Kun yritän ymmärtää paremmin seurakunnan jäsenen roolia ja mahdollisuuksia seurakunnan elämässä, ratkaisevaa näyttää olevan se, mikä on käsitys kirkon virasta. Lukijoilta pyydän kärsivällisyyttä ja tarkkuutta, tämä saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mitä se onkin. Tai sitten tämä on vain pelkkää liian vähälle jäänyttä asiaa.
Ev.lut. kirkon sanastossa Aamenesta öylättiin yhteinen pappeus selitetään varsin ytimekkäästi: ”Yhteisellä (yleisellä) pappeudella tarkoitetaan sitä, että jokainen kristitty on liitetty ”kuninkaalliseen papistoon” ja Jumalan valittuun kansaan (1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 1:6). Kaste on vihkimys yhteiseen pappeuteen. Se on osallistumista Kristuksen omaan ylimmäiseen pappeuteen. Kristityt uhraavat kuten Kristus: he antavat itsensä palveluun. Kaikki kastetut on kutsuttu Kristuksen todistajiksi.” Tärkeimpänä luen tästä kauniin kutsun palvelemaan ja todistamaan.
Pappi-sanan kohdalla tullaan siihen toiseen pappeuteen ja siitä on pitempi selitys: ”Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on pappisvirka evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten (Kirkkolaki 5 luku 1 §). Pappisvirka ulottuu apostolisen suksession kautta aina apostoleihin ja Kristukseen asti.
”Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen, erityisesti messun toimittaminen, ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi. Pappisvirka saadaan papiksi vihkimisessä, jonka toimittaa piispa. Pappisvirkaan vihittäväksi hyväksymisestä päättävät piispa ja tuomiokapituli. Päätöksestä ei voi valittaa.
”Papiksi vihittävän tulee olla
- jumalaapelkäävä ja kristillisestä vakaumuksesta tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen
- suorittanut yliopistossa sellaisen teologisen tutkinnon, jonka piispainkokous on hyväksynyt pappisviran kelpoisuusvaatimukseksi
- terveydeltään pappisvirkaan kykenevä sekä
- muutoinkin pappisvirkaan soveltuva (Kirkkojärjestys 5. luku 2 §).
”Vihkimyksen edellytyksenä on vokaatio eli se, että kirkko tai jokin seurakunta on kutsunut henkilön toimittamaan papinvirkaa. Kenelläkään ei siis ole subjektiivista oikeutta saada pappisvihkimystä.”
Toisaalta siinä on teologinen ulottuvuus, pappisvirka ulottuu apostolisen suksession kautta aina apostoleihin ja Kristukseen asti, jota ei enempää avata (kuten esimerkiksi miten pappisvirka ulottuu Kristukseen), toisaalta 0n asian hallinnollinen puoli eli näin se kirkossa tapahtuu. Raamattua enemmän selitys perustuu Kirkkolakiin ja -järjestykseen (mitä en sano vähättelevästi). Ei mitään siitä mikä on yhteisen pappeuden ja pappisviran suhde. Sen sijaan tekstissä on melko ankara sävy: päätöksestä ei voi valittaa, ja kenelläkään ei ole subjektiivista oikeutta… tuliko asia varmasti selväksi?
Toisen tutkimuslähteen Google-kirjasto tarjoaa Suomen luterilaisen lähetyshiippakunnan sivustolta Ydinkohdat, josta löytyy paljon perusteellisempi selvitys. Se on pitempi mutta kannattaa lukea. Siitä käy ilmi muun muassa, että luterilaisen kirkon sivusto käyttää huolimattomasti pappia ja pastoria melkein kuin synonyymeinä: ”Pastori on pappi, joka toimii kirkon virassa” (aamenesta öylättiin). Ei siis taida ollakaan. Mutta ensin, mitä Ydinkohdat sanoo yhteisestä/yleisestä pappeudesta?
Ensimäiseksi todetaan että vaikka yleistä pappeutta pidetään Lutherin löytämänä ja opettamana, hän ei koskaan käyttänyt sellaista termiä, eikä sitä löydy myöskään Tunnustuskijoista. Myöskään Raamatusta ei ilmaisua löydy. ”Sen sijaan kristittyjä kutsutaan pyhäksi tai kuninkaalliseksi papistoksi tai papeiksi viisi kertaa (1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 1:6; 5:10 ja 20:6).” Sitten mennään syvälle. Ymmärtääksemme ilmaisun merkityksen, meidän täytyisi tietää, mikä oli papiston merkitys ja rooli Vanhassa testamentissa. Vanhan liiton Jumalan kansa ei voinut syntisyytensä tähden lähestyä Jumalaa suoraan, ja siksi Jumala oli asettanut kansaa palvelemaan papiston, joka sen jälkeen kun oli ensin itse syntiuhrin avulla tullut puhdistetuksi, toimi välittäjänä kansan ja Jumalan välillä.
