Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on takavuosina puhuttu kovasti ”yhteisistä pelisäännöistä”. Tällä on nähdäkseni viitattu myös siihen, että vuoden 1986 virkaratkaisun myötä, jolloin pappisvirka avattiin naisille, seurakuntien tuli järjestää toimintansa niin, ettei ongelmia syntyisi nk. vanhan ja uuden virkakannan rinnakkaiselossa. Tämän turvaamiseksi annettiin muutoksen myötä ponsi vanhan virkakannan kannattajille. Ratkaisun myötä uskottiin ongelmien ratkeavan. Ponnessa haluttiin taata kotipaikkaoikeus kirkossa myös vanhauskoisille, joiden mukaan virka kuuluu vain miehille. Mielestäni tämä, jos mikä, on yhteisten pelisääntöjen luomista.
Kirkkohistoria on kuitenkin todistanut valitettavan tilanteiden kärjistymisen. Syyllisiä tähän löytyy varmasti puolin ja toisin. Eikö nyt olisi korkea aika tehdä parannus menneisyyden virheistä ja palata vuoden 1986 tahtotilan mukaisiin ratkaisuihin? Jos tahtoa ja halua löytyy, saadaan ongelma varmasti näiden pelisääntöjen mukaan ratkaistua. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta löytyy kummankin virkakannan, sekä molempien virkakantojen kannattajia, eikä kannatus varmasti lopu pakkokeinoja käyttämällä. Tämä on jo nähty. Alituinen asioiden riitauttaminen ja riitely antaa huonon todistuksen ulkopuolisille, eikä edistä Jumalan valtakunnan asiaa. Suomalaisen kirkkopolitiikan pelinappuloiksi joutuvat usein myös täysin viattomat sivulliset esimerkkinä vaikkapa lähetyskenttien ihmiset.
Yhteisiin pelisääntöihin liittyy myös kysymys sateenkaariparien kirkollisesta vihkimisestä. Kirkko vihkii avioliittoon vain miehen ja naisen. Tämä käy selvästi ilmi kirkon tunnustuspohjasta sekä monista toimituksiin liittyvistä kaavoista. Miksi nyt kuitenkin toimitaan räikeästi täysin vastoin yhteisiä pelisääntöjä? Monissa paikoin vihitään ja on vihitty sateenkaaripareja vastoin selkeää ohjeistusta.
Virkaratkaisussa luotiin yhteiset pelisäännöt, joiden mukaan ongelmat tuli välttää. Nyt on korkea aika palata tähän ratkaisumalliin, sillä sellainen on olemassa. Kysymys sateenkaariparien kirkollisesta vihkimisestä on selvä. Yhteisten pelisääntöjen mukaan näin ei tule tehdä.
Taivaalle on kerääntynyt monia tummia pilviä. Nyt tarvitaan rohkeutta ja päättäväisyyttä. Kukaan ei varmaankaan halua, että esimerkiksi kirkkomme herätysliikkeet, yksittäiset seurakuntalaiset tai seurakunnat ajautuvat tai ajetaan kirkon ulkopuolelle, ja kirkko jakaantuu/hajoaa. Monet herätysliikkeet ovat olleet vuosisatojenkin ajan rikkautena ja siunauksena kirkolle ja tälle rakkaalle maallemme, ja kirkon kautta näiden vaikutus on säteillyt lähetystyön kautta maailman eri kolkille.
Kuka voi estää kirkon hajoamisen ja hajaantumisen? Kuka haluaa toimia yhteisten pelisääntöjen mukaan?
Ponsi ei sisältänyt työstä kieltäytymistä, se ei myöskään sisältänyt konkreettisia ohjeita, miten naispapit väistävät miespappeja. Mikko jos ponsi si sisälsi työvuorojärjestelyn ohjeistuksen dokumentoi se.
En usko mihkään sopuun. Sley on rikkonut niin usein sopimukset, joten luulen, että kirkko tekee omat ratkaisut. Sleytä ja sen toimiva johto on vastuussa sopimusrikkomuksista ja oman kirkon luomisesta kirkon sisälle. Sleytä on mahdotonta pelastaa, eikä tulekkaan pelastaa, vaan sen on annettava kehittyä oman näköiseksensä.
Myöskään iso kirkko ei pelastu tällä tiellä, kyse ei ole vain järjestelyistä ja ihmisten tekemistä tasa-arvo suunnitelmista, vaan sanassa kerroista pelastuksesta.
Onhan niitä kiistoja ollut, jos ajatellaan vaikkapa aikaa toisen maailmansodan jälkeen. Peistä taitettiin muun muassa eronneiden vihkimisestä. Siinä muutos alkoi alhaalta – ja vakiintui.
Erilaisuutta on opillisissa kysynyksissä, siinä, miten tulkitsemme Raamattua. Minusta hyvä ohje meille kaikille on hyväksyä ajatus yhtenäiyydestä erilaisuudessa.
Jorman johtopäätöksen on helppo yhtyä. Enempää yksimielisyyttä ei kirkossa pidä vaatia kuin yksimielisyys uskontunnustuksen sisällöstä. Muta Jorman käsitys eronneiden vihkimisestä kaipaa tarkennuksen. Kirkolliskokous teki 1940 luvulla avioerojen yleistyessä määräenemmistöllä aloitteen kirkkolain muuttamisesta siten, että papit olisi oikeutettu kieltäytymään eronneiden vihkimisestä. Muutos läpäisi eduskunnankin, mutta presidentti Paasikivi esti sen voimaantulon veto-oikeudellaan. Uutta yritystä ei sitten enää tehty.
Minusta yhteiset pelisäännöt voidaan sopia vain yhdessä. Jos niitä muutetaan, niin sekin tehdään yhdessä. Aina muutostarpeita ilmenee. Silloin kun yhteisiä pelisääntöjä aletaan suunnittelemaan, niin ensin on sovittava siitä, miten sen toteuttamisen seuranta yhdessä hoidetaan. Muuten sellaisella sopimuksella on vain sen paperin arvo, tai ei sitäkään.
Kiitos Yrjölle tarkennuksesta.
Jos haluaa laajemmin perehtyä kirkossa käytyyn satavuotiseen vääntöön eronneiden vihkimisestä, oivallinen opas on Vesa Hirvosen tutkimus ”Vapahtajan kärky vai kristuksen rakkaus?”.
Kirkkomme käytänteet eivät nyt katso asiallisesti kirkolliskokoustamme.
Ovatko Piispamme katsoneet että kyllä Kirkolliskokous taipuu kun taivutetaan. Sama katsoo myös yksittäisiä seurakuntia avaamalla ovensa samansukupuolisen konsensuksen vahvistamiseen Siunausta myöten.
Totta on jäkijätteinen ymmärtämättömyys myös kirkossamme katsoa Ihmisen Arvoa.
Milloin luovuttiin vaatimuksesta sterilointitodistuksesta kuuron parin kirkollista vihkimistä varten.
Eräs kommentoija aiemmassa blogissa muisteli Westermarckin olleen jonkin sortin hygienikko. No, tuosta ei enempää, mutta sosiologi katsoo aihepiirinsä mukaan kulttuurillisia suureita käytänteisiin asti.
Miten Axel Olof Freudenthal joka kuitenkin hyvin katsoi ruotsalaisten etevämmyyttä aina nyt tunnetun puolueen mitalien jakamisen aspekteissa. Näistä ovat nauttineet myös suomalaiset poliitikot.
Sterilointitodistus kuuroille, aviota katsoville, on osoitus kirkkomme olleen pitkällä jo tuolloin katsoa ennustettavuutta eteenpäin.
Tätä ei toki eikä todellakaan voi eikä saa kutsua keinoälyn käytöksi mistä edellisissä blogeissa on hyvää asiaa niin moraalin huomaamisessa kuin katsoa eettisten valintojen pysyvämpää asemaa.
Kun vielä hitunen Westermarckiin, Hän huomasi matkoillaan Pohjois-Afrikassa eri heimojen perinteitten merkityksen sosiaaliseettisen struktuurin säilyttämiseen ja ylläpitämiseen.
Erojen ei tarvitse olla suuria mutta ne ovat merkitseviä käytänteisiin elämässä.
Lähetystyöstä löytyisi vastaavaa konkretiaa miten lopulta vanhasta on haasteellista päästää irti.
Maahanmuuttoasiaan edellistä voi olla hyvä haluta ymmärtää mutta haikeaahan se on.
Avaus oli hieno alayysi siitä, miten yhteys löytyisi. Joku viittasi työstä kieltäytymiseen. Eikö juuri ponnen henki olisi antanut omantunnonvapauden kaikissa asioissa, mitkä voidaan rakkauden hengessä hoitaa. Varmaan muistamme sen ajan , kun ponsi nollattiin ja työjärjestelyt kiellettiin. Eli katkaistiin se heiveröinen yhteys, joka olisi taannut säällisen yhteiselon. Sama pätee vihkimisasiaa, kenenkään ei pidä joutua pakosta tekemään asioita, joita vastaan omatunto sotii. Näyttää siltä, ettäkansalaistottelemattomuus lopulta palkitaan. Kun sääntöä on rikottu tarpeeksi niin sääntö muutetaan ajattelemtta asiaa pitemmälle. Vaisuja moitteita annetaan, että vanhauskoiset luulisivat vielä selkärangan olevan kunnossa.
Mikäli ihan oikeasti on toive yhdessä jatkamisesta, niin Martti Ahtisaaren kutsuminen paikalle olisi aiheellista. Ehkäpä hänkään ei olisi halukas tulemaan rauhanvälittäjäksi, kun ei ole edes varmuutta siitä, halutaanko rauhaa.