Katselin äitini koulutodistusta ja oppikirjoja 30-luvulta. Oppiaineen nimi oli jumaluusoppi ja kirjat käsittelevät kohtuullisen neutraalisti erilaisia katsomuksia.
Noista ajoista käsin vaikuttaa siltä, että on kuljettu asenteellisesti takaisinpäin.
Kouluaineita on järjestetty ideologisten vatsanpurujen perusteella. Seurauksena esimerkiksi lukiossa on ollut pitkään se, että on kolme samasisältöistä kurssia, uskonnon etiikka, filosofian etiikka ja elämänkatsomustiedon etiikka, jotka kaikki käsittelevät etiikkaa.
Ja on laadittu opetussuunnitelma niin valtauskonnoille kuin Herran kansallekin.
Vähemmistöt perustelevat tätä tarvetta oman identiteettinsä muokkaamisen tarpeena. Mutta kyselyt osoittavat, että kohteena olevat eivät koe asiaa niin.
Vähemmistöt myös erehtyvät siinä, että niiden asema yhteisen opetuksen vallitessa heikentyisi. Globaalisti roomalais-katolinen ja ortodoksinen usko ovat levinneempiä kuin protestanttiset liikkeet ja tiedonvälityksen kannalta kouluissa olisi perustellumpaa tarjota tietoa enemmän niistä kuin perifeerisemmistä kristinuskon muodoista.
On myös kaikkien etu tietää enemmän kuin tietää vähemmän ja meillä vähemmistöissä olevien katsomusten laajempi käsittely kaikille olisi perustellumpaa kuin niiden syrjäyttäminen vain pienryhmien tietoisuuteen.
Uusi katsomusaine ei mielestäni voi perustua elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmaan. Se määrittää opetuksen sisällöksi lähinnä kaikissa perusopetuksen aineissa ja sen yleisissä tavoitteissa mainittuja argumentaatiokykyjä, muiden hyväksymistä jne.
On oireellista, että elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmassa on ollut tuntuvia vaikeuksia keksiä katsomuksia. Siellä todetaan, että käsitellään esimerkiksi kristinuskoa tai humanistista aatetta.
Ongelman muodostaa sekin, että ei ole tieteenalaa, joka käsittelisi elämänkatsomustietoa. Opetusalan lainsäädäntö säätää, että opetuksen tulee perustua tieteenalaan. Elämänkatsomustieto on 1980-luvulla erilaisten valitusten kautta syntynyt oppiaine, jonka keskeisin tavoite on välttää uskonnonopetusta.
Kun akateemisessa maailmassa teologia on yksi maan parhaiten menestyneistä tutkimus- ja opetusaloista kansainvälisissä mittauksissa, olisi luontevasti perusteltua, että tieteellisen kelpoisuuden perusteella kaikille annettavan yhteisen opetuksen suunnittelun taustalla olisi paras tieteellinen taso.
Oppiaineen nimestä voidaan toki erilaisissa työryhmissä kiistellä. Sinänsä uskonnosta ei tee salonkikelpoisempaa se, jos sitä sanotaan katsomukseksi. Se on senkin jälkeen yhtä vastenmielistä niille, joille se on vastenmielistä.
Olen vahvasti yhteisen uskontotiedon opettamisen kannalla. Aivan valtava harppaus se ei olisi, koska uskonnon opettaminen ei ole ollut vakaumuksellista enää vuosikymmeniin ja esimerkiksi lukiossa opetussuunnitelma koostuu jo nykyisin siitä, että tutustutaan maailman valtauskontoihin.
Tätä voisi perustella sillä, että kouluissa ei myöskään ole porvarillista, sosialistista tai kommunistista yhteiskuntaopin opetusta vaan yhteiskuntaoppia opetetaan kaikille lapsille heidän taustastaan ja vanhempien poliittisesta vakaumuksesta riippumatta.
