Tämän alkukesän jonkinlainen kirkollinen kohu on ollut uuden arkkipiispan, Tapio Luoman linjaus Maata näkyvissä festivaalin (jatkossa MNF) messusta ja ehtoollisenvietosta. Tai tuo linjaus ei itsessään ole kohu vaan sitä seuranneet reaktiot ja keskustelut.
Arkkipiispan linjauksen jälkeen on käytetty melko dramaattisia ja vahvoja ilmauksia ja niiden takana on ilmeisimmin aito harmistus ja jopa loukkaantuminen. Joidenkin mielestä on kajottu sellaiseen, mihin ei saisi kajota. On myös esitetty, että nuorilta ”evätään ehtoollinen” tai pääsy ehtoolliselle tapahtumassa. Tämä on kuitenkin yliampuvaa, sillä arkkipiispan linjaus ei mitenkään tarkoita messun ja ehtoollisen jättämistä pois MNF-tapahtumasta vaan ainoastaan sen viettämistä kirkon yhteisten linjausten mukaisesti.
Toinen pääkritiikki on ollut se, että koska on kyseessä herätysliikkeen järjestämä (päävastuullinen järjestäjä) tapahtuma, ei arkkipiispan olisi pitänyt tehdä linjausta jonka hän teki. Toisesta näkökulmasta tapahtuma on myös vahvasti kirkon yhteinen, koska sen järjestäjinä ovat myös Turun alueen seurakunnat tai osa niistä ja koska tapahtumaan tulee osallistujia eri puolilta maatamme kirkkomme seurakunnista.
Kaiken kohun alle jää helposti tärkein eli otsikon asia: Meillä on yhteinen pöytä (alttari), sakramentti eli ehtoollinen, yhteinen Kristus, kirkko ja virka. Joissakin some-keskusteluissa on käyty melko syvällistä keskustelua juuri teologisista aspekteista.
Toisella puolella on herätysliike, joka ei hyväksy kirkon tekemää virkaratkaisua eli pitää sitä virheellisenä ja siten mm. pappisnaisten virkaa ja sakramentin toimittamista epäpätevinä. Karuja teologisia näkemyksiä ei tohdita hienovaraisuussyistä avata loppuun asti, mutta noita asioita virkakanta ja sen toteuttaminen tarkoittaa. Toisella puolella on yhteinen kirkkomme, jossa virkaratkaisu on tehty teologisin perustein ja jossa myös on linjattu käytännön menettelytapoja.
Itse ymmärrän hyvin, että osa kirkkomme väestä on edelleen ns. vanhan virkakannan edustajia. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että yhteisessä kirkossa on alettu harjoittamaan ”väistämistä”. Kun virkaratkaisu kirkossamme oli tehty, elettiin jonkin aikaa aina 1990-luvulle saakka tilanteessa, jossa tuota väistämistä ei toteutettu. Sitten se tuli jostakin ja muistelen jopa pappisveljiä, jotka alkoivat sitä toteuttamaan. En halua kuitenkaan nimetä tänne heitä. En ole asiasta varma, mutta tulin myös sellaiseen ajatukseen, että väistäminen tuli meille ”tuontitavarana” ulkomailta. Joku tietää asian varmasti tarkemmin – tai sitten asian taustoja ei tarkkaan tiedetä tai sillä on useampi taustatekijä.
Eräässä some-keskusteluketjussa eräs näitä asioita tunteva teologi esitti, että väistäminen on tunnustuksemme ja nimenomaisesti CA:n (Confessio Augustana, Augsburgin tunnustus, päätunnustuskirjamme) vastaista ja sen rikkomista. Herätysliikepuoli ja ns. vanhan virkakannan edustajat taas voinevat esittää, että virkaratkaisu rikkoo tunnustusta kun se edustaa heidän näkemyksen mukaan raamattuperiaatteesta luopumista.
Edelliseen liittyvä CA:n kohtaa lienee tämä: VII Kirkko
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.”
Erilainen näkemys virasta on kirkossamme vaikea asia. Kirkko on kuitenkin tehnyt siinä ratkaisun kirkon järjestyksen mukaisesti. Päätökseen liittyi ponsi, jonka mukaan kirkossa on edelleen oltava mahdollista toimia heidänkin, jotka ajattelevat asiasta toisin. Ponteen ei liittynyt mitään täsmennystä siitä, että pitäisi voida toimittaa erillisiä messuja tai muuta vastaavaa.
Jos kirkkomme piirissä toimitetaan tietoisesti kahdenlaisia erilisia messuja, on sen looginen johtopäätös, että kirkkomme ykseys on rikki. Sitten on sen johtopäätöksen tai päätöksen tekemisen paikka, että hyväksytäänkö tämä asiantila. Nyt kirkon linja on ollut se, että sitä ei haluta hyväksyä. Toinen osapuoli taas näkee kirkon linjaukset painostuksena tai ainakin sellaisena, että heidän ei olisi mahdollista toteuttaa tai osoittaa vakaumustaan käytännössä.
Kirkkomme ja myös yksittäisten herätysliikkeiden tulevaisuuden kannalta jonkinlaisen ratkaisun löytäminen olisi todella tärkeää. Tähän kirjaan myös henkilökohtaisen kokemukseni: Olen monen kollegan lailla ollut aikaisemmin läheisessä yhteistyössä Sley:n ja sen toimijoiden kanssa. Pidän heitä ja teitä edelleen rakkaina veljinä ja sisarina Kristuksessa. Monen muun kollegan lailla olen kuitenkin ollut surullinen siitä linjasta, mikä on viimeisten vuosien ja oikeastaan reilun 15 vuoden aikana syntynyt. Se on ollut sisäänpäin kääntymisen linja ja yhteistyöstä pois vetäytymisen linja väistämisineen – siis minun ja monen muun näkökulmasta.
Omasta puolestani rohkenen pyytää: Tulkaa yhteiseen rintamaan, yhteiseen pöytään, alttarin molemmin puolin meidän muiden kirkon virassa olevien kanssa! Meillä on sittenkin enemmän, mikä yhdistää kuin mikä erottaa. Meillä on yhteinen evankeliumi, Kristus, sakramentti, kirkko – ja sittenkin – yhteinen virka! Kuljetaan yhteisessä rintamassa ja vietetään yhdessä Herran ateriaa, please!
Toivo Loikkanen
Kiitos Toivolle rakentavasta puheenvuorosta.
Sley:ssä on todella yli 10 vuotta mennyt johtajien toimesta kehitys separistiseen suuntaan. Tässä yksi kuva jossa Sley:n sisälähetysjohtaja osallistuu pappisvihkimykseen, kuva kertoo kaiken. https://www.seurakuntaliitto.fi/8-tiedote/5-heikki-salo-pastoriksi-tampereelle
Tälläistä intentiota on siis laajamittaisesti eri variaatioina harjoitettu, Sley:ssä. Noin 10 vuotta sitten luotiin strategia, että omia messuja/ messuyhteisöjä koko suomi täyteen. Kysyin joskus miten nämä messuyhteisöt integroituvat meidän kirkkoomme, vastaus oli; sitä ei ole mietitty.
Arkkipiispan kysymys on varsin aiheellinen ja hän kantaa varmasti huolta evankelisesta liikkeestä, siksi on tarpeen mittauttaa Sley:n rakkaus kirkkoon ja yhteisiin sopimuksiin.
Näistä asioista puhuminen on vaikeaa siksi, että pelko pitää otteessaan. Jos ihmiset uskaltaisivat puhua avoimesti kokemuksistaan se auttaisi Sley:täkin hengellisesti palaamaan juurilleen ja kirkon yhteyteen.
Olen elänyt sen vaiheen läpi, jolloin koin, että minut potkittiin pois omasta hengellisestä kodistani, SLEYstä. Ajattelin virasta eri tavoin. Se oli rankka vaihe. Siihen sisältyi joskus kovia sanoja, useimmiten ystävällisiä, hymyn kanssa lausuttuja toiveita, että enkö voisi suostua siihen kantaa, joka järjestöllä oli. Jotenkin en vaan voinut.
