Mar Saban ortodoksiluostari Betlehemissä, erämaassa
Kun piispa Kaarlo Kalliala Turun tuomiokirkossa tuomiosunnuntaina saarnassaan kertoi Armenian arkkipiispan sanoneen : ”Mitä hyötyä on liturgiasta, jos se ei muuta meitä”, löydän EAPPI-työn ytimeen. Liturgia tarkoittaa kreikasta käännettynä ”yhteistä työtä” ja kirkollisissa ympyröissä myös sanoja, joita käytetään Jumalaa palveltaessa jumalanpalveluksessa (tai Jumalan palvellessa meitä myös). Minulle kristillisen uskon syvin olemus ja miksi vaivaudun tunnustautumaan kristityksi on ”yhteinen työ” : sanojen takaa löytyy kaipaus kohti muutosta ja merkityksellistä oikeudenmukaista elämää, sellaista elämää, joka toteutuu ihmisten kesken, tässä maailmassa. Se kurottautuu myös kohti ajatusta siitä, että mielekäs elämä jostain merkillisestä armosta ja salaperäisestä lahjasta voisikin olla ikuista. Liturgia eli yhteinen työ ei nykyisen paavinkaan mielestä ole suumme savikielen sanoihin sidottu. EAPPI-ideologian teologiseen tunnustukseen kuuluu paavin nykylinjausten mukainen ajatus siitä, että jokainen, joka pyrkii auttamaan toisia on polulla Jumalan luo, vaikka ei uskoisikaan Häneen tai uskoisi Häneen eri tavalla kuin kristitty asian ilmaisisi. EAPPI-henkilöinä on toiminut kristittyjen ohella niin ateisteja, juutalaisia kuin muslimeitakin.
EAPPI-työ lähtee palestiinalaiskristittyjen kutsusta ja kristilliseltä arvopohjalta. Se lähtee sellaisesta raamatun tulkinnasta, missä Abrahamille luvattu maa on luvattu Abrahamin jälkeläisille sillä ehdolla, että siellä vallitsee oikeudenmukaisuus ja kunnioitus Jumalan tahtoa kohtaan ja ihmisten välillä. Jos joku uskoo Israelin nykyisen valtion olevan ”luvatun maan” ainoa omistaja, hänen tulee ymmärtää, että omistus velvoittaa noudattamaan rauhan ja oikeudenmukaisuuden sääntöjä. Pettäminen, valehtelu, byrokraattinen kieroilu, alistaminen, maiden ryöstö ja rikollisten suojelu ei kuulu ”luvatun maan” omistajan oikeuksiin. ”Luvattu maa” on monien Abrahamin perillisten yhteinen projekti. Muurien rakentaminen tai tosiasioiden kieltäminen Israelin valtion olemassaolon kiistämisen muodossa ei kuulu tähän yhteiseen projektiin.
Luvatun maan konflikti voidaan nähdä maallisena taisteluna maasta, resursseista ja vallasta käyttää niitä. Palestiinassa 30 vuotta asunut ja Jerusalemissa työskentelevä Mikko Louhivuori on korostanut, että pohjimmiltaan kyse on uskonnollisesta konfliktista. Tämä on varmasti totta ainakin siinä mielessä, että ilman tietoa pinnan alla vellovista uskonnollisista tunteista tilannetta seuraava jää täydellisesti pimeään ymmärtämättä näkemäänsä. Kristittyjen tulkinta jättää usein ymmärryksen ohueksi, koska juutalainen ajattelu on joutunut vuosituhansia tekemään tiliä ”mustan” Jumalan kanssa: sen Jumalan, joka vanhan testamentin mukaan määräsi kokonaisia kansoja tuhottavaksi, joka salli Israelin menettää useampaan kertaan menettää valtiollisen identiteettinsä ja joka lopulta salli viimeisen kauhistuttavan joukkotuhon kohtaavan omaa omaisuuskansaansa. Kristityt näkevät tilanteen uuden testamentin valossa ja ”uuden liiton” kautta mutta kristityt Pyhällä maalla ovat pieni vähemmistö. Lisäksi israelilaisen Michal Levinin kanssa keskustellessani pintaan nousi myös kristittyjen usein kaihtama fakta: juutalaisuus ja islam ovat uskontoina hyvin lähellä toisiaan ja yksi asia yhdistää teologisesti näitä kahta uskontoa: ristillä riippuva Jumala on molemmille uskonnoille kammotus ja loukkaus heidän jumalansa kuvaa kohtaan. Molempia uskontoja yhdistää siis vastenmielisyys kristinuskoa kohtaan, kuten juutalais-islamilaista keskusteluprojektia vetävä Levin totesi.
