Itsenäisyytemme alussa 100 v. sitten kirkolla oli vakiintuneet toiminnot ja luja rooli yhteiskunnassa hengellisenä johtajana, kristillisen sanoman eteenpäin viejänä, toimitusten pitäjänä, kristillisenä opettajana ja moraalin vartijana.
Toimintamuodot, ulkoiset tavat, kirkkokieli ja kirkolliset tavat olivat pitkälti samat kuin nykyäänkin. Ainoa suurempi ero oli nykyistä voimakkaampi naisiin ja lapsiin kohdistuva syrjintä. Homoseksuaaleja kukaan ei uskaltanut edes mainita.
En liene väärässä, kun sanon, että Suomessa on varmasti paljon vanhahenkisiä ihmisiä, jotka toivoisivat kirkon arvot ja toimintojen olevan lähempänä 100 v takaista kuin nykyistä, vaikka tasa-arvokehitystä lukuun ottamatta eivät ne paljon ole muuttuneet. Onko se hyvä vai paha?
100 v sitten viljeltiin peltoja, mutta hyvin eri menetelmillä kuin nykyään. Samoin tehtaissa tuotettiin tuotteita, mutta tuotanto toteutettiin hyvin eri tavalla.
Median toiminta- ja muukin ilmaisupolitiikka oli erilaista. Kotitaloustyö oli myös hyvin erilaista koneiden puutuessa.
Demokratian toteutuminen Suomen alkutaipaleella oli horjahtelevaa ja äkkinäistä. Nyt parlamentarismin ja demokraattisen vaikuttamisen ja toiminnan muodot ovat hyvin toimivia ja rutiininomaisia hyvine tai ainakin kohtalaisine tiedottamisineen.
Juuri mikään yhteiskunnan perustoiminnoista ei ole kadottanut alkuperäistä toimintatavoitettaan, vaikka menetelmät ja tavat ovatkin muuttuneet paljon 100 vuodessa.
Kirkossa eivät asiat ole muuttuneet, valitettavasti.
Myöskään demokratia ei toimi seurakunnissa kunnolla. Kirkkoherrat on jo kirkkolaissa varustettu epädemokraattisen suurella vallalla ja monet kahmivat vielä lisää valtaa epävirallisilla negatiivisen henkilövaikuttamisen ja muilla vallankäytön muodoilla hiippakuntien juuri mitenkään estämättä. Huonosta yleisestä kiinnostavuudesta johtuen, äänestysprosentti on lähes vitsi.
Olisiko ajanmukaisuuden puute toimintatavoissa ja vanhakantaisuus syynä siihen, että seurakuntien toiminnot hyvästä sanomasta huolimatta eivät voisi vähemmän kiinnostaa suurta enemmistöä keski-ikäisiä ja nuoria työikäisistä. Tämän vuoksi jumalanpalvelusten väki on keskimäärin päälle 60 – vuotiasta eli eläkeikäistä. Sanoman heikko ilmaisutaito ja – menetelmät ovat aiheuttaneet yleisellä tasolla kirkon ja sen sanoman uskottavuuden vakavaa katoamista.
Kirkon suosio ei varmaan ole kadonnut hengellisen pohdiskelun ja hengellisten tarpeiden puutteeseen. Siitä todistavat mm. monet ei kristilliset filosofiat, suuntaukset ja liikkeet.
Olisiko meillä tästä ankeasta tarkastelusta ja havainnoista jotakin opiksi otettavaa? Vai pitääkö meidän jyystää perinteisiä uria niin syvälle, että niistä tulee hautoja, joihin peittyy se tehtävä ja näky jonka Jeesus antoi seuraajilleen 2000 v. sitten.
Minusta on seurakuntien ja kirkon synti ja häpeä, että uudistamista ei valmistella tai edes suunnitella, vaan kirkkojunan annetaan väsyneesti rullata puskittuneelle sivuraiteelle, jossa kiskotkin loppuvat varmasti.
Olen pohdiskellut tuota samaa ja tullut siihen tulokseen, että on joitakin hyvin vahvoja esteitä sille, että rakenteellisia muutoksia ei kyetä tekemään. Muutosvastarinta on erityisen voimakasta. Jokaisella instituuttiolla on sille ominainen toiminta kulttuuri. Kirkon kulttuuriin kuuluu tuo muutosvastarinta olennaisena osana. Toimimattomia menetelmiä toteutetaan vuodesta toiseen ja kaikki tietää sen, silti muutosta vastustetaan, kuin oltaisiin juoksuhaudoissa.
Yksi ongelma on viranhaltioiden suuri vapaus toimia omalla sektorillaan melko vapaasti. Kukaan ei siihen voi ulkoapäin puuttua. Mikäli pysyy vain omalla tontilla, niin hyvin menee. Siinä yksi perussyy siihen ettei yhteistyö toimi eri osien välillä. Tämä vapaus estää toisia tulemasta samalle tontille, tekemään työtä yhdessä. Sama asia estää myös vapaaehtoisten täysipainoista hyödyntämistä. Koska tällöin voi tulla varpaille tallomista. Vapaaehtoiset kun ei osaa tunne raja-aitoja.Muutoksia tehtäessä kulttuuri vesittää ne oikein sopiviksi, kirkon elämään.
Blogissa viitataan myös kirkkoherran vaalitapaan. Totta on, että äänestysprosentti on usein todella alhainen.
Toisaalta nykyisin on yleisempää valita kirkkoherra välillisellä vaalilla, jonka toimittaa yhtymään kuuluvassa seurakunnassa seurakuntaneuvosto ja itsenäisessä seurakunnassa kirkkovaltuusto. Niissä äänestysprosentti voi olla 100…
Mutta eipä äänestysprosentti ole hääppöinen silloinkaan, kun seurakunnan luottamuselimiä valitaan. Se johtaa siihen, että valittujen joukko voi olla näkemyksiltään ja uudistusmielisyydeltään huomattavan toisenlainen kuin seurakuntalaiset keskimäärin.
Kirkon nykyinen kriisi on kytköksissä länsimaisen kulttuurin kriisiin. Eurooppa on nykyisin rappion ja turmeluksen tilassa, jota taiteet ja media vain syventävät, kun klassiset kultturi-ihanteet on hylätty. Antiikin ajoilta aina 1900-luvun alkupuolelle pyrittiin eurooppalaisessa kulttuurissa toteuttamaan totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihanteita, mutta nykyisin tuntuu pyrittävän useimmiten valheeliseen vääristelyyn, rumuuteen ja paheiden ihannointiin. Kristillisen kirkon tulisi olla vastavoima tällaiselle, olkoonkin että parannusta ja katumusta saarnaavat profeetat eivät ole koskaan saaneet suurta kansansuosiota.
Sahama: ” Antiikin ajoilta aina 1900-luvun alkupuolelle pyrittiin eurooppalaisessa kulttuurissa toteuttamaan totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihanteita, ”
Jaa-a, kyllä ennen oli kaikki paremmin kun ei ollut rikollisuutta, prostituutiota, tappoja, tappeluita, murhia, sotia, juonittelua, petkutusta, pettämistä, vallankumouksia, kapinoita, kansalaissotia, uhkapelejä, riettautta, homoseksuaaleja, jne. jne. jne.
Voi kuinka kaipaan noita viattomuuden ja kauneuden aikoja.
En sanonut etteikö ennen olisi ollut paljon pahaa maailmassa, mutta taiteissa ja muutenkin julkisuudessa sitä ei ihannoitu samalla tavoin kuin nykytaiteessa, sekä visuaalisissa taiteissa että kirjallisuudessa ja osin musiikissakin, tapahtuu, vaan pyrittiin ihmisluonnon kesytäämiseen ja jalostamiseen tarjoamalla ehkä illusorisestikin noita kauneuden, hyvyyden ja totuuden ihanteita. Ainakin renessanssista 1800-luvun romantiikkaan asti taulut ja veistokset olivat kauniita, musiikki oli korviahivelevän kaunista ja runouden arvoja olivat ylevyys, romantiikka ja isänmaallisuus.
Sahama: ”Ainakin renessanssista 1800-luvun romantiikkaan asti taulut ja veistokset olivat kauniita, musiikki oli korviahivelevän kaunista ja runouden arvoja olivat ylevyys, romantiikka ja isänmaallisuus.”
Taisi olla vain niin, että entisajan sääty-yhteiskunnassa siitä ylevästä kauneudesta ja ihanuudesta pääsi nauttimaan ainoastaan osa kansasta, pieni ylimystö, ylemmät säädyt ja johtava luokka. Arkipäivän raaka realismi oli rahvaalle kyllä ihan jotain muuta kuin kauniita tauluja ja veistoksia, korviahivelevän kaunista musiikkia ja runouden ylevyyttä, romantiikkaa ja isänmaallisuutta.
Jotain on täytynyt vuosien mittaan muuttua ratkaisevasti parempaan suuntaan, koska tänä päivänä tuosta ihannoimastasi kulttuurista pääsevät nauttimaan kaikki jotka haluavat, ihan riippumatta yhteiskuntaluokasta tai varallisuudesta, ja jotka menneiden aikojen yliromantisoidusta kulttuurista pitävät.
Se, että kulttuurin saralla on tänä päivänä tarjolla jokaiselle jotakin, on pelkästään hyvä ja positiivinen asia. Siinäkin suhteessa kehitys on kehittynyt ja sivistys sivistynyt – huimaa vauhtia.
Tutustupa Yrjö Sahama Hieronymus Boschin taiteeseen ja helevvtiä kuvaavaan perverssiin kirkkotaiteeseen läpi kirkon historian.
Bosch kuului uskontoelitistiseen Meidän siunatun rouvamme veljeskuntaan.
Kimmolle: Kyllä sama kaunuden kaipuu kuin vanhemmassa korkeakulttuurissa on selkeästi havaittavissa myöa kansankulttuurissa menneinä vuosisatoina ja vuosikymmeninä. Tyylikkäät ryijyt ja huolella koristellut kapioarkut ovat esimerkkejä visuaalisesta kauneusaistista tavallisen maalaisrahvaan keskuudessa, ja vielä 1950-luvun lavatanssien musiikki oli hyvin kaunista verrattuna nykyaikaiseen diskometeliin. Sepolle: Boschin ja monen muunkin helvettinäyt ovat sittenkin kauniita verrattuna niihin saastepläjäyksiin, joita modernin taiteen museoissa esitellään, ja joita työväenluokka tuskin käy katsomassa.
Sahama: ”vielä 1950-luvun lavatanssien musiikki oli hyvin kaunista”
Makunsa kullakin jos tykkää Severi Suhosesta, Repe Helismaasta ja rillumareista, eikä siinä mitään, olihan se aikaa kun Bill Haley & His Comets ja Rock Around The Clock (1955) pisti donnien ja vähän kundienkin sukat pyörimään klabbeissa, puhumattakaan kuningas Elviksestä itsestään. Prätkät oli Jawoja ja fledat suurimmaksi osaksi Suavea tai Brylcremiä. Gimmat oli södejä ja jive heitti kellohameen helmat korviin. Kundien rotsit oli nahkaa, byysat Jamekset ja borsat ”lättä”.
Sahama: ”verrattuna nykyaikaiseen diskometeliin”
Missä ajassa setä Sahama mahtaa nyt seikkailla? Mikä on ”disko”? Taisin kuulla jotain jostain diskoista viimeksi 90- luvulla.
Boschin ja monen muunkin helvettinäyt ovat sittenkin kauniita verrattuna niihin saastepläjäyksiin, joita modernin taiteen museoissa esitellään, ja joita työväenluokka tuskin käy katsomassa.
Tuo jos mikä todistaa että kauneus on todellakin katsojan silmässä. Helvetissä kidutettavat ja tuskissaan vääntelehtivät ihmiset ovat siis kauniita…Keruun puukirkon maalauksissakin näitä ’kauniita’ näkee, minä meinasin oksentaa.
Muuttamisessa on pari heikkoa kohtaa. Muutetaan asioita, joita ei tarvitsisi muuttaa, tai jätetään muuttamatta niitä, jotka välttämättä muutosta kaipaa.
Messujen ajankohta on yksi merkillisyys. Nykyisin valvotaan pitkää ja varsinkin lasten on vaikea päästä ylös ajoissa. Silti pidetään kiinni varhaisemmasta ajasta. Joissakin seurakunnissa on kokeiltu myöhempää aikaa ja kun väki ei ole lisääntynyt, niin on palattu takaisin. Miksi ?
Outoa on monissa kirkoissa tuo äänentoiston heikkous. Käsittämätöntä, ettei mokomaa asiaa saada kunnolla hoidettua. Ei kovin mielekästä ole istua penkissä hiljaa, jos ei saa puheista mitään selvää.
Miksiköhän kirkossa on kovin vähän ajatusta sille; miten tulija tilaisuudet kokee ?
Pekka.
Minun mielestä sinä mariset turhista asioista. Jumalanpalvelusten ajankohtaa voisi muuttaa, mutta miksi? Ei se ole ongelma jos kirkossa käynti kiinnostaa.
Olen täällä Oulun seuduilla käynyt lähes kaikissa kirkoissa ja koskaan en ole törmännyt siihen että äänentoisto olisi ollut riittämätön. Kokemusta on myös Oulinalueen ulkopuolelta.
Tuo viimeinen lause kommentissasi on myös pötyä – en ole ”kirkonmies” mutta tiedän, että kirkossa ajatellaan hyvinkin paljon sitä, miten tulija tilaisuuden kokevat.
Kehityksen ja muutoksen pitäminen itsetarkoituksena johtaa helposti ojasta allikkoon. Kehitys ja muutos ovat vain välineitä, eivät päämääriä sinänsä. Ei myöskään pidä luulla, että kaikki muutos on aina automaattisesti muutosta parempaan. Kaikki uusi ei ole aina ole parempaa kuin kaikki vanha. Suomi on täynnä sisällyksetöntä konsulttihöpinää. Kaikkein pahin on muutos, jota tehdään itsensä vuoksi vailla käsitystä siitä, mihin muutoksella pyritään. Silloin muutos on oikeaa ja kestävää, kun ensin on itselle kristallinkirkkasti selvitetty, mitä muutoksella todella halutaan saavuttaa, ja että muutos on välttämätön.
Totuus on alati muuttuvaa tietoa.
Tieto lisääntyy, muuttuu ja päivittyy jatkuvasti. Sen mukana totuus muuttuu, on aina muuttunut ja mahdollistanut kehityskulun joka on jatkunut alkuihmisten aikaansaannoksista tämän päivän huipputeknologiaan asti.
Kehitys jatkaa edelleen junan lailla kulkuaan eteenpäin sitä mukaa kun tieto kiihtyvällä vauhdilla lisääntyy, ihan riippumatta Jari Raappanan mielipiteistä.
Jari.: ”… mitä muutoksella todella halutaan saavuttaa, ja että muutos on välttämätön.”
Yhtä tärkeää on kirkossa miettiä sitä, mihin toiminnalla pyritään ja tehdä kaikille se kristallin kirkkaaksi. Jos pyrkimys on vain tehdä jokin tehtävä, niin ulkoapäin tuotu muutos, tuskin on edes tarpeellinen.
Sillä jokainen kyllä itse tietää miten parhaiten työstään selviää. Eipä siihen neuvojia kaivata. Joten se niistä muutoksista .
Kristityn elämään kuuluu kyllä muutos, oikeastaan se on yksi elämämme päätarkoituksista: muuttuminen Kristuksen kaltaisuuteen. Olemme jatkuvassa liikkeessä, joko kohti Kristusta tai poispäin hänestä. Siksi voi hyvin kysyä, että ovatko eri kirkkokuntien sisällä tällä hetkellä tapahtuvat muutokset liikettä kohti Kristusta vai Hänestä poispäin? En vaan millään jaksa uskoa, että kaikki tai edes valtaosa näistä muutoksista olisi liikettä kohti Kristusta.
Se tässä onkin merkillisintä että, vaikka olemme jatkuvasti menossa pois, niin Hän kärsivällisesti vetää takaisin.
Pekka: ”Hän kärsivällisesti vetää takaisin.”
Kas kun en ainakaan minä ole huomannut mitään.
”Kas kun en ainakaan minä ole huomannut mitään.” Joku on sinut näihin keskusteluihinkin huijannut. Ettei vaan olisi ollut Jumala?
Martti: ”Ettei vaan olisi ollut Jumala?”
Suattoopi olla, vuan suottoopi olla, jottei oukkaan. Eipä taija asijan oekeeta laetoo kukkaan immeinen tietee.
”Eipä taija asijan oekeeta laetoo kukkaan immeinen tietee.” Eepä taija tietee. Vuan soppiipa tuota jiähä ounastelemaan.
Soppiipa hyvinnii. Vuan suottoopi asija oekee laeta olla monelviisii: näinnii, noinnii, niinnii, toisinnii, tällviisii tae sitte sillviisii. Millviisii se sit mahtooki olla?
No, ei kärsivällisyys koske niitä, jotka kutsun jatkuvasti torjuvat. Kutsuminen lakkaa kyllä nopeasti, jos siihen ei ole halua vastata. Joten on ihan sanan mukaista, ettei huomaa mitään.
Pekka: ”Kutsuminen lakkaa kyllä nopeasti”
Ei ou loppunna, voan eipä ou millonkkaan ies alkanna.