkut huumepoliisiksi, jotkut moottoripyöräkerhon jäseniksi. Tämä on keittiöpsykologinen arvaus, jonka perustana ei ole mitään muuta kuin veikkaus.