Sain käsiini Timo Pöyhösen uudehkon kirjan Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana 2019), ja yllätyin ensin siitä että se on niin iso kirja, 335 sivua. Aloin lukea, ja mitä pitemmälle luin sitä enemmän yllätyin lisää. Jo sisällysluettelo käsitti 5 sivua, ja asiaa ja aiheita tuntui riittävän ja riittävän. Ennakkoajatukseni oli ollut, että Timo Pöyhönen on koonnut työkokemuksestaan Tampereella ja opintomatkaltaan USA:sta jonkinlaisen oppaan tai mallin siitä miten kirkkoon kuuluvaa yhteisöllisyyttä voidaan rakentaa ja vahvistaa seurakunnissa. Kyllä kirja on sitäkin, mutta se on myös muuta. Jos yritän kiteyttää sisällön, sanoisin että oikotietä messuyhteisöön ei ole, mutta sekä vaivalloinen että palkitseva reitti kulkee huolellisen yhteisön rakentamisen kautta.
Jo kirjan nimestä ja ulkoasusta saa kuvan isosta kunnianhimosta. On kysymys koko kirkosta, ei vain paikallisesta seurakunnasta tai sen elämästä ja toiminnasta. Asian tueksi kirjaan on sisällytetty piispainkokouksen v. 2017 julkaisema suositus seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä. Kirjan suosittelijoista piispa Teemu Laajasalo luonnehtii kirjoittajaa yhteisön rakentamisen Grand Young Man -nimellä.
Hengen Uudistus ry:n toiminnanjohtaja on kirjoittanut yhteisöllisyyden rakentamista koskevan ohjelmakirjan koko kirkkoa varten. Lyhyestä esipuheesta käy ilmi, että lähtökohtana asialle on, paitsi kirjoittajan omat kokemukset, nimenomaan jumalanpalvelusyhteisöt, joista uusi toimintakulttuuri kasvaa. Kohderyhmäksi nimetään ”seurakuntien työntekijät ja ne, joiden sydäntä näky yhteisöistä innoittaa” (s. 11). Kohderyhmäksi mainitaan myös mm. kirkkoherrat joiden alueella toimii yhteisöjä, ja lopuksi tavalliset seurakuntalaiset, jotka Jumala voi vapauttaa rakentamaan tulevaisuuden kirkkoa.
Yhteisöllisyyden perustelussa Timo Pöyhönen lähtee aikamme yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta korostavasta kulttuurista. Vaikka hän tunnustaa itsekin ahdistuvansa, jos kokee omaa yksilönvapautta rajoitettavan, hän uskaltaa kyseenalaistaa. ”0lisiko yksilöllisyyden rehellisempi suomennos yksinäisyys ja pitäisikö itsenäisyyden sijasta puhuakin itsekkyydestä?” (s. 14). Tältä pohjalta juuri kirkon tulisi löytää se yhteisöllisyys ja rakkaus, jonka se on kadottanut etenkin kaupungeissa. ”Onneksi muutos on matkalla”, ja se on jo jonkun aikaa näkynyt uusina jumalanpalvelusyhteisöinä. Yksi niistä on Tampereella vaikuttanut Uusi Verso ja Varikko-messu ja -yhteisö, jonka vaiheet kerrotaan sekä kirjan alussa että vielä seikkaperäisemmin uuden yhteisön perustamista koskevassa osassa 3.
Kirjan neljästä osasta selvästi laajin on osa 2, Yhteisön prosessit. Siinä näkyy kirjoittajan kokonaisvaltainen ote ja hengellisyyden painotukset. Yhteisön prosesseina kuvataan Yhteisöllisyyden prosessi, Hengellisen kasvun prosessi, Osallisuuden prosessi, Valtuuttavan johtamisen prosessi ja Missionaarisuuden prosessi. Hengellinen kasvu ja hengellinen johtajuus saavat vahvan osuuden. Näissä Timo Pöyhönen tavoittaa mielestäni jotain keskeistä niistä asioista joita viime vuosina on peräänkuulutetttu seurakuntatyössä. Johtamisesta, johtajista ja johtajan rukouselämästä hän puhuu rohkeasti, ja aivan oikein rajaamatta asiaa seurakunnan pappeihin tai työntekijöihin. Seurakuntalaisista löytyy johtajia.