Oli miten oli, EAPPI-tarkkailijana toimiminen oli minulle henkilökohtainen mahdollisuus vielä varttuneella iällä kristittynä valita konkreettisesti puoleni. Oli valtava ilo saada seistä puolustamassa toisenlaista Israelia niiden israelilaisten joukossa, jotka eivät ole nielleet valhetta palestiinalaisten tuomasta uhasta ja sotilasmiehityksen oikeutuksesta. Nämä ihmiset jotka kuuluvat sellaisiin israelilaisiin järjestöihin kuin Tay’yush, Machom Watch, Betshelem, Yesh Din, Breaking the Silence ja Rabbis for Human Rights muutamia mainitakseni. Nämä ihmiset ovat armeijansa käyneet, monet osallistuneet jopa Israelin käymiin sotiin, joten syytökset ulkopuolisuudesta ovat perusteettomia. He todella tietävät, mistä puhuvat ja minkä puolesta taistelevat.
Näiden ihmisten viesti on se, minkä esimerkiksi Johnny Cash laulaa vanhan amerikkalaisen kansanlaulun sanoin aitona kristillisenä tuomiosunnuntain viestinä : ”Kerro sille pitkäkieliselle valehtelijalle, tuolle pimeydessä työtään tekevälle: ennemmin tai myöhemmin Jumala nitistää sinut” Ja sen viestin eteenpäin viemisessä liitymme liturgiaan eli yhteiseen työhön.
http://www.youtube.com/watch?v=eJlN9jdQFSc Johnny Cash: ”God’s Gonna Cut You Down”
On etuoikeus saada liittyä EAPPI-sisarten ja veljien kanssa siihen miljoonien ihmisten joukkoon, jotka näkevät muurien yli ja ohi tulevaisuuteen, jota hallitsee ilo ja yhteenkuuluvuus pelon, eristäytymisen ja väkivaltaan uskomisen sijaan. Tämä on kristinuskon perimmäinen viesti ja sen kantamiseen voi osallistua vaikka uskontojen raskas historia olisi sammuttanut uskon tämän viestin jumalalliseen alkuperään.
EAPPI-tarkkailijat Jerusalemin Pyhän Lunastajan kirkossa marraskuussa 2013
EAPPI-sedän kristitty on monien imperatiivien kristitty. Kristityn tulee ensiksi tietää, että Abrahamille annettu lupaus on ehdollinen. Toiseksi kristityn tulee myös ymmärtää, että maan omistus velvoittaa noudattamaan rauhan ja oikeudenmukaisuuden periaatteita. Kolmanneksi kristityn tulee oivaltaa, että oikeanlaista Israelin valtiota rakentavat ne, jotka ”ovat armeijansa käyneet”, mutta jotka sitten tulleet tuntemaan totuuden, ja erottavat totuuden valheesta. Neljänneksi kristityn tulee myös tietää, että juutalaiset ovat vuosituhansien ajan olleet kohdakkoin ”mustan” jumalan kanssa. Ja vihdoin viidenneksi kristityn tulee ymmärtää, että Johnny Cash laulaa oikeamielisen kristinuskoisen tuomion: ”Pian Jumala sinut nitistää.” Tätä viestiä EAPPI-setä katsoo israelilaisten ihmisoikeusaktivistien viestivän maanmiehilleen.