Jeesus teki omalla uhrillaan tarpeettomaksi vanhan liiton pappeuden, ja monet vanhan testamentin vertauskuvat täyttyivät siinä kun uuden liiton papit vihitään kasteessa, voidellaan Pyhällä Hengellä ja puetaan Kristukseen. ”Kun siis Uudessa testamentissa kristittyjä kutsutaan pyhäksi tai kuninkaalliseksi papistoksi, sillä tarkoitetaan ensi sijassa sitä etuoikeutettua asemaa, johon kristitty on kasteensa kautta Jumalan lapseksi tultuaan päässyt.” Varoituksen sanana todetaan että termi yleinen pappeus voi olla myös harhaanjohtava, sillä tähän pappeuteen päästään vain pappisvihkimyksen kautta, joka tapahtuu kasteessa. ”Kaikki eivät siis ole Kristuksen pappeja, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kastettuja ja yhä elävät kastettaan uskossa todeksi.” Vähän ankaruutta täälläkin. Yleistä/yhteistä pappeutta osuvammat ja raamatullisemmat termit luterilaiseen kielenkäyttöön olisivat kuninkaallinen pappeus, kuninkaallinen papisto tai kastettujen pappeus.
Vähän yllättävältä tuntuu se, että yleistä tai yhteistä pappeutta kuvataan korostetusti kristityn asemana, ei lainkaan tehtävänä. Tämä on ehkä seuraus yleisen pappeuden palautumisesta vanhan liiton pappeuteen, joka keskittyi Jumalan kansan Israelin palvelemiseen. Ulkopuolisiin eli pakanoiden pariin suuntautuminen murtautui esiin vasta Uudessa testamentissa.
Ydinkohdissa tullaan myös yhteisen ja sen toisen pappeuden eroon ja suhteeseen. Vastaus on yllättävä mutta ei vaikeasti ymmärrettävä. Ensin oikaistaan epäselvyyttä aiheuttava tapa käyttää sanoja pappi ja pastori rinnakkain, vaikka ”Raamattu erottaa nämä kaksi termiä toisistaan”. ”Paimenvirkaa ei johdeta vanhan liiton uhripappeudesta, vaan Jeesuksen asettamasta apostolinvirasta.” Pappi ja pappeus tulevat toisin sanoen Vanhasta, kun taas ”pastori” tulee Jeesuksen asettamana Uudesta testamentista. ”Uuden liiton kielenkäytössä pappeja ja papistoa ovat siis kaikki kastetut uskovat, mutta pastorit ovat tämän kuninkaallisen papiston ruokkimiseen ja kaitsemiseen Kristuksen kutsumia ja asettamia palvelijoita.”
Tämä erotus perustellaan kreikan- tai latinankielen ilmaisuilla. ”Pappi juontuu sanasta isä (pater, hp). Pastori tulee latinankielisestä sanasta pastor eli paimen… Uudessa testamentissa seurakuntaa palvelevasta viranhoitajasta ei käytetä sanaa pappi… Sen sijaan apostolin lisäksi esiintyvät termit piispa eli episkopos, vanhin eli presbyteeri, palvelija eli diakoni, evankelista, paimen, julistaja, huoneenhaltija (Ap.t.20:28, 1.Kor.4:1, Ef.4:11; Fil.1.1, Tiit.1:7). Termit voivat vaihdella, mutta itse asia on ratkaiseva.” Kuin vakuudeksi annetaan lainaus Lutherilta: ”pappi ei ole yhtäläinen pastorin kanssa, sillä papiksi synnytään, paimeneksi tullaan” (olisi kiinnostanut tietää myös mistä tämä lainaus on).
Lopuksi Ydinkohdat puhuu tavalla, josta tunnistaa sivuston ylläpitäjän ja joka ikäänkuin etukäteen torjuu kritiikin hierarkiasta ja valtarakenteesta. ”Herra itse kutsuu kuninkaallisesta papistosta sopivia miehiä ja asettaa heidät edustamaan itseään palvelemalla käsinään ja suunaan seurakunnan keskellä. Siksi on tärkeä huomata, että Raamattu ei tunne kuninkaallisen pappeuden ja paimenviran vääränlaista vastakkainasettelua. Päinvastoin, ne ovat Kristuksessa yhdistetyt toisiinsa. Paimenvirka on asetettu elämään vain kuninkaallisen papiston keskellä ja sitä varten.”
——
Sivuhyppy
Tässä kohdassa teen välihuudon, joka ei liity edes tämän blogin aiheeseen (anteeksi tämä, olen tähän asti ollut maltillinen ja rauhallinen). Paimenvirka eli arkikielellä papit olisi asetettu elämään vain kuninkaallisen papiston keskellä ja sitä varten. Voitaisiinko tästä tehdä sellainen johtopäätös, että kun paimenvirka eli papit ovat kuninkaallistoa papistoa eli yhteisen pappeuden piiriin kuuluvia eli seurakuntalaisia varten, niin varsinainen seurakunnan tehtävä eli evankeliumin julistaminen ulkopuolella oleville (miten sen nyt sitten määritteleekin) on seurakuntalaisten (joo uskossa olevien, luonnollisesti – miten sen nyt sitten määritteleekin, en jaksa…) tehtävä?? Huomaan kyllä että myös Herran pastoreiksi kutsumat miehet ovat myöskin kuninkaallisen papiston jäseniä, eli heillä on kaksinkertainen kutsumus. Tästä avautuisi mitä hedelmällisin näköala yleisen pappeuden kutsumukseen.
——
Pidän kiinni blogini aiheesta. Edellä sanotun jälkeenkin minun vaikeuteni yleisen pappeuden ja sen toisen, virkapappeuden suhteessa on seuraava. Yhtäällä näen kirkon määrittelyn, joka on sekä ylimalkainen että kovasti hallintopainotteinen, mikä ei mielestäni anna seurakuntalaiselle riittävää merkitystä seurakunnan elämässä ja työssä. Toisaalla luen lähetyshiippakunnan varsin perinpohjaisesta ja selvästi Raamattuun tukeutuvasta näkemyksestä, joka erottaa kaksi pappeutta (pappeuden ja pastoriuden/paimenuuden) kokonaan eri asioiksi. Viitaten aikaisempiin virkateologiaa koskeviin blogeihini en ole valmis omaksumaan sitä näkemystä, että papin, anteeksi pastorin, virka perustuu Jeesuksen itsensä kutsumiseen ja että se on jollakin erityisellä tavalla jumalallinen säädös. Ja että seurakunnan pappi, anteeksi pastori, edustaa seurakunnassa jollakin erityisellä tavalla Herraa Jeesusta.
Lisävaikeus tulee siitä, että myös oman kirkkoni julkaisema pappisviran määrittely kallistuu samaan suuntaan kuin Lähetyshiippakunnan vastaava sanoessaan että pappisvirka ”ulottuu” aina apostoleihin ja Kristukseen asti. Määrittely kallistuu myös roomalais-katolisen kirkon suuntaan.
Kysymykseni on: onko luterilaisen kirkkoni ja luterilaisen lähetyshiippakunnan virkakäsityksissä muuta eroa kuin että edellinen tulkitsee pappisviran koskevan myös naisia, jälkimmäinen vain miehiä? Tästä mies/nais -asiasta EN toivo nyt enää keskustelua, vaan siitä kuvaako Lähetyshiippakunnan virkakäsitys MUILTA OSIN myös luterilaisen kirkon virkakäsitystä. Tiedän että tämä jos mikä on piispojemme vastuualuetta. Mielipiteitä ja näkemyksiä on kuitenkin muillakin, mitä sinä ajattelet?
Blogisti on nyt katsonut tärkeää asiaa mihin liittyy luottamusihmisten koulutus.
Yksi asia on miten näin vähän tutkimusta teologinen tiedekunta voi tuottaa näin merkittävästä asiasta.
Olisiko syynä proaktiivisuus asian huomaamisessa mikä hyvin voisi olla esteenä hakeutumisessa seurakunnan virkaan tai virkaa tekeväksi kutsuttuna seurakunnalta.
Kuulemani mukaan papin työn vertaaminen miltei mihin tahansa työtehtävään tuo esiin työn synkän puolen. Pastorin on rakastettava koko seurakuntaa ja sen jokaista jäsentä. Oma perhe vain jää vähälle ja jopa ilman. Työssä on oltava juuri silloin, kun perhe on vapaalla. Vapaalla taas silloin, kun lapset ovat koulussa ja vaimo työssä. Seurakunnan odotukset ovat aina paljon suuremmat, kuin mitä niihin voi vastata. Silti papin on virkansa puolesta oltava esimerkilölinen kaikessa. On osattava puhua ja rustata puheita jatkuvalla syötöllä. Joka syö luovuuden ja alkaa lopulta toistaa itseään. Silti katselemme täältä ruhojuuritasolta pappeja ylöspäin ja kuunioitamme heitä parempina ihmisinä. Jos pappi sanoo jotakin, niin kuka uskaltaa väittää vastaa? En ole yhtään kateellinen papeille heidän valatvasta työtaakastaan.
