Lukijani.
Kirkollamme näyttää olevan hankaluuksia avioliiton kanssa. Jopa piispojen selonteko siitä on usein nimetty lausunnoksi. Virheellisesti, mutta ymmärrettävistä tunnesyistä.
Selonteon julkistamisen jälkeen on yksin Kotimaa24-blogisivulla aiheen tiimoilta julkaistu pari tusinaa juttua. Monista on keskusteltu jopa kiivaasti, yhteensä yli 700 kommentin verran. Määrä ei kuitenkaan takaa laadukkaita löytöjä papin arkityöhön.
Jään siis edelleen kyselemään joitakin asioita.
Selonteon mukaan avioliiton esteiden tutkinta tulee toimittaa 1.3.2017 jälkeen ”kuten voimassa oleva ohjeistus määrää.” Tarkoittanee siis, että kihlakumppanien sukupuoleen ei voi kiinnittää huomiota. Kirkkoherranvirastossa tarkistetaan vain, onko jompikumpi tai kumpikin heistä seurakunnan jäsen ja onko rippikoulu käyty. Välttääkö todistuksen allekirjoittamisen omantunnonarka pappi vai kanslisti?
Esirukouspyyntöön avioliittoaikomuksen puolesta lienee myös selonteon hengessä suostuttava, vaikka se ilmaistaan sanalla ”voidaan”. Ja jos seurakunnassa on otettu tavaksi rukoilla, niin voineeko vieraileva liturgi väistää ja hypätä jonkin parin nimien yli?
Kun vihkijäksi pyydetty pappi saa ensi keväänä eteensä todistuksen seurakunnassa toimitetusta avioliiton esteiden tutkinnasta, hänen täytyy olla tarkkana. Ennen vihkimään ryhtymistä ei riitä se, että toteaa asiakirjan olevan voimassa ja että kummallakin kihlakumppanilla on merkintä rippikoulun käymisestä. Papin pitää nimittäin opin nimissä varmistaa, että henkilötunnuksen 10. merkki on toisella kihlakumppanilla parillinen ja toisella pariton.
Onko aina näin? Julkisen perheonnen nimissä Luther salli salaisen liiton impotentin miehen vaimolle.
Kuvitellaanpa nykyaikainen sovellus. Viimeisillään oleva morsian ja hänen sulhasensa pyytävät pappia vihkimään heidät ennen lapsen syntymää. Heillä on kuitenkin ongelma: Sulhasen sukupuolenkorjaus on jo nimen ja olemuksen suhteen kunnossa, mutta henkilötunnusta ei vielä ole voitu muuttaa laillisista aikataulusyistä.
Yksi merkki asiakirjoissa on vielä hetken aikaa väärä. Salliiko nyt piispa papille oikeuden ennakoida tulevaa tilannetta ja poiketa yleissäännöstä? Näin pappi ehtisi vihkiä parin niin että lapsi on aviolapsi.
Sinun
Harmaa rovasti
Kun kirkolla on vihkimisoikeus, so. erillistä siviilivihkimistä ei meillä vaadita avioliiton juridisen sitovuuden toteutumiseksi, niin se merkitsee, että kristilliseen avioliittoon vihttävän kristityn kohdalla papin suorittama vihkitoimitus riittää. Vain kristityillä on oikeus kirkolliseen vihkimiseen, mutta kirkollinen vihkiminen tarkoittaa vain vihkimistä kristilliseen avioliittoon. Vaikka maallinen lainsäädäntö on laventanut avioliiton käsitettä kattamaan myös samansukupuolisten suhteiden lailistuksen, ei tämmöinen liitto voi mitenkään olla kristillinen avioliitto, joka on Jumalan asettama erityinen sääty.
Piispainkokouksen selonteon viimeinen kappale alkaa virkkeellä: ”Avioliittolain muutos ei muuta kirkon avioliitto-opetusta ja vihkimiskäytäntöjä, mutta se tekee tarpeelliseksi löytää kirkossa tapoja keskustella uuden tilanteen tuomista kokemuksista ja näkökulmista.”
Kunnioitan tuota muuttumatonta näkemystä. Mutta se ei sinällään kuvaa yhtään uutta käyttökelpoista kokemusta tai anna näkökulmaa arjen tilanteisiin.