Entä sitten? Nykyinen Israelin valtio on lyhyt historiallinen oikku ja poikkeus. Daavidin valtakunta kesti aikoinaan nelisensataa vuotta ja tuli päätökseensä 586 eKr., kun Babylonian kuningas Nebukadnessar kukisti Jerusalemin. Hasmonealaisten sukujen valtio oli itsenäinen 144 eKr.– 63 eKr. Sitten tuli Rooma. Juutalaiset pantiin maantielle kahteen kertaan, Tiituksen hävittäessä Jerusalemin 70 jKr., ja sitten Hadrianuksen lopullisessa hävityksessä 132–135 jKr. Vuodesta 135 kesti aina 1832 vuotta ennen kuin juutalaiset saivat oman vallan puolesta pääsyn Jerusalemiin. Kyllä siinä pyssyä tarvittiin. Mutta entäpä historian niinä valtaisina aikoina, jolloin Juudeassa ovat valtaa pitäneet muut kuin juutalaiset, kuinka näissä vuoksissa täytettiin EAPPI-sedän oikeudenmukaisuusmaksiimi?
Ehkä eniten Hyrskyn iltasaarnassa koskettaa kuitenkin mustan jumalan ajatus. Hänen mukaan juutalaiset ovat tehneet tuttavuutta tällaisen hahmon kanssa, ja kristittyjen taju jää näistä kysymyksistä pintapuoliseksi. Kuitenkin kristinuskoisen Euroopan parin vuosituhannen aikana juutalaisia tapettiin kuin kärpäsiä vuoron perään milloin missäkin. Natsipiispat julistivat (joulukuu 1941), ettei kastekaan auta, vaan kristityiksi ryhtyneet juutalaiset on luovutettava uuniin yhtä kaikki. Tämän vuoksi oletusarvo, ”kristinuskon jumala”, ei ole holokaustista henkiin jääneille juutalaisille kovinkaan merkittävä. Mutta ei edes tämä ”jumala” ketään surmannut, vaan ihmiset aivan itse, omasta tahdostaan. Piispojen julistus, ettei edes kristityksi kastaminen pelasta juutalaista, on itselleni niin kova läksy, että kerran sen luettuaan on vaivaannuttavaa tunnustaa itsensä kristityksi. Bonhoefferin esimerkki natsiaikoina oli poikkeus, eikä sillä voi omia tuntoja puhdistaa.
Mutta näin adventin alla Hyrskyn näky oikeudenmukaisuuden, rauhan ja rakkauden unelmaan on hieno. Joka oikeamielisyyden tekee, sillä on pyhään maahan lopullinen omistus (mikäli Allah suo).
Juhani Huttunen :” ihailtiin sellaista kuin Georg Wilhelm Friedrich Hegel, jonka dialektisessa logiikassa, sen käytännöllisessä tulkinnassa, juutalainen edusti kaikkein vähiten ihmisyyttä, dialektisessa vastakohtien jännitteessä nimenomaan juutalaisuus edusti kaikkein lopullisinta vieraantumisen muotoa, jossa juutalainen oli kyvytön lähimmäisen rakkauteen.”
Hegel oli ns. spekulatiivinen idealisti, jonka valtavaa, mutta varmasti puutteellista ajatustyötä sanottiin ”tajuamisen taideteokseksi”. Hegel menehtyi v. 1831, mutta hänen ajatustaideteoksensa sai seuraajikseen lukemattoman määrän 1800-luvun johtavia ajattelijoita, jotka kehittivät Hegelin filosofiaa omista lähtökohdistaan käsin.
En epäile, etteikö näiden oppilaiden aikaansaannoksista olisi kehittynyt holocaust samalla tavalla kuin kehittyi Hegelin oppilaisiin kuuluneen Karl Marxin dialektinen materialismikin, jonka tuhot ovat huomattavasti suuremmat kuin holocaust.
Henk.koht. arvostan Hegelin taideteoksessa mm. sitä, että hän pitää Jumalaa ideana, Logoksena, joka on kaikki itseensä sulkeva rakkaus, jossa oleminen ja tietäminen eivät ole erillisiä vaan ykseytenä muodostavat elämän äärettömän kaikkeuden, jossa ihmiskunnan kehittyminen on pienin askelin etenevä itsetajuiseksi tulemisen prosessi. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että ihminen ei pysty kohoamaan jumalalliseen ennen kuin hän ”kumoaa henkensä luonnollisuuden ja äärellisyyden”, mikä mielestäni tarkoittaa samaa kuin Paavalin opetus ”lihansa kuolettamisesta Hengen avulla”.
Tuula Höltälle: En ole saksalaisen idealismin kovinkaan syvällinen asiantuntija. Tuohon kiinnostavaan kommenttiisi voin ainoastaan todeta, että keskiajan saksalainen mystiikka kantoi mukanaan kaikkia noita esittämiäsi ideoita. Oleminen ja tietäminen tosin ehkä erottaa, sillä siinä missä Hegel ei Kantista piitannut, ja näin ollen arveli itse tietävänsä, siinä mystikot katsoivat, että ei ihminen mitään tiedä.
Juha Hyrskylle
Kun Juha esität minulle vielä hämäräksi jääneestä syystä kuvaa ”juutalaisten Jumalasta” ja ”juutalaisuudesta” tavalla tai toisella vinoutuneena ja pimeänä, niin mitä maailmanuskontoihin tulee, tuskinpa löydät suurempaa valloittajan uskontoa kuin kristinusko, jota näytät pitävän ylivertaisena maailmassa.
Samalla tätä uskontoa pidetään ”rakkauden ja armon uskontona”. Tuomaslaulussakin lauletaan hurskaasti, ”missä Jumala, siellä rakkaus”. Siihen tärkeitä metafyysisuskonnollisia huomioita. Yhden on esittänyt Terho Pursiainen. Hän on todennut, että kun lauletaan, ”missä Jumala, siellä rakkaus”, ja samaan aikaan sanotaan, että ”Jumala on rakkaus”, niin lause sanoo yhtä paljon kuin se, että ”missä Terho, siellä Pursiainen”. Pursiainen jatkoi pohdintaansa: Entä siellä, missä ei ole rakkautta? Mitä siellä on?
Kristittyjen osoittaman rakkaudettomuuden jäljet heidän kaksituhatvuotisessa historiassaan on niin mittava, etten usko, että sen jälkeen kristityillä olisi mitään erityistä opetettavaa maailmassa siitä, miten kenenkään tulee elää.
Sitä vastoin juutalainen historia on hieman toisenlainen. Urpo Karjalainen viittasi Hadrianuksen julmuuksiin 135 jKr. Siitä eteenpäin kului 1808 vuotta ennen kuin juutalaiset nousivat merkittävämmin aseelliseen vastarintaan oman olemassaolonsa oikeutuksen puolesta. Näin siis tapahtui Varsovan ghettossa 1943. 1808 vuodessa kristityt olivat jo ehtineet tappaa paitsi areiolaisia germaaneja ja milloin mitäkin marginaaliryhmiä. Huomattavaa on myös ensimmäiseen ristiretkeen sisältynyt kenraaliharjoitus, jossa varsinaisten sotajoukkojen perään liittyi talonpoikia, jotka pitkin Reinin vartta tappoivat ainakin 10 000 ”Kristuksen murhaajaa”. Keskiajan juutalaisvainot kaikkineen ovat oma lukunsa kristillisen rakkauden historiassa. Kristityt onnistuivat perinpohjaisesti myös hävittämään merkittäviä intiaanikulttuureja Etelä- ja Keski-Amerikasta. Vuoteen 1943 mennessä kristillinen sivilisaatio oli onnistunut ottamaan haltuunsa 85 prosenttia kaikista maailman maapinta-aloista, orjuuttamaan liki koko Afrikan mantereen, niin että ainoastaan Etiopia oli kyennyt säilyttämään riippumattomuutensa.
Lisäksi kristityt olivat jo tuohon vuoteen mennessä onnistuneet niin sanotussa ”mustassa holokaustissa”, kun musta on päivän väri, orjuuttamaan miljoonia afrikkalaisia, joiden olot etenkin Brasilisiassa ja Karibialla olivat äärimmäisen kauheat. Kristityt myös onnistuivat kirjoittamaan katekismuksia, joissa tämä orjuus perusteltiin Jumalan rakkauteen ja luomisjärjestykseen kuuluvana asiana. Kristilliset kirkot myös valistuksen aikana ja sen jälkeen vastustivat ihmisoikeuksia, koska ne sekulaarihumanistisessa hengessään edustivat antikristillistä ”ihmisoppia”.