Yhteisöjen kirkko on seikkaperäinen ja osittain samaa asiaa toistava kuvaus yhteisön rakentamisen askelista ja jumalanpalvelusyhteisön toimintaan pääsemisestä. Joku saattaa nähdä jopa eräänlaisen kirkkoteknokratian piirteitä yhteisön rakennuspiirustusten arkkitehtuurissa. Prosesseista lukiessa tulee mieleen ilkikurinen ajatus siitä mitä ”tavallinen seurakuntalainen” mahdollisesti ajattelee lukiessaan sitä. Että jaahas, näinkö seurakuntia opastetaan operoimaan meillä ja järjestämään olomme ja elämämme, ja melkein meiltä kysymättä… Siinä mielessä itse jään vähän kyselemään seurakuntalaisiin luottamisesta. Heihin panostetaan kyllä ja opastetaan kyllä osoittamaan suurta luottamustakin – sen jälkeen kun heidät on saatu osaksi oikeaa prosessia. Tämä on lievä kriittinen huomio, joka liittynee Amerikan kokemuksen vahvistamaan tehokkuuden ihanteeseen. Eikä tämän sanominen poista sitä ansiota, mikä kirjalla on tavallisten seurakuntalaisten arvostamisessa. ”Parhaimmillaan ulospäin suuntautuva toiminta on alusta loppuun asti seurakuntalaisten toteuttamaa… yhteisön tavoittava toiminta ei voi puhjeta täyteen kukoistukseen ennen kuin vapaaehtoiset ovat ruorissa.” (s. 219). Voitko sen selvemmin sanoa?
Timo Pöyhönen kirjoittaa, nuorehkosta iästään ja radikaaleista ajatuksistaan huolimatta, koko lailla papillisesti ja seurakuntalähtöisesti. Vastuu paitsi prosessien käynnistämisestä (jonka tosin voi aikaansaada myös viisas seurakuntalainen) myös yhteisön opillisesta linjasta on viime kädessä papeilla, vaikka esimerkiksi opettaminen on kaikkien seurakuntalaisten yhteinen tehtävä. Seurakuntakeskeisyys näkyy siinä, että yhteisön rakentaminen tähtää aina messuyhteisön syntymiseen ja toimintaan, ei mihin tahansa hengelliseen hengailuun. Tässä hän nojaa ruotsalaiseen piispa Fredrik Modeukseen, joka on ollut monien innoittaja messun kehittämisessä. Kirja esittelee myös piispainkokouksen yhteisöjä koskevan kannanoton (2016) malleja siitä miten messuyhteisö voidaan organisoida osana kirkkoa. Vaihtoehdot liikkuvat seurakunnan päämessun yhteisöllisyyden kehittämisestä yhteisö- eli henkilöseurakuntiin, niiden välissä ovat rinnakkaismessut ja yhdistyspohjaiset messuyhteisöt. Pöyhönen kannattaa kanssani ensin mainittua kokosydämisesti, vaikka ei usko sen olevan ainoa mahdollinen vaihtoehto kuin ehkä pienimmillä paikkakunnilla. Juuri siksi koko kirja on kirjoitettu.
Seurakuntakeskeisyys näkyy mielestäni kiinnostavalla tavalla siinäkin miten kirja puhuu ”missionaarisuuden prosessista”. Varsinkin tällainen niin sanotun lähetystyön veteraani odottaa otsikon jälkeen puhetta ”siitä seurakunnan varsinaisesta missiosta/tehtävästä – aina maan ääriin asti”. Ja mitä saan lukea? Puhetta kaikkien seurakuntalaisten eli ihmisten tavoittamisesta, tavoittavasta työstä, todistamisesta, sanalla sanoen evankelioimisesta. Ja siitä nimenomaan tavallisten seurakuntalaisten toteuttamana kaikilla niillä luovilla tavoilla, joista työntekijöillä ei välttämättä ole mitään hajua eikä tarvitsekaan olla. Ja vanhentuva lähetystyön kannattaja myhäilee tyytyväisenä: tätähän olen pitkään odottanut ja toivonut. Että missionaarisessa kirkossa on kysymys missionaarisesta seurakunnasta eli evankeliumin runsaasta jakamisesta omassa toimintaympäristössä, kuten maailmalla kasvavissa kirkoissa tapahtuu.
Mahdollisesti tämä blogi ei tee oikeutta Timo Pöyhösen koko kirjalle. Näiden henkilökohtaisesti rajoittuneiden näkökohtien jälkeen sanon kuitenkin painokkaasti että kirjan näky kirkon paremmasta tulevaisuudesta on rohkaiseva ja innostava. Sen ennakkoluulottoman lukemisen vaiva kannattaa nähdä ja uskaltaa matkalle.