Sanonko siis mahdollisille entisille rippilapsilleni, että kirkon opetus avioliitosta ei sovellu teidän tapaukseenne, joten voitte saman tien poistua? Vai lupaanko heille palata asiaan avioliiton kirkollisen siunaamisen merkeissä kunhan sulhasen henkilötunnus on muutettu? Vihkiminen kun voidaan toki toteuttaa myös siviiliavioliiton järjestyksessä.
Tai löytyykö lukijoiden kokemusarkistosta luovia, toteuttamiskelpoisia papin suuhun sopivia vuorosanoja kuvattuihin tilanteisiin?
Kristillisessä avioliittoon vihkimisessä on ensisijaisesti uskonnonharjoittamisesta, siis uskonnollisesta riitistä. Juridisesti kyse on siitä, että yhteiskunta on myöntänyt riitille oikeusvaikutuksen. Erillistä juridista vihkimistä ei siis kirkollisen vihkimisen lisäksi tarvita.
Lähtökohtaisesti avioliittoon vihkimisen riitti toimitaan kyseistä uskontoa harjoittavien henkilöiden kesken, kristillisessä kirkossa vihittävien odotetaan olevan kirkon uskoa tunnustavia kristittyä,
joka käytännössä todennetaan kirkon jäsenyydellä.
Tilanteessa, jossa uskontokunnan opin perusteella kyseinen vihkimisriitti ei sovellu tilanteeseen, ei se myöskään tilanteessa toteudu.
Karkeasti ilmaituna: mikäli pariskuntaa ei voi kirkon opin perusteella vihkiä kirkollisesti, pappi voi kylläkin ”näytellä” kirkollista vihkimistä ja vihkimisen oikeusvaikutus tuolla ”näytelmällä” täyttyä, mutta opillisesti pariskunta ei tule vihityksi kirkollisesti. Pariskunta saattaa siis jopa luulla, että heillä on ollut ”kirkkohäät”, vaikka näin ei ole opillisesti katsoen ollut.
Blogistin kuvailemassa esimerkkitapauksessa olisi selkeintä opastaa pariskunta hoitamaan juridinen avioliitto voimaan laillisessa järjestyksessä ja sitten myöhemmässä vaiheessa, avioliiton opillisten edellytysten täytyttyä, järjestämään vaikkapa perinteiset kristilliset seurat avioliittonsa kristillisen siunaamisen merkeissä.
Sikäli kun avioliiton opillisten edellytysten täyttyminen ei ole pariskunnan osalta läheisessä näköpiirissä, voisi olla paikallaan keskustella mahdollisuudesta vapaamuotoiseen esirukoukseen pariskunnan osapuolten puolesta.
Jukka. Kiitos ajatuksia herättävästä vertauksesta näytelmään.
Teologisesti ajatellen hyväntahtoinen juridisessa mielessä vihkimishetkellä samaa sukupuolta olevien kihlakumppanien kirkollinen vihkiminen ei siis näkemyksesi mukaan ole todellinen vihkiminen eikä sellaiseksi edes muutu sulhasen juridisen sukupuolen muututtua joskus myöhemmin opin mukaiseksi.
Onhan se kyllä niinkin, että ylinopeutta ajettua kilometriä ei voi hyvittää ajamalla seuraava kilometri alinopeudella.
Kivimäki: ”kristillisessä kirkossa vihittävien odotetaan olevan kirkon uskoa tunnustavia kristittyä, joka käytännössä todennetaan kirkon jäsenyydellä.”
Juu, sopiihan sitä odottaa, mutta kuinka moni oikeasti on? Kirkkoon kuuluminen ei todista uskosta ja sen vahvuudesta yhtään mitään. Minullakin on pari tuttavaa, jotka juhlalliset kirkkohäät saadakseen – olvatpa ne sitten opillisesti oikean sorttiset tai ei – ovat liittyneet kirkkoon ja käyneet tenttimässä papille rippikoulunkin. Häiden jälkeen on taas erottu. Ja se siiitä kirkon uskon tunnustamisesta.
Me ihmiset laskelmoimme monilla tavoin niin yksilöinä kuin yhteisöinä.
Liittyminen kirkon jäseneksi kirkollisen toimituksen ajaksi saattaa olla myötämielisyyden ilmaus tulevalle puolisolle (avioliittoon vihkiminen) tai tutuille vastasyntyneen lapsen vanhemmille (kummius). Ehkä jopa isovanhempien pyyntö lapsen kastamisesta on saattanut johtaa yhden vanhemman liittymiseen kirkon jäseneksi vähän ennen kastamista.
Toisenlainen motiivi (raha? pettymys?) on sitten johtanut eroamaan uudelleen.
Kun kohtaan kertomuksia laskelmoivista liittyjä-eroajista, tulen surulliseksi. Laskelmoijat nimittäin tuovat mieleeni Egyptin faraon, joka yhdeksän kertaa onnistuneesti petti Moosekselle antamansa lupauksen päästää Israelin kansa vapaaksi orjuudesta. Kymmenennellä kerralla Jumala ei enää sallinut mielenmuutosta. Pakoon lähtenyttä kansaa takaa-ajanut farao sotajoukkoineen hukkui Kaislamereen. (2. Moos. 14:26-28)
Todellisia vakaumuksen tähden liittyjiä on todellisuudessa niin paljon, että en ole kirkkoonlittymisiä aikoinaan hoitaessani halunnut kenenkään motiiveja udella vain välttääkseeni harvoja ”väärin” motivoituja liittymisiä. Liittyjät ovat asioita kertoneet, jos ovat itse tahtoneet. Ja jos on ollut aihetta, olen joskus neuvonut eettisesti kestäviä toimintamalleja.
”Onhan se kyllä niinkin, että ylinopeutta ajettua kilometriä ei voi hyvittää ajamalla seuraava kilometri alinopeudella.” Ei voikaan, koska mitään alinopeutta ei ole olemassa.
”Alinopeus” on mielestäni todellinen asia. Jos ajaa ensin ylinopeutta ja sen jälkeen hiljentää ajonopeutensa niin alas, että keskinopeus tietyllä matkalla muodostuu samaksi kuin olisi ajanut koko ajan laillista nopeutta, on ”hyvitys” toteutunut. Tähän ajatukseen perustuu myös keskinopeutta tarkkaileva liikennevalvonta.
Hengellisessä mielessä alinopeudessa on kysymys suunnilleen samasta kuin on katolisen papin määräämä katumustyö ripittäytyneelle. Se on parhaimmillaan jossakin mielekkäässä suhteessa tehtyyn rikkomukseen.
Esimerkki tapauksen vois ratkaista helposti, tutkimalla avioliiton esteet. Joitakin esteitä näyttäisi olevan. Toisaalta paperit ovat vielä kunnossa, tai vaiheessa, joka selviäisi tuolla kirkkoherranvirastossa.
Olen varmaan kirjoittanut juttuni esimerkin epätarkasti, mitä pahoittelen.
Toiseksi viimeisessä kappaleessa kuvatun esimerkin pointti on siinä, että avioliiton esteet on tutkittu säännösten mukaisesti ja papille esitetty todistus on avioliittolain ja kirkkojärjestyksen näkökulmasta OK. Opin näkökulmasta katsoen henkilötunnuksen 10. merkki kuitenkin estää pappia vihkimästä, koska se on molemmilla kihlakumppaneilla sama. Hyväntahtoinen pappi tahtoisi silti tulla paria vastaan.
Piispalla on ikivanhan tapaperinteen pohjalta mahdollisuus antaa papille pastoraalinen neuvo, jolla sallii erityisestä syystä luvan poiketa yleisestä säännöstä. Mutta en tiedä, tahtooko kukaan nykyisistä piispoista poikkeamislupaa antaa. Jotain valoa saadakseni kuitenkin ajattelen ääneen ja kuvittelen harvinaisia(kin) eteen tulevia tilanteita.
Risto Voipio muuten pohtii piispojen hiljaisuutta ja sen aiheuttamia ongelmia hyvin viisaasti blogissaan Hylätyt lampaat (https://www.kotimaa.fi/blogit/hylatyt-lampaat/).