Juhani Huttunen :”…siinä missä Hegel ei Kantista piitannut, ja näin ollen arveli itse tietävänsä, siinä mystikot katsoivat, että ei ihminen mitään tiedä.”
Hegelin filosofian lähtökohta on Platonin ajatukset ja Kantin ”ymmärryksen kategoriat”. Hän oli sitä mieltä, että Jumaluuden kädenjälki näkyy fyysisessä maailmassa luonnonlakeina, ja että opimme tietämään ja ymmärtämään vähitellen, ja mitä emme tiedä, sen me uskomme. Tiedon lisääntymisen myötä kristinuskon dogmit muuttuvat vähitellen ”kuvannollisiksi”, mutta kun Kristuksen henki täyttää todellisesti ihmissydämen, ihmisellä on häneen ”välitön suhde hengessä”.
Nimenomaan. Mystikot taas hylkäsivät platonisen optimismin koskien järjen kykyjä. Siksi tieto korvautui kokemuksella. Avainhenkilö oli Plotinos. Sanoilla ja ajatuksilla Jumalaa ei tavoiteta, ”Jumalan ystäviä” ollaan muulla tavoin.
Pari kommenttia ansiokkaisiin esityksiin: ”Musta” jumala oli Mikko Louhivuoren termi, jonka vain ajatuksena toin julki. Hyvä, jos termi kirvoitti kielen kantoja. Missään tapauksessa sen tarkoitus ei ollut esittää juutalaisuutta ”vinoutuneena ja pimeänä”. Itse asiassa päinvastoin: katson kristinuskon tai ainakin tavallisten uskovaisten sivuuttavan Jumalan pimeän puolen tietynlaisen raamattutulkinnan puitteissa ainakin. Eli juutalaisuus on vanhempi ja kokeneempi uskonto.
Kuten totesin itsekin,kristinuskon nimeen vannoneiden valtaan, voimaan, rikkauteen ja oikeassa olemiseen kiimaantuneiden (kiitos urpo karjalainen termistä) ihmisten aikaansaannokset ovat historiassa kammottavia. Niitä muistellessa on vaivaannuttavaa tunnustaa itsensä kristityksi, juuri kuten Karjalainen kirjoittaa(anteeksi iso kirjain, ehkä kirjaimen koolla haluat viestiä jotain. Konventioista tietoisella poikkeamisella yleensä halutaan).
Sensijaan oikeudenmukaisuuden, rauhan ja rakkauden unelmaan ei ole naurettavaa tai lapsellista uskoa, koska mikään muu ei ole tässä maailmassa kestävää unelmoitavaa ja työn kohde. Voihan unelmoida paremmista pikkusikareista ja terhakkaammista autoista, kuten minäkin (joskin unelmoin paremmasta asioiden oivaltamiskykyvystä ja groovymmasta jazzmusiikista itselleni nautittavaksi), mutta jos ei usko siihen mahdollisuuteen, että Kristus voi repiä aukkoa siihen verhoon, joka peittää näkymän oikeasti mielekkään oikeudenmukaisuuden, rauhan ja rakkauden elämän todellisuuteen, on jäänyt pyörimään menneisyyden sairaille veripoluille ja historian lantatunkioille ja on menettänyt näkymän siihen tulevaisuuteen, mistä kristinuskolla totta totisesti on onnellista kerrottavaa. Eikä minulle ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa kertoa omista toisenlaisen onnellisuuden tavoitteistaan jonkun toisenlaisen uskon puitteissa. Tai uskonnottomuuden.
”ristillä riippuva Jumala on molemmille uskonnoille kammotus ja loukkaus heidän jumalansa kuvaa kohtaan”
Uusi Tie -lehden haastattelusta 15.9.1993:
”Yleisesti ajatellaan, että juutalaiset ovat kautta aikojen odottaneen lähinnä kuningas-Messiasta. Risto Santala kertoo vanhimman juutalaisen kirjallisuuden puhuvan paljon kärsivästä Messiaasta. – Vanhimmat, vähiten sensuroidut juutalaiset lähteet edustavat samanlaista sisäistynyttä Messias-odotusta, joka näkyy Uudessa Testamentissa. Kaikkein tunnetuimmat juutalaiset oppineet keskiaikana korostivat, että esim. Jes. 53 luku on ennustus Messiaan kärsimyksistä.
Eräs tunnetuimmista oppineista sanoo, että vanhimmat lähteemme puhuvat yksimielisesti, että näin haavoitetaan Messias meidän pahojen tekojemme tähden, ja jos joku ei tahdo, että hänen syntinsä näin kannetaan, hän saa kantaa ne itse…”
(Leena Huhtaniemi)
Minna: siteerasin vain Michal Levinin ja hänen porukkansa näkökulmaa. Rabbinistisesta juutalaisuudesta löytyy varmasti myös kristillistä näkemystä lähempänä olevia näkökulmia.
Kirjoitan tähän nyt hengellisen tai hengettömän aamusaarnan EAPPI-sedän innoittamana. Taivaan ja maan Herra puhui vain kerran Siinailla. Sitäkään puhetta ei kovin selvästi kuultu, ja sen jälkeen vain ihmiset ovat puhuneet. Samalla tavalla ihmisen lankeemus oli vain yhden kerran, ensimmäisen kerran, rikos Jumalaa vastaan. Kaikki muu on sittemmin ollut ihmisten välistä.
Musta jumala ei ole sen mustempi kuin valkoinenkaan jumala. Ajattelen, ettei se ole lainkaan jumala, eikä edes viittaa jumalallisiin suuntiin. Sitä vastoin kristinuskon historian yllä leijuu murhatun jumalan varjo sikäli, kun tällä ilmaisulla viitataan niihin syytöksiin, joiden mukaan juutalaiset ovat jumalan murhaajia ”suoritettuaan Jerusalemissa hirveimmän työn, minkä ihminen voi tehdä”, niin kuin kirkkoisät opettivat.
Se jumala, joka kristittyjen uskontulkinnan mukaan oli niin rakastava, että antoi ainoan poikansa kuolla, on erikoisen julma verrattuna siihen despoottiin, joka tosin sidotutti Iisakin alttarille isänsä uhrattavaksi, mutta kuitenkin vapautti Iisakin. Kyllä tästä ikävästä aikeesta moraalifilosofian historian julmimman aikeen saa ja voidaan huutaa Immanuel Kantin tapaan, ”ettei tule totella, vaikka äänesi kuuluisi suoraan taivaasta”.
Evankeliumien kertomuksissa, siis Uudessa testamentissa, liikuttaa sekin, että Jeesus Nasaretilainen jäi kuvauksen mukaan taivaallisen isänsä käsiin, uhrialttarille, silloinkin, kun hän huomasi kaiken menetetyksi. Kun kaikki olivat hyljänneet, kun tuomioistuinta tai reilua oikeudenkäyntiä ei ollut, eikä kukaan jaksanut hetkeäkään valvoa. ”Sinun käsiisi”, hän sanoi puhuttuaan sitä ennen Jerusalemin äideille ja tyttärille: ”Älkää minua itkekö vaan itseänne.” Itketty on.
Historiallisen kuorman, joka ei ole mitään muuta kuin henkilökohtainen elämä kenenkään yksittäisen ihmisen osalta, ja tämän lausun nyt vain omasta puolestani, minä en osaa muuttaa sisäistä kamppailuani ideologiseksi poliittiseksi ohjelmaksi. Joku voi moittia minua siitä, että välinpitämättömyys tai piittaamattomuus ovat jo valintoja. Hän voi olla oikeassa tai mikä luultavampaa, meillä on erilainen kanta. Erimielisyys voi olla jopa voimasanan valhe sisältötulkinnoista. Mutta musta ja valkoinen jumala, tai mikä tahansa, ovat aivan liian suuria esteitä tiellä, jolla väkisin rakentaisin vanhurskautta. Jokainen valitsee oman polkunsa, jota kulkee. En naura unelmille oikeudenmukaisesta maailmasta. En naura sille toiveelle, ettei kukaan sanoisi veljelleen, sinä hullu. Ihmisillä vain on tuiki erilaisia näkemyksiä siitä, miten maailman meno tulee järjestää, ja toisistaan kovinkin paljon eroavia myötätunnon kohteita. Näiden suhteen meidän on vaikea lopullisesti ratkaista.