Uskontotiedon opettamisessa lähdettäisiin siitä, että ei ole ”oman uskonnon” opetusta vaan opetussuunnitelma rakennettaisiin siten, että opetuksessa käytäisiin yleissivistävästi läpi maailman suurimmat uskonnot sekä yleisesti uskontoihin liittyviä elementtejä ja käsitteitä. Opetus voitaisiin aloittaa esimerkiksi viidennellä luokalla jolloin oppilaat olisivat riittävän kypsiä omaksumaan uskontoihin liittyviä käsitteitä.
Oman uskonnon opettaminen jäisi kotien ja uskonnollisten yhdyskuntien vastuulle. Tämä säästäisi myös koulut siltä porulta, että jonkun mielestä uskontoa opetetaan liian konservatiivisesti ja toisen mielestä liian liberaalisti.
Koulutyön suunnittelun kannalta oleellista on mielestäni se, että uskontotiedon (tai mitä nimeä oppiaineesta halutaankin käyttää) opetuksen sisältö suunnitellaan siten, että kyse on kaikille oppilaille pakollisesta oppiaineesta ja minkään uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyys ei anna erivapautta olla osallistumatta opetukseen.
ätä voisi perustella sillä, että kouluissa ei myöskään ole porvarillista, sosialistista tai kommunistista yhteiskuntaopin opetusta vaan yhteiskuntaoppia opetetaan kaikille lapsille heidän taustastaan ja vanhempien poliittisesta vakaumuksesta riippumatta.
Juuri näin. Ja jos oma uskontoa tulisi opetta kaikille, niin sitten myös vicca-uskontoa viccalaisille ja teosofiaa teosofeille jne jne…ei riittäisi resulssit.
Uskontoa opetetaan liian tietopohjaisesti, jolloin siitä jo ala-asteella on tehty ihan tylsää.
Ylä-asteella moni tekee tunnilla muiden aineiden tehtäviä jos viitsiii tulla luokkaan.
Uskontoa voisi aivan hyvin opettaa enemmän kokemuksellisesti, jolloin siitä tulee kiinnostavaa ja jopa innostavaa. Uskonnon opetuksen paras ja tärkein osa on sen tunnustuksellisuus. Se kun on riisuttu opetuksesta pois, niin paljon ei ole jäänyt jäljelle. Hankala repiä siitä enää mitään kiinnostavaa. Uskonto kuuluu yleissivistykseen ja vasta lukiossa se elämänalue alkaa enempi kiinnostaa. Yleisen teologian opinnoista jäi mieleen mm. se että vastaavia väkivaltaisia uskonnollisia järjestöjä ei Suomessa vielä ole ollut juuri kattavan uskonnonopetuksen tähden. Tässä jotain haja – ajatuksia aiheesta.
Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ongelma on siinä, että se edellyttäisi merkittävän osan oppilaista olevan tunnustuksellisia. Itse osaan nimetä omilta ala-asteen ajoilta kahdenkymmenen viiden hengen luokasta kaksi tunnustavaa. Toinen oli helluntailainen ja toinen jehovantodistaja.
Meille lopuille opetettiin ”omaa uskontoa” joka oli yhtä omaa kuin yleisen suhteellisuusteorian opettaminen linja-auton kuljettajalle. Bussin nopeuden kasvaessa aika hidastuu, mutta vasta atomikellolla tehdyillä havainnoilla ei voi selittää sitä, että aikataulustaan myöhässä oleva bussi saavuttaa aikataulua ajamalla ylinopeutta taajamassa.
Jotta opetuksesta saisi innostavan kokemuksen, uskonnollisen kokemuksen tulisi olla innostava. Nykynuoret eivät innostu opetuksesta, jossa heidän vähemmistöihin kuuluvat ystävänsä suljetaan pelisääntöjen ulkopuolelle. Ja tässä he ovat meitä vanhempia sukupolvia fiksumpia. Onneksi.
