On kuin istuisin linja-autoaseman odotushuoneessa. Pitkät penkit koleita seinänvierustoja myöten. Taipaleen takaa tulleena olen ajoissa.
Olen saattamassa veljeäni hautaan. Tämä on siunauskappelin lohduton eteinen. Kappelissa näky ei juuri muuksi muutu. Tumma väritys, laattalattia, ei viherkasveja, ei taidetta. Ikään kuin karuudella haluttaisiin vielä kasvattaa tätä ihmismielen surkeaa oloa.
Arkkitehdillä on ollut kaunis ajatus piirtää eteläinen seinä kokonaan ikkunaksi. Mistäpä hän aavisti ilmastomuutoksen tuomia helteitä, jolloin aurinko hohkaa suoraan kappelissa istujaan. Tukalassa kuumuudessa juhlan painopiste muuttuu viuhkan huiskimiseksi ja vesipullon ikäväksi. Tunnelma särkyy.
Surevalle myös tila on vankka lohdun lähde silloin, kun surun kielioppi, sanat, ovat liian kapeita. Askeesi ei ole surun paras mittayksikkö. Kauneus sen sijaan pehmentää kaipuuta.
Tiedän, että on olemassa toisenlaisiakin siunauskappeleita. Niissä tila lohduttaa ja tuo uskoa siihen, että aurinko nousee huomennakin. Kyllä, myös täällä risti, vahva symboli, on tyhjällä seinällä. Mutta mikä on sen sanoma heille, joita kristillisen kuvaston merkitys ei enää kanna. Kappeli, sen arkkitehtuuri ja kaunistaminen ovat viesti omaiselle. Eivät enää vainajalle.
Tämä hetki on omaisten, meille ainutkertainen siirtymäriitti. Joillekin muotomeno, mutta sellaisenaan arvokas. Papin työn koetinkivi on löytää näihin tilanteisiin surun lukkoja aukaisevat toivoa tuovat sanat, ilman ainuttakaan klisettä.
Tottahan suru myös taannuttaa läheiset liki taianomaisiin ajatuksiin ”mitähän vainaja tästä tai tuosta olisi ajatellut”. Tai usuttaa kevytlohdutukseen ”kyllä äiti nyt hymyilee pilvenreunalla”.
Veljen hautajaisissa Ukon pikkuiset taisivat olla elämän rajapinnalla enemmän kotonaan kuin me aikuiset. ”Missä Ukko on, kun ei se tule etupenkkiin istumaan”, he ihmettelevät.
Ratkaisukin on valmiina.
”Jos otetaan lapiot ja lähdetään hautausmaalle kaivamaan, kyllä Ukko sieltä löytyy.”
Sydänalassa kipristää. Lapset uskaltavat kysyä rohkeammin kuin aikaihmiset, eikä silloin auta höpistä joutavia. Ei ole Ukko pilvenreunalla. Ei tule Ukko enää etupenkkiin.
Wilhelmiina Honkanen
Kuopio
Monet läheiseni joutuivat kevät-talvella tekemään surutyötä tämän ukon sairastumisen tähden. Kerroin avoimesti monille sairaudestani ja huomasin miten paljon on ystäviä ja läheisiä, joille kertomani oli syvä suru-uutinen. Opin, ettei poismenoni olisi heille yhdentekevää ja tajusin miten monelle tieto siitä oli syvä järkytys. Havaitsin miten monelle olen rakas. Nyt on paljon helompaa sanoa ystäville ja läheisille, että he ovat minulle rakkaita. Ensi viikolla saan kuulla, onko todella niin, että leikkauksessa poistettiin koko syöpä ja olen siitä huolesta vapaa. Tuntuu todella uskomattomalta, että näin olisi.