Mutta minulle jäi kirkko.
Mutta silloin opin sen, että en toivoisi ketään asetettavan samanlaiseen tilanteeseen. Olisin toivonut, että olisi voitu löytää ratkaisu, jossa me eri tavoin ajattelevat evankeliset olisimme voineet toimia yhdessä samassa järjestössä.
Siksi nyt ajattelen niin, että myös kirkossa pitäisi löytää ratkaisu, jossa eri tavoin ajattelevat voisivat toimia samassa kirkossa. Omalla kohdallani aikanaan en voinut ajatella, että ratkaisu olisi ollut se, että vaikka ajattelen toisella tavalla, niin sen mukaisesti en voisi toimia. Koin sen niin ahtaaksi toimintatilaksi, että en olisi siinä jaksanut toimia,niinkuin en jaksanutkaan.
Siksi ymmärrän hyvin heitä, että jotka nykyisessä tilanteessa kokevat samoin. Mutta sitä toivisin, että kirkko ei osoittautuisi yhtä ahtaaksi kuin mitä aikanaan yksi järjestö (minun hyvin subjektiivisesta kokemusestani) osoittautui.
Kiitos, Pekka! Vahvoja muistoja ja kokemuksia ja viisaita sanoja. Kun vielä osaisi nähdä mikä ratkaisu käytännössä olisi – sellainen, jonka kanssa kaikki voisivat elää hyvin omintunnoin!
Pekka Kiviranta
Varmasti traumaattinen kokemus ja sellaisesta kestää oman aikansa toipua jos ollenkaan. Mutta jos Sleyn sisällä on sinun kanssasi samanmielisiä , niinkuin niitä todennäköisesti on , niin eikö voisi organisoitua uudelleen toimimaan niinkuin uskoo? Kaikesta huolimatta evankeellisellä liikkeellä on oma hengellinen kulttuurinsa joka on rikastuttanut Suomen Siionia. Se on nykyinen johto joka on loitontunut kirkosta , eikä päinvastoin.
Yksi uusi yhdistys on , päinvastoin kun yleensä ajatellaan, rikkautta niinkuin elävässä luonnossakin, jossa lajit lisääntyvät mutaatioiden kautta. uusi yhdistys on todennäköisesti ainoa realistinen mahdollisuus kaikissa herätysliikkeissä. Missään niissä ei siedetä liikkeen sisällä olevaa muuten lojaalista oppositiota. Laestaadiolaiset ovat hyvä esimerkki n 15 eri suuntauksen kanssa.
Kiitos Pekalle avoimuudesta ja hyvästä näkökulmasta.
Jos tällä tavalla kohtelisimme kanssa sisaria ja veljiä pääsisimme pitkälle. Voisimme kulkea yhteistä matkaa ja kokea matkakumppanuutta. Pekka osoittaa omalla toiminnallaan suurta sydäntä ja rakkautta. Tämä olisi varmasti ihannetilanne.
Toivo Loikkanen kirjoittaa:”Jos kirkkomme piirissä toimitetaan tietoisesti kahdenlaisia erilisia messuja, on sen looginen johtopäätös, että kirkkomme ykseys on rikki. ”
Tästä olen jyrkästi toista mieltä ja perustelen sen kirkkomme tunnustuksella:
”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. ”
Erillaisia messuja siis voi olla, mutta ei erimielisyyttä evankeliumin opista. Entä sitten sakramenttien toimittaminen ja kysymys virkakannasta. Mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan ns. vanhalla virkakannalla? Onko kyse kannasta, että oikea kirkollinen järjestys edellyttää paimenvirkaan kutsuttavien olevan miespuolinen henkilö, vaiko kenties ajatuksesta että oikein toimitettu sakramentti on pätevä vain miespuolisen paimenen toimittamana. Nähdäkseni vuoden 1986 kirkolliskokouksen ponsi tarkoittaa ensin mainitsemaani kantaa, mutta jälkimmäinen kanta on ristiriidassa kirkon ykseyden kanssa. Kirkkomme paimenten tulee voida tunnustaa toinen toistensa toimittamat sakramentit päteviksi.