Pekka ja Mikko. Suomessa ei enää vuosikymmeniin ole ollut ”tunnustuksellista uskonnonopetusta”. Sillä tarkoitettiin, että uskonnon opettajan tuli olla oman kirkkokunnan jäsen ja päinvastaisessa tapauksessa opettajan piti anoa erivapautta. Lisäksi oppikirjat olivat piispainkokouksen hyväksymiä ja osa uskonnonopettajista mielsi olevansa ”kirkon töissä koulussa”. Tästä huolimatta vieraatkin uskonnot opetettiin asiallisesti. Nykyään on kysymys oppilaan ”oman uskonnon” opetuksesta ja kutakin uskontoa tai uskomusjärjestelmää opetetaan sen omista lähtökohdista käsin.
Petri Järveläinen on täysin oikeassa siinä, että ET:n perusajatus on välttää uskonnonopetusta. Olen aikanaan suorittanut ET:n opettajaopinnot ja sisältö oli oikein mielenkiintoinen kertaus ja päivitys aatehistorian, uskontotieteen sekä filosofian sisällöistä. Mutta erityisesti kristinuskon vieroksunta ja välttely tulivat esiin epäsuorasti.
Tietysti jos itse on innostunut jostakin , niin voi sen innostuksensa välittää. Harva ala-asteen opettaja on innostunut uskontotuntien pitämisestä. Ne taitaa olla heille enemmän työtehtäviä, jotka on vain pakko hoitaa. Sekin asenne välittyy lasten mieliin. Lapsena syntyneet asenteet voi olla melko pysyviä koko elämän ajan.
Kirkon kannalta tilanne on hankala. Merkitsisihän muutos sitä, että pian kasvaisi sukupolvi, jolla ei olisi tietoa kirkon elämästä. Sekin vähä mitä on katoaisi.
Tilanne on kirkolle hankala, on ollut jo vuosikymmeniä, jos se kuvittelee edelleen että koululaitoksen tehtävä on tehdä lähetystyötä.
Käsitteestä ”tunnustuksellisuus”:
Eikö ”tunnustuksellisuuden” voi ymmärtää siten, että siinä ei lähdetä henkilökohtiasesta tunnustuksesta vaan ”uskonnon omasta tunnustuksesta” tai itseymmärryksestä?
Kristinusko(nto) näyttää tyystin toisenlaisesta jos sitä tarkastellaan ateistis-materialistiseta yhteiskunnallis-sosiologisesta tai kristillisistä uskontunnustuksista käsin. Tai sitten islamilaisesta (esi)ymmärryksestä käsin. Tai budhalais-hindulais-taolaisesta perspektiivistä. Puhdas neutraalisuus on illuusio.
Erilaisita ”katsumuksista” on syytä antaa perustietoja. Yleisen uskontotiedon (saati uskontotieteen() ongelmaksi voi kuitenkin muodostua, että siitä opetetaan ”kaikesta ei oikein mitään”, siis vain pinnallisesti vähän kaikesta. Periaatteessa kaikesta pitäisi myös opettaa kaikista näkökannoista katsoen. Tai sitten katsomusaineesta tuleekin ”piilotunnustuksellista” (johionkin aatteeseen tai ideologiaan, jota ei ääneen lausuta), mikä on minusta kaikkein huolestuttavin tilanne.
Menneeseen aikaan tuskin on paluuta. Koululaitoksen periaate kuitenkin kai vielä on, että myös vanhemmilla/perheillä (jos niin vielä saa sanoa – nykyäänhän kai ovat huoltajia…) on oikeus osallistua kasvatustyöhön. Jaa siihen pitäisi myös tarjota reaaliset mahdollisuudet siihenkin, yhdenvertaisuuden nimissä.
Perimmältään kysymys on ajatushistoriasta, josta voisi tehdä oppiaineen.
Ajatushistoria pitää sisällään erilaisten ihmisten laatimien uskomusten ja filosofioiden kirjon, kilpailun, ja varsinkin retorisen väittelyn.
Henkilökohtaisesti koen erityisen kiinnostavana juuri sen, että miten eri aikakausina on ajateltu ja mitä on pidetty opettamisen arvoisena, ja varsinkin, että mistä syystä sitä on pidetty sen arvoisena.
