Muutos on pysyvä olotila, mutta kuluneina vuosina olemme eläneet erityisten nopeiden muutosten aikaa. Monet muutokset näyttävät jatkuvan. Tässä mielessä kirkko ei ole vain hengellinen yhteisö, vaan se elää aina tässä maailmassa ja oman toimintaympäristönsä muutokset huomioiden.
Yhtenäiskulttuurin ja arvojen muutos on tuonut kirkollemme haasteita. Isien ja äitien uskon siirtyminen uusille sukupolville ei ole itsestään selvää kuten se oli ennen. Sähköinen tiedonvälitys ja individualismin vahvistuminen ovat tuoneet tilanteen, jossa eletään ikään kuin ”avoimilla henkisillä markkinoilla”. Moni valitsee sitä, mikä tuntuu hyvältä ja ajattelee, kuten haluaa ajatella. Kirkon kannalta on harmillista, että moni eroaa kirkosta ”kevyin perustein”, mutta asialle emme voi paljoakaan.
Meillä yhteiskunnan murros liittyy vahvasti myös rakenteiden murrokseen ja maaseudulla tapahtuvaan muutokseen. Viime mainittu tahtoo usein unohtua kirkon suuria ratkaisuja mietittäessä. Suurin osa kaunista maatamme on maaseutua, mutta suurin osa väestöstämme asuu kuitenkin kaupungeissa. Kuntien ja seurakuntien kartta ja verkosto säilyivät melko muuttumattomana 2000-luvulle saakka.
Jatkossakin Suomessa ihmisiä tulee asumaan myös maaseudulla. Sielläkin väestö keskittyy taajamiin ja niiden ympäristöihin. Kylissä väkimäärä vähenee tai säilyy ennallaan. Tässä vaiheessa on avoinna, miten kehitys jatkuu rakenteiden osalta, kun hallituksen kuntarakenne- ja sote-uudistukset ovat lähes täysin jumissa.
Kirkon uusi rakennemalli Seurakuntayhtymä 2015 pyrkii mielestäni olemaan yksi vastaus yhteiskuntamme murrokseen. Se ei ole vain kirkkososiologinen tai hallinnollinen ratkaisu vaan siinä on samalla vahvat teologiset perusteet. Kirkko on varsinkin maaseudulla ollut vahva toimija. Moni seurakunta on ollut paikkakunnan pitäjän alku. Kunta ja seurakunta ovat sitten 1800-luvun lopulta toimineet rinta rinnan yhteisön luojina ja paikallisina toimijoina.
Jatkossa kaikki entiset seurakunnat eivät voi säilyä väen vähenemisen myötä. Uusi rakennemalli kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden siihen, että myös suurten maaseutukuntien syntyessä seurakunnat voivat jatkaa paikallisyhteisöinä uusien yhtymien osina. Tällä on erittäin suuri merkitys sekä yhteiskunnan, kirkon että ihmisten näkökulmasta. Mikäli kirkko toimisi päinvastoin eli toimisi keskittäen eikä piittaisi paikallisista yhteisöistä ja niiden säilymisestä, se toimisi tyhmästi ja jopa tuhoisasti.
Suurempien kaupunkien näkökulmasta uusi rakennemalli ei välttämättä merkitse aivan samaa kuin maaseudulla tai pienempien kaupunkien alueilla. Suurissa kaupungeissa kirkon näkökulma voisi uudessa mallissa olla jopa seurakuntien määrän lisääminen. Tiedän, että moni pitää tätä epärealistisena, mutta kirkon missionaarisuuden ja seurakunnan olemuksen näkökulmasta se voisi olla hyvinkin perusteltua. Uuden rakennemallin ideana on, että seurakunta on kuulumisyhteisö ja jumalanpalvelusyhteisö. Tällainen seurakunta ei voi olla kovin suuri. Meillä seurakunta liitetään liiankin vahvasti hallintoon ja talouteen, koska seurakunta on juridis-hallinnollinen yksikkö.
Uusi rakennemalliehdotus on saanut paljon myönteistä vastakaikua. Se on saanut myös kriittistä palautetta. Yksi kriittinen näkökulma on kysymys siitä, että kaikkien seurakuntien tulisi jatkossa kuulua yhtymiin, mikäli malli hyväksytään. Nämä kriittiset äänenpainot tulevat kaiketi eniten sieltä, missä tällä hetkellä ei ole muutosta näkyvissä kuntarakenteissa tai missä vastaava muutos on jo toteutunut. Asiaa ehkä helpottaa se, että uuteen rakennemalliin liittyvä laki tulee olemaan puitelaki, joka antaa mahdollisuuden paikallisiin ”sovellutuksiin”.
Uuden rakennemallin yksi etu on se, ettei muutostilanteissa tarvitse hukata energiaa erilaisten mallien neuvottelemiseen ja luomiseen. Rakennemalli on raami, jonka kautta seurakuntien paikalliset rakenneratkaisut voidaan luoda ja rakentaa.
Kirkkomme haasteita suurissa kaupungeissa ei pidä väheksyä. Mikäli kirkkomme pärjää hyvin koko maassa, pärjää se paremmin myös kaupungeissa ja päinvastoin. Toivon, että uudesta rakennemallista löytyisi tulevaisuuden suunta ja että sen myötä kirkkomme voisi talousvaikeuksista huolimatta panostaa seurakuntatyöhön.
Kirkon perusyksikkö on seurakunta. Kansankirkosta voimme päästä kansalaisten kirkkoon ja löytää tien kirkon saavutettujen asemien puolustamisesta niiden aktiiviseen vahvistamiseen. Osallisuus ja erilaisuuden rikkaus ovat kaikessa tässä avainsanoja.
Toivo Loikkanen
