Elämäni pisin ihmissuhde päättyi kesän kynnyksellä melkein viisi vuotta sitten.
Eilen oli isäni syntymäpäivä, muistamisen päivä.
Arjen keskellä muistot nousevat esiin, aivan, juuri noin, noin isällä oli tapana. Kyllä, tämän hän olisi hyväksynyt, tuosta sanonut jotain diplomaattisesti kieltävää.
Kun ikää karttui, isä toisinaan halusi, että olen mukana, kun hän hoiti asioitaan, teki sopimuksia ja sitoumuksia. Että sitten tiedät, jos. Ettei tarvitse kysellä, jos. Me tiesimme, mikä se jos oli, mutta emme puhuneet koskaan siitä. Aikanaan jos toteutui.
Olimme pankissa ja virkailija luki kaavakettaan, tarkisti ja täydensi henkilötietoja.
Ehkä kysymykset oli ajateltu nuoremmille ja arvostaan tarkemmille, sillä virkailija kyseli kaavakkeen sanoin: koulutus?
Vastaus viipyi hetken, se oli karhean vakaa: viisi vuotta rintamalla ase kädessä.
Virkailijan kasvoilla häivähti, ennen kuin ilme palasi peruslukemille. Yhden virkkeen mittainen historian oppitunti oli mennyt perille. Elämänkoulun ja kieltäymysten oppimäärän hänkin ymmärsi olevan hyväksytysti suoritetun. Muut tiedot olivat ajan tasalla.
Pääsiäinen on käden ulottuvilla. Pääsiäisen tekstit ja puheet ovat tiiviitä. Yhden virkkeen mittaisia oppitunteja niissä on monta. Isän opetuksia.
KIITOS!
Tässä yksi virke.
Rakkauden kaksoiskäskyn siis lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmärtäminen ja pyrkimys sen noudattamiseen elämässämme sen ikuisuuden tajuamisella.
Perusta, Jeesus, siinä on kaikki laki ja profeetat.
KIitos kommenteista ja hyvää pääaiäisen aikaa!
Liisa
Kiitos tekstistäsi
On puhuttelevaa lukea mitä kirjoitit isästäsi.
Otan tähän vielä yhden ryhmän tuon kovimman elämänkoulun käyneitä kansalaisiamme: heidät joista tuli sotainvalideja.
Tuon kovan koulun päästötodistuksena maassamme lähes 96 000 henkilöä sai pysyvän vamman. Tämän vuoden alussa heitä oli jäljellä noin 3 170 henkeä. Tällä hetkellä heidän keski-ikänsä on yli 92 vuotta. Näistä vielä elossa olevista noin neljä viidestä asuu kotonaan.
Vamma, joka ensin, lapsen silmiin oli pelkkä arpi, näytti kunnolla kyntensä vasta, kun mies vanheni. Invaliditeetin kanssa ei joudu elämään ainoastaan veteraani, vaan lähipiiri.
Sotainvalidien Veljesliiton työntekijöille suuri kiitos hyvästä ja oivaltavasta avusta!