Riippumatta omasta virkakannastaan miespuolinen paimen voi palvella myös niitä sisaria ja veljiä, jotka ovat omassa tunnossaan sidotut kirkon vanhaan virkakantaan. Sama paimen voi jossain toisessa messussa palvella yhdessä naispuolisten pappien kanssa. Asiassa ei pitäisi olla ongelmaa. Paimen virassa olevalle tulee asettaa suurempi vastuu kirkon ykseydestä verrattuna tavallisiin seurakuntalaisiin.
Jukka, Erilaiset messut tarkoittavat, ettei ole yksimielisyyttä sakramenttien toimittamisesta. Erilaisilla en tarkoita messujen toimittamista sinällään erilaisin tavoin vaan sitä, että toisissa messua ja sakramenttia voivat hoitaa vain pappismiehet. Siinä on kysymys selvästi, ettei ole yksimielisyyttä sakrakenttien toimittamisesta. Jos pappisnaisten toimittama sakramentti olisi toisten mielestä pätevä, voisivat he osallistua siihen, mutta eivät osallistu koska katsovat ettei se ole pätevä. Kasteen merkitystä ei ole lähdetty ehkä epäämään samalla tavalla, koska on myös mm. hätäkaste ja on minimikriteeri kastamisesta kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Jos ajattelu ulotetaan kasteeseen, on paljon vaikka pelastuksen lahjaa olevia ”muodollisesti kastetttuja” lapsia, nuoria ja aikuisia.
Ja Jukalle vielä: Syy, miksi katsotaan ehtoollinen ”epäpäteväksi” johtuu tietysti siitä, että pappisnaisten virkaa ei katsota oikeanana kirkon paimenvirkana. Sen taustalla on taas se, että katsotaan virkaratkaisu tehdyksi tunnustuksen ja Raamatun vastaisesti. Ei ole niin kuten kirjoitat, että:”Kirkkomme paimenten tulee voida tunnustaa toinen toistensa toimittamat sakramentit päteviksi.” Tai noin siis pitäisi olla, mutta kun ei valitettavasti ole. Tässä on ongelman vakavin ydin.
Kirjoitat, Jukka, myös näin:
”Riippumatta omasta virkakannastaan miespuolinen paimen voi palvella myös niitä sisaria ja veljiä, jotka ovat omassa tunnossaan sidotut kirkon vanhaan virkakantaan. Sama paimen voi jossain toisessa messussa palvella yhdessä naispuolisten pappien kanssa. Asiassa ei pitäisi olla ongelmaa. Paimen virassa olevalle tulee asettaa suurempi vastuu kirkon ykseydestä verrattuna tavallisiin seurakuntalaisiin.”
Ongelma on juuri siinä, että sama paimen ei palvele naispuolisten pappien kanssa eikä nauti heidän toimittaamaansa sakramenttia – koska virkaa ei tunnusteta eikä siten sakramentin pätevyyttä.
Suhtaudut Toivo asiaan liian paimenkeskeisesti. Toivottavasti niitä messuja ei järjestetä paimenten vuoksi, vaan seurakuntalaisille. Nykyisinhän ei paimenvirkaan edes vihitä henkilöä, joka ei suostu yhteistyöhön kaikkien pappien kanssa. Tarve järjestää ns. vanhan virkakannan mukaisia messuja ei tästä kuitenkaan ole poistunut, sillä osa seurakuntalaisista kaipaa niitä.
Jukka, vanhan virkakannan mukaiset messut tarkoittavat, että toisten virkaan vihittyjen virkaa ei tunnusteta oikeaksi ja että heidän toimittamaa sakramenttia ei tunnusteta oikeaksi.
Määritelmäsi ei pidä paikkaansa, sillä myös ihan myönteisesti naispuolisten henkilöiden pappisvirkaan suhtautuvat miespuoliset papit voivat kutsuttuna toimittaa messun jumalanpalvelusyhteisössä, joka toimii vanhalla virkakannalla. Kyse on siis messujärjestelystä, ei liturgin henkilökohtaisesta mielipiteestä muiden pappeuteen.
Tottakai erilaisia messuja ja messuyheisöjä tulee olemaan!
Tottakai työvuoroja voi järjestellä!
Mitä jos Kone yhtiö ilmoittaisi asiakkaille, että emme enää voi järjestellä tuotteita asiakkaan tarpeen mukaan. Vanha asiakas tulisi tilaamaan uutta 10 uuttaa hissiä. Ja Kone ilmoittaisi, että nykyään on pakko tilata puolet hissejä ja puolen liukuportaita. Varmaan markkina-asema kärsisi.
Kirkko ei ole hissifirma, vaikka ylöspäin pyrimmekin.
Erilaisia messuja ja messuyhteisöjä voi ja saakin olla. Niissä pitää kuitenkin toteutua CA:n periaaate, että on yksimielisyys sakramenttien toimittamisesta ja niissä tulee tunnustaa kirkon virassa olevien virka oikeaksi viraksi. Jos näin ei ole, silloin ei olla enää saman ja yhteisen kirkon piirissä. -Eihän Konekaan toimi eri paikoissa erilaisilla firman periaatteilla vaikka ottaakin huomioon asiakkaiden erilaiset tarpeet vaan sillä on selkeä missio, visio, strategia, tavoitteet, arvot ja menettelytavat kaikkialla. Niihin Koneen väki sitoutuu – tai jos ei sitoudu, ei voi olla enää ”firman mies/nainen”.
Jos Kone ei pysty toimittamaan kymmentä hissiä. Asiakas jättää liukuportaat pois ja tyytyy tilaamaan viisi hissiä joltakin toiselta toimittajalta. Samoin käy kirkon.
Werner Janhonen :”Jos Kone ei pysty toimittamaan kymmentä hissiä. Asiakas jättää liukuportaat pois ja tyytyy tilaamaan viisi hissiä joltakin toiselta toimittajalta. Samoin käy kirkon.”
Jumala ei ole Koneen omistajien kaltainen wip-mijonääri, eikä ihminen ole Kone, vaikka hänet on taloudellisen pääoman voittojen avulla sellaiseksi haluttu tehdä.
Blogin kirjoittaja toteaa: ”Toisella puolella on yhteinen kirkkomme, jossa virkaratkaisu on tehty teologisin perustein”.
Näin asia ei ole. Naispappeuspäätöksen puolesta ehkä vahvimmin vaikuttanut henkilö, professori Tuomo Mannermaa myöntää vuonna 1992 julkaistussa kirjassaan Paralleeleja, s. 224:
”Ratkaisevat ongrelmat ja erimielisyyden aiheuttajat saatiin muotoilluksi vasta aivan [Ilkko 2] kokouksen lopuksi ja niiden käsittely jäi näin ollen pahasti kesken. Siksi konsensuspyrkimysten kannalta oli epäjohdonmukaista ja valitettavaa, että kysymys pappisviran avaamisesta naisille otettiin ratkaistavaksi juuri, kun kirkonsisäinen keskustelu oli vasta pääsemässä alkamaan olennaiseksi todetuista peruskysymyksistä.”
Virkaratkaisua ei tehty teologisin perustein, vaan väkisin jyräämällä – jopa Mannermaan mielestä.
Sanooko Mannermaa tuossa, että virkaratkaisu tehtiin ”väkisin jyräämällä”? Ei sano! Se on sinun, Pekka, oma käsityksesi. Tuota asiaa, jota kutsut ”väkisin jyräämiseksi” oli tehty ennen päätöksen tekemistä noin 30 vuotta. Mannermaa sanoo tuossa, että joidenkin asioiden keskustelu vaatii tai vaatisi vielä pitemmän ajan. Muuten on selvää, että virkaratkaisu tehtiin teologisin perustein.
Mannermaa toivoi pidempää teologista keskustelua, koska hänenkin mielestään keskustelu jäi kesken. Kirkollisessa teologisessa keskustelussa tavoitteena on aina konsensus eli yksimielisyys.
Toisen Ilkko-seminaarin tiedotustilaisuudessa John Vikström sanoi, että naispappeuden torjujilla oli vahvat raamattuperusteet, mutta he eivät voineet tyydyttävästi perustella, kuinka kirkossa voisi vallita erilainen järjestys kuin yhteiskunnassa. Naispappeuden kannattajia hän moitti kykenemättömyydestä perustella kantaansa vakuuttavasti Raamatulla. Sitten hän sanoi jotenkin seuraavalla tavalla: ”Nämä näkökohdat on selvitettävä perusteellisesti ennen kuin virkakysymys ratkaistaan.”
Näitä John Vikströmin peräänkuuluttamia selvityksiä ja keskustelua ei koskaan käyty. On turha uskotella nuoremmille, että naispappeuspäätös tehtiin suuren yksimielisyyden vallitessa ja vasta sitten, kun kaikki osapuolet olivat saaneet rauhassa esittää teologiset perustelunsa ja niistä olisi keskusteltu. Teologeilta vietiin keskustelun mahdollisuudet kesken kaiken, kun yhteiskunnasta tulevan ulkoisen paineen vuoksi päätös piti ryskäistä lävitse kirkolliskokouksessa pikavauhtia. Itse olen sitä mieltä, että naispappeuden puolustajilta loppuivat teologiset perustelut, ja siksi heille tuli kova kiire. Ja näin tulee käymään myös homojen vihkimisessä. Kun raamattuperusteet loppuvat, niin otetaan joukkovoima käyttöön ja päätöksiä syntyy pikaisesti.
Toivo Loikkanen onko ehtoollinen oikein suoritettu jos sitä nautitaan kotona uskovien kesken?
Miksi Paavali ei kovinkaan korostanut kastajan roolia, hänhän oli pikemmin helpottunut kun ei ollut kastanut kovinkaan montaa?
Siis missä on evankeliumissa tämä ehtoollisen ja kasteen tekijän ”virka” annettu vain papistolle?
Ari, hyviä kysymyksiä. ne ovat olleet alkukirkon ajoista (siis Ut:n ajoista) lähtien seurakunnan paimenen virkaan kuuluneita asioita. UT:n kirjeissä taas mainitaan ensimmäisistä seurakunnan viroista. Liittyy myös apostoliseen successioon, joka on jatkunut kätten päälle panemisin ja virkoihin siunaamisin alkukirkon ajoista lähtien.
Siis onko ehtoollinen pätevä kun sitä vietetään kotona? (ilman pappia)
Entä jos kastan (en ole kirkon jäsen) uskoontulleen? Onko kaste pätevä kun minä uskon niin Jeesuksen kaste käskyn mukaan?
Maallikkoehtoollinen ei ole pätevä, mutta maallikon suorittama kaste on. Naisetkin ovat voineet suorittaa hätäkasteen, minkä jälkeen lapsi on otettu kirkkoon papin toimesta ilman uutta kastetta.
Pekka T Väänänen väität siis että kirkko voi määritellä mikä on pätevä ja mikä ei?
Vapauteen jeesus meidät vapautti, ei pelon ja vallan alle.
Kuinka esim helluntalaiset (en ole helluntalainen), viettävätkö he ei päteviä ehtoollisia?
Entä jos luterilainen menee helluntailaisten ehtoolliselle, onko pätevä?
Helluntailainen ehtoollinen ei ole Kristuksen asetuksen mukainen ehtoollinen – se ei siis ole pätevä ehtoollinen ollenkaan, kenellekään.
Ari heitti kehiin hyvän kysymyksen. Vastausta kaivataan. Mikä tekee sakramentista oikean? Miksi naispapin jakama on väärä, mutta uskonsa kieltävän miespapin jakama on silti oikea? Miten jakajan persoona voi tehdä ehtoollisesta oikean, tai väärän? En ole havainnut mitään eroa siinä, kuka ehtoollista on jakamassa. Mielestäni sen voi tehdä oikeaksi vain sen usko, joka ehtoollisen vastaanottaa.