Sen vähän, mikä mieleeni on jäänyt kouluajan fysiikasta, liitän ajatukseen makrokosmoksesta, jonka alku- ja rakennusaineet koostuvat kaikista niistä, mitkä löydämme kivi-, kasvi-, eläin- ja ihmiskunnasta eli myös itsestämme. Koostumuksen lisäksi myös reagointimme ulkoisiin ilmiöihin ovat samankaltaiset. Niiden huomiotta jättäminen ei jää Luonnolta rankaisematta. Ne näkyvät makrokosmoksessa seurauksina luonnossa, ympäristössä, ilmastossa, vesistöissä ja maaperässä usein vasta vuosikymmenten tai -satojen viiveellä. Voimatta muuttaa luonnonlakeja pyrimme luonnonsuojelun menetelmin ratkomaan ongelmia seurauksista käsin.
Mikä on liian suurta mielen hahmoteltavaksi se nähdään pienoiskoossa (mikrokosmoksessa). Kääntäen, mikä on liian pientä silmin havaittavaksi sen näkee kokonaisuudessa (makrokosmoksessa). Alussa yhdestä solusta syntyneen elämän ja sittemmin miljoonista soluista kehittyneen ihmisen mikrokosmos sen sijaan reagoi vastaaviin laiminlyönteihin lyhyemmällä kuukauden, päivän tai jopa muutaman tunnin viiveellä aina kuolemaan johtavin seurauksin. Parantamistaidon aamuhämärässä ja vielä nykyäänkin monia sairauksia, joiden alkusyytä ei tunneta, hoidetaan oireiden tasolla. Lääketieteen historia kuvaa ihmisen sisäeritysjärjestelmää verenkiertoineen osana mikrokosmosta. Vakavasti sairastunutta pidetään joissain tapauksissa hengissä keinotekoisesti erilaisilla seuranta- ja rekisteröintilaitteilla. Sairastuneen elintoimintoja pidetään tasapainossa jopa viikkoja, jotta elimistö pystyisi palauttamaan puolustusjärjestelmän ennen sairastumista olleelle tasolle. Näin aikaisemmin parantumattomina pidettyjä potilaita voidaan pelastaa käymällä käsiksi taudin seurauksiin eikä sen syihin. Puhumme silloin tehohoidosta.
Muistellessani pinnalliseksi jäänyttä koululukeneisuuttani mieleeni palautuu tunnetun professorin sanat, joiden mukaan ”jokaisen elävän solun unelma on tulla kahdeksi soluksi”. Eikö se rakennu ajatukseen, että jokainen solu jakautuessaan rakentaa itsensä. Toistuvasti jakaantuessaan muodostuu ihmis-, eläin- ja kasvikunnan käsittävä kokonaisuus. Mikrokosmoksena ihminen – eräänlaisena solukasautumana – hakeutuu, luodakseen uutta elämää, yhdeksi kokonaisuudeksi miehenä ja naisena. ”Yhdeksi lihaksi” tulleena heidän unelmansa uuden elämän luomiseksi tapahtuu ”jakautumalla kahdeksi”, sinuksi ja minuksi. Toistuessaan sittemmin polvesta polveen sen seurauksena syntyy toistensa kaltaisista ihmiskunta, joka fysiikan ohella noudattaa myös toista, omalletunnolle pohjautuvaa lainalaisuutta.
Ihminen on jo rakenteellisesti yhteisöllinen. Luonnon tunteman neitseellisen lisääntymisen ohella ihminen yhteisöllisenä eli sosiaalisena hakeutuu toistensa yhteyteen ensin perheen sitten suvun, heimon, kansan ja lopuksi ihmiskunnan jäsenenä. Sitä vuorisaarna kutsuu Jumalan valtakunnaksi. Laadullisesti eli adjektiivinomaisesti sitä kuvataan sanalla oikeudenmukaisuus. Ihminen – vastakohtana erakolle – voi olla oikeudenmukainen vain suhteessa toisiin. Jos sen sijaan luovumme yksilöllisyydestämme keino- tai epähenkilöille (puolueille, hallituksille, korporaatioille tms.), jotka rakenteenkaan vuoksi eivät noudata sen enempää fysiikan lainalaisuuksia kuin puuttuvaa omaatuntoakaan, joudumme tiedeyhteisöjenkin esim. IAEA:n (Kansainvälinen atomienergiajärjestö) tavoin reagoimaan vain seurauksiin. Sillä on tänään nimikin; ydinsodan uhka ja Ukraina.
Ainoa, joka voi uhata ja käyttää ydinasetta on keinotekoinen henkilö, valtio. Ainoa, joka voi estää ydinsodan on yksittäinen ihminen. Vuorisaarnan mukaan on vain yksi ratkaisu; ”rakastakaa vihollisianne”. Kuulostaisi siirappiselta ellei haastattelija työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron uuden kirjan osalta toteaisi; ”Jos Murto olisi runoilija, aiheena olisi rakkaus, mutta hänen toimenkuvansa vuoksi pohdimme asiaa hieman teknisemmin” (HS 8.10.2022). Tarkemmin määriteltynä sanat, ”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden... meidänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä”, saavat hätkähdyttävän sisällön. Äärimmilleen vietynä menetelmä – on vastustaja diktatuuri, puoluevalta, itsekäs ja ahne taloudelliseen voittoon nojaava yritysten- tai ay-liikkeen valta – on aina toimiva. Sen estämiseksi toki vuotaa veri – sodan, työttömyyden, epäoikeudenmukaisuuden, leipäjonoissa tai muuten hukkaan heitetyn elämän tms. vuoksi – mutta muista poiketen ei koskaan toisten vaan omamme. Rakkaus nimittäin on teko, ei seuraus. Ratkaisu menetelmänä on toki tiedostettu jo parintuhannen vuoden ajan. Kokemuksen lisääntyessä on mahdollista, että menetelmää tullaan kokeilemaan ainakin ounasteltavan ydinsodan jälkeen.