Vastenmieliseksi se tulee siinä vaiheessa, kun ryhdytään sotimaan oman ajattelun puolesta, jonka uskotaan tulevan vallitsevaksi, kun eritavalla ajattelevat tapetaan pois. Kansa lietsotaan pyhään sotaan, jossa ei niinkään pääasiana ole muu kuin ryöstäminen, sotasaalis, naisten raiskaaminen, orjien ottaminen. Tämä kaikki oikeutetaan sillä, että tässä taistellaan oman jumalan puolesta. Se on huijausta, joka uskotaan mielellään, koska palkintona on rikkaus ja nautinto.
Me olemme eräänlaisessa ajatushistorian vaiheessa myös nyt, eikä tämä ole pysyvä. Se on lisäksi hyvin moninainen, osaa pidetään sivistyneinä ja osaa pidetään alkukantaisina, raakasti jakaen. Kun ihmisellä on perusasiat kunnossa, eli pyrkimys oikeudenmukaisuuteen, rehellisyyteen ja usko siihen, että oikein elmisen taidot ovat kannatettavia, niin henkisesti voi harrastella mitä haluaa, kunhan se ei loukkaa muita.
Jos pääsiäisenä laulaisimme, että Kristus on ehkä nousut yös, niin tuskin se innostaisi ketään. Juuri tunnustus tekee uskosta innostavan ja kiinnostavan.
Tarja,
”Ajatushistoria” ehkä paremmin aatehistoria?) ehkä sopisi lukion erikoiskurssiksi.
Alakoululaisille se voisi olla aika haasteellista neitraalisuuteen pyrittäessä.
”Ajatushistorian” opetuskin pitäisi analysoida ajatushistorian erilaisten näkeysten valossa (tai ehkä pimeydessäkin?)
Kyllä Tarjan ’ajatushistoria’ on minusta käsitteenä hyvä, sillä kaikki ajatukset eivät vielä edusta aatteita. Aatehistoria kuvaa jo aatteiksi tiivistettyjä ajatuksia.
Pekka, noin se menee pääsiäisenä kirkossa. Koulussa tämä asia sanotaan kuitenkin niin, että ”kristillisen uskon mukaan Jeesus nousi kuolleista”. Rippikoulussa asia voidaan sanoa vähän varmemminkin opettajasta ja ryhmästä riippuen ja kannustaa pohtimaan ylösnousemuksen todisteita sekä merkitystä.
Se mitä maailman pitäisi tavoitella yhteiseksi oppiaineeksi on Oikeusoppi. Jos maailmalla olisi yhteinen, yhteisesti hyväksytty laki, säädöksineen, ei tulisi kinaa siitä, että kenen laki täällä määrä. Länsi sanoo monista asioista; se on laiton, lainvastaista, mutta toisen puolen mielestä se ei ole laitonta, koska heillä on oma laki, oma kokemus, oma näkemys, omat uskomukset, pelot ja uhkat.
Kerron esimerkin: Roomalainen Petronius kuljetti keisarin kuvia pyhälle maalle pystytettäväksi, ja kansa vihastui ja kielsi tuomasta, koska kuvien palvonta oli laitonta, siis isien lain vastaista.
Petronius sanoi, että myös minulla on herra, ja herrallani on laki, ja jos minä en sitä noudata, teen väärin ja voin menettää henkeni.
Yhteinen uskonto ei meitä pelasta, vaan yhtenen laki. Siis maailmassa.
Tarja hyvä,
Uskonnon tai uskontojen tai filosofioiden tai ideologien tai ajattelemattomuuden avulla emme pelastu – edes ilmastomuutoksesta.
Kukatuon ehdottamasi lain laatisi ja määräisi, ja millä tavalla?
Olisiko hra Putin tai joku muu ”idän” toimija lainsäätäjä – vaikkapa Iranista tai Pohjois-Koreasta (siellä ei kuulemma riidellä vaan kaikki ovat samaa mieltäkin);
vai olisiko sopivin kenties hra Trump?
Pekka Pesonen
Tunnustakaa totuuden mukaan:
Jeesus ei noussut kuolleista, koska hänessä ei ollut enää verta, ja yksikään mies ei kävele ilman verta. Ei karitsakaan.
Profeetalla sattui olemaan jae, jossa puhutaan lävistyksestä ja siksi Jeesukselle tehtíin lävistys ja siitä vuoti verta ja vettä. Se ei kuitenkaan sovi siihen kontekstiin, kun piti nousta kävelemään.
Jukka Mikkola Kysyy
”Kukatuon ehdottamasi lain laatisi ja määräisi, ja millä tavalla? Olisiko hra Putin tai joku muu ”idän” toimija lainsäätäjä – vaikkapa Iranista tai Pohjois-Koreasta (siellä ei kuulemma riidellä vaan kaikki ovat samaa mieltäkin); vai olisiko sopivin kenties hra Trump? ”
Ei kukaan yksin, vaan kaikki yhdessä. Siinä se ongelma onkin, että ensin pitäisi saada rauha, Maailmanrauha aikaan. Tällä hetkellä kukaan ei luota keneenkään ja pelko saa aikaan sen, että jokainen kyyristyy hyökkäysasemiin pullistelemaan ja aseistautumaan toisiaan vastaan. Se on eläimellistä touhua, kilpailua siitä, että kuka tätä reviiriä nyt isännöi, kuka pääsee lisääntymään, kenen geenit menestyvät.
Itsensä unohtaminen ei oikeastaan ole ollenkaan huono ohje silloin, kun pitäisi ajatella suurempia kokonaisuuksia.
Jukka Mikkola
”Ajatushistorian” opetuskin pitäisi analysoida ajatushistorian erilaisten näkeysten valossa (tai ehkä pimeydessäkin?) ”
Ennenkaikkea sen pitäisi olla puolueetonta analysointia niin, ettei sitä tee joku jolla on niin sanotusti ’oma lehmä ojassa’ joka johtaisi siihen, että oma lehmä pitäisi nostaa ylös ja pudottaa sinne, joku toinen.
Tarja, hyvä,
Olen monen muun kanssa samaa mieltä, että ensin pitäisi saada rauha. Miten, siinäpä pulma.
Täysin puolueetonta analysointia ei ole olemassa. On analyysiä eri lähtökohdista; on analyysilähtökohtien moninaisuus.
Tiedekin perustuu uskonvaraisille oletuksille maailman olemuksesta. Matematiikan opettajani kertoi, että matematiikassakin on oppiriitoja.
Ajatus ”kaikki yhdessä” on kaunis utopia, kuten ”vapaus, veljeys(/sisaruus – vai pitäisikö siirtyä sukupuolettomaan ilmaisuun tässäkin?) ja tasa-arvo”. Tai globaali yhteisomistus.
Vallantahto kuuluu ihmisyyteen.
”Ongelman muodostaa sekin, että ei ole tieteenalaa, joka käsittelisi elämänkatsomustietoa.” Toki elämänkatsomusten aihepiiriä käsitellään tieteellisesti monellakin taholla. Esimerkiksi ”Tros- och livsåskådningsvetenskap” on varsin monipuolinen tieteenala. Miten ja kuka tutkisi katsomuksia niin, että hyväksyisimme yhteisen tieteellisen pohjan yhteiselle oppiaineelle? Katsomuksista keskustellaan valistuneissakin piireissä usein vain pila- ja irvikuvilla. Ne eivät rakenna lasten ja nuorten elämänkatsomusten polkua. Petri Järveläisen kysymys elämänkatsomustiedon tieteellisestä perustasta on olennainen yhteistä katsomusainetta koskevassa keskustelussa.
Juuri näin. Todennäköisesti perusta löytyy uskontotieteestä, etiikasta ja aatehistoriasta. Teologiahan on nykyään uskontotieteen kristinuskoon (tai islamiin) erikoistunut alue.