Enkä pyri siihen, että heidän tehtäviään siirrettäisiin meikäläisille, vaikka se olisi monen papin työlle suuri helpotus . Sen sijaan toivoisin, että papit antaisivat tilaa meille sellaisiin tehtäviin, joita he itse eivät voi tehdä ja joita seurakunta kuitenkin tarvitsee.
Pekka entäpä kun pappi oasisikin lukea, siis kun Jeesus selkeästi sanoo mistä tunnistaa Hänen seuraajansa, keskinäisestä rakkaudesta, niin kun pappi osaisikn lukea niin kuinka hän tuon toteaisi seurakunnastaan?
Oma lukutaitoni on taas koetuksella kanssasi, Ar Pasanen. Muokkasin äskeistä mielestäni selkeämmäksi. Kerro, vastaako se ajatustasi. ”Jeesus sanoo selkeästi, että hänen seuraajansa tunnistaa keskinäisestä rakkaudestaan. Miten pappi, joka on tuon osannut lukea, voisi todeta keskinäisen rakkauden seurakuntalaistensa välillä?”
Anteeksi, nimestäsi katosi yksi kirjain, Ari Pasanen.
Toivottavasti tämä Hannun bogi pysyisi asiassa ja saataisiin vähän selvyyttä toimintaa hankaloittavaan kysymykseen. Eli siihen mitä yleinen pappeus koskee. Mikä on se yleisen pappeuden mandaatti, jossa hän voi pappeuttaan toteuttaa?
Kiitos Pekka. Teit täsmäkysymyksen. Yleisen pappeuden mandaatti – palvella ja todistaa, se on jo luettu paragraafeista. Tähän mennessä näyttää vain siltä, että sen on tapahduttava ”pastoreiden” kaitsennassa. JOs niin on myös lopullisessa vastauksessa, pitää alkaa vaatia noilta suoraan apostolien seuraajilta jotain muutakin kuin vaikenemista, vaientamista, yksin jättämistä, epäilyä että ei siitä tule mitään tai monesti ennenkin on kokeiltu.
Ilmeisesti asiat ei ole mustavalkoisia, pappejakin on monenlaisia. Tulisi sekä hakea hyvää puheyhteyttä heihin että toimia rohkeasti.
Löytyykö Hannu jostain sekin tieto, että miten se meidän kaitsenta toteutetaan?
En tiedä mistä voisi löytyä, muuta ohjetta kuin ”kuin Paimen laumaansa”.
Paimenen kai pitäisi kulkea lauman mukana, jotta kaitsenta on mahdollista. Nyt tilanne on se, että pappeja tapaa hyvin harvoin ja silloinkaan ei yleensä puhuta kaitsennasta mitään. Jotta kaitsenta olisi mahdollista, niin papin pitäisi tietää jotain siitä missä mennään.
Palaan vielä eiliseen kommenttiini. Verkosta löytyi kuin löytyikin blogistin kaipaamaa lisävaloa papin ja palvelijan eroavuutta koskevan sitaatin alkuperästä.
Hannu Viljakaisen suomentamassa Lutherin kirjoituksessa Paimenkirje Böömin veljille löytyy väliotsikko Papin virasta ja sen tehtävistä. Sen alla oleva ensimmäinen kappale kuuluu seuraavasti: ”Ensin tässä pitää nyt mainita, että pappi ja sanan palvelija eivät suinkaan ole yksi ja sama. Sillä papiksi synnytään, mutta palvelijaksi tullaan valitsemisen tai kutsumisen pohjalta.”
Lutherin tuotannon tieteellisessä kokonaisesityksessä (ns. Weimarer Ausgabe) po. kirje on alkuperäisessä muodossaan latinaksi osassa 12 . Ydinlause on kokoomateoksessa pääosin otsikkotekstinä seuraavasti: ”SACERDOTEM NON ESSE QVOD PRESBYTERVM VEL ministrum, illum nasci, hunc fieri.” (s. 178, rivit 9-10, D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesammtausgabe. 12. Band. Weimar Hermann Böhlau 1891.)
Kiitos Jounille isosti. Kun en hallitse näitä Weimareita niin hyvin niin voitko vielä sanoa miltä vuodelta tämä paimenkirje on. Ehkä 1530-luvulta?
Kirjeen taustan esittelystä ko. kirjassa ilmenee, että se on kirjoitettu vuonna 1523.
Kiitos Jouni.
Olisiko sinulla mitään ajatusta blogin lopussa olevaan kysymykseen?
Hannu.
Suoraan sanottuna en ole mainittujen virkakäsitysten yhtäläisyyksiä tai eroja pohtinut.
Mutta Sinun omaa jatkopohdintaasi varten linkitän ruotsalaiselta verkkosivustolta löytyneen Böömin veljille osoitetun Lutherin paimenkirjeen Viljakaisen suomennoksena.
Kirjeestä löytyy puolivälin tienoilta luettelo seitsemästä papillisesta tehtävästä. Niitä ajatuksen kanssa läpi käymällä voi kenties löytyä vastauksen ituja eri virkakäsitysten sisällöstä.
Innokas, virkaan tai tointa tekeväksi, päässyt nuori pappi maallikkoutta ja ja sen mahdollisuuksia toteuttaessaan nopeasti saisi huomata ja kuulla Hänestä olevan jokunen valitus paikallisessa kapitulissa.
Järjestys ja laki kirkossa yhdessä Jumalanpalveluskeskusajatuksen kanssa ovat vahva muuri asioiden toisin näkemiselle.
Piispat eivät uskoakseni ole ajamassa blogin haasteen ymmärtämistä omista eduistaan lähtien.
Uskova maallikko hyvin Lutherin mukaan voi kastaa, siunata hautaan, ja antaa hoitavaa vierelläoloa synnin painaessa, ja tämä Augsburgin Tunnustuksen mukaan hengellisen substanssin välittämisessä. Mitä vielä tarvitaan kuin silmien aukaisemista.
Papit voisivat olla hengellisiä valmentajia kysyttäessä samoin kuin tekstien kirkastajia. Haittaisiko sitten kun korvasyyhyjä olisi mistä valita.
Asiassa tietysti vaivaantuisi papin virka ja sen edut. Siksi maallikkoasiasta voidaan hyvin puhua mutta mitään muutosta ei tule ennenkuin lystin maksajat huomattavasti vähenevät.
Ei papit eikä piispat tietenkään saa muutosta aikaan. Mielenkiintoni onkin sen tähden siirtynyt yleisenpappeuden suuntaan. Jos saisimme nähdä sen, että seurakuntalaisissa syntyisi määrätietoinen halu ja uskallus lähteä pois omalta mukavuusalueeltaan, niin kehitystä asiassa alkaa tapahtumaan. Meidän osallistuminen poikkeaa olennaisessa kohdin viranhaltijoiden tilanteesta. Viranhaltijoilla kun on oma leipäpuu uhattuna, niin käsitämme hyvin sen, ettei muutokseen ole heillä intoa, eikä tarvetta. Päinvastoin. Mitä enemmän he voivat jarruttaa maallikoiden tuloa yhteisiin tehtäviin, niin heille sitä parempi. Kukapa olisi innostunut siitä, että joku vapaaehtoinen tulisi tekemään työt ilmaiseksi ja vielä viranhaltijaa paremmin.
Näen perusongelmana sen, ettei meistä kukaan halua maksaa uskostamme kovaa hintaa. Haluamme sen sijaan saada kaiken ilmaiseksi. Emme tietenkään halua kuolla itsellemme , vaan elää mahdollisimman mukavaa elämää kirkon siipinen alla. Siihen ei vaadita omalta mukavuusalueelta poistumista. Näin seurakuntalaisena voi istua kirkon penkissä kaikessa rauhassa, kun kirkko ei edellytä muuta. Siinä on mukava istuskella kovallakin penkillä ja pohdiskella, vaikka että antaa pappinen hoitaa työt ja pysytään me vain täällä. Näin on molemmille paljon mukavampaa.
Pekka Pesonen. Luterilaisuuteen kuuluu myös käsitys, että uskosta maksettavaa hintaa (tarkoitat ilmeisesti vaivaa, vaivannäköä ja kärsimystä eli ristiä eri muodoissaan) ei valita itse vaan se annetaan silloin ja sellaisella tavalla kuin Jumala hyväksi näkee. Jumala varjelkoon meitä kuitenkin siitä, että piispat vietäisiin vankilaan, papit pakkotöihin ja suntiot pitäisivät jumalanpalveluksia sekä toimittaisivat kasteita salaa. Tätäkin on kristikunnassa koettu.