Vastaukset Hannu Paavolalle ja Petteri Maunulle. Nyt näemme taas, kuinka me elämme toisistaan eriytyneissä hengellisissä ”kuplissa” 🙂 Useimmilla asioilla on oikea ja väärä käyttö, enkä tietenkään kritisoi sinänsä hyviä asioita. Sillä, mitä täällä ”Ankkalammikossa” eli Pohjanmaan ruåtsalaisseuduilla tapahtuu, ei välttämättä ole sellaisenaan yleistettävissä toisenlaista supisuomalaista seurakuntakulttuuria koskevaksi. Mutta ainakin omat hälytyskellot alkavat soida, kun luterilaisen seurakunnan toiminta ja hengellisyys halutaan uudistaa sellaisella, mitä harrastetaan ns. vapaissa suunnissa (tämä EI ole tarkoitettu ao. yhteisöjä mollaavaksi kommentiksi).
Hannu, GLS-konferenssista voit lukea esimerkiksi sivustolta http://www.gls.fi tai Seurakuntalainen -sivustolta asianomaisella GLS-hakusanalla.
Petteri, ns. esirukouspalvelussa tai esirukoilussa tai erilaisissa tavoissa rukoilla ei tietenkään ole mitään väärää. Se, mitä minä kritisoin on – kaikella rakkaudella sanottuna – syvästi ongelmallinen oppi Pyhän Hengen toiminnasta ja rukouksen ymmärtäminen joksikin sellaiseksi, mitä se Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan ei ole. Rukous on käsittääkseni meille annettu armoetu ja uskonelämän hoidon väline, EI Armonväline, jonka välityksellä Jumala synnyttää ja vahvistaa uskoa (toki rukousvaatauksetkin uskoa vahvistavat).
Erilaiset käytännöt ja nimitykset ohjaavat meitä usein tiettyyn suuntaan. Esim. käsitteet ”rukouspalvelu” ja ”esirukoiltavana oleminen” (ruots. förbönstjänst ja få förbön eli saada esirukousta) ovat sikäli ongelmallisia, että ne nimenomaan viestittävät rukouksen tai tietyn laisen rukoilemisen olevan se erityinen väline, jonka kautta ihminen saa avun. Varsinkin silloin, kun julistuksessa ja opetuksessa sivuutetaan sellaiset tärkeät teemat kuin kaste, ehtoollinen ja vanhurskauttamisoppi.
Minä voin tietysti olla väärässä. Mutta minusta olisi selkeämpää, että luterilaista seurakuntaelämää uudistettaisiin omasta raamatullisesta ja hyväksi koetusta perinteestä käsin. Uskonnonvapauden ansiostahan kristitty, joka on innostunut helluntailaistyyppisestä uskonkäsitykaestä, saa vapaasti siirtyä noihin yhteisöihin. Isommissa seurakunnissa on toki mahdollista sekin, että tuon tyyppinen hengellisyys muodostuu yhdeksi monista mausteista. Rauhaa sunnuntaihin.
Nyt taidetaan päästä jo asiaan. Onhan vapaissa seurakunnissa juuri se sama ongelma, jota me Hannun ja Joukon, sekä Timonkin kanssa kritisoidaan. Eli hengellinen toiminta rajoitetaan vain tiettyjen saarnaajien, pastoreiden ja muiden johtavassa-asemassa olevien erityisoikeudeksi ja muu kansa saa seurata sivusta.
Pekka. Muistetaan kuitenkin, että paimenen eli pastorin virka on Jeesuksen itsensä asettama. Ruumiissa on monta jäsentä ja kaikkia tarvitaan. Eivät kaikki voi olla varpaita tai korvia tai vaikkapa äänihuulia. Kuitenkin kaikkia tarvitaan yhdessä ja samassa ruumiissa. Ei se paimenen/saarnaajan virka mikään unelmatyö aina ole. Sitä paitsi sen hoidosta vastataan itselleen lauman Omistajalle.
”paimenen eli pastorin virka on Jeesuksen itsensä asettama” (Marko). Tähän voin sanoa töksäyttää että en usko että on. Asiaahan kosketeltiin virkateologiaa koskevissa blogeissa ja niiden keskusteluissa. Niissä tuli selväksi tämä Markon ja muiden vanhaluterilaisten näkemys että ”Jeesus itse” asetti paimenen eli pastorin viran Pietarille osoittamissa sanoissa sen jälkeen kun tämä oli tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi. Muut virat on sitten ilmeisesti asetettu jotenkin muuten. Toisenlainen käsitys on se että kaikki seurakunnalle annetut virat ovat Jumalan itsensä asettamia, ja niiden välillä ei ole periaatteellista aste- tai muutakaan eroa. – Ehkäpä yksi jatkofuntsaamisen aihe on yleinen eli yhteinen pappeus (ja tietenkin sen suhde ns. erityiseen pappeuteen).
Jäin ihmettelämään ajatusta Jeesuksen asettamasta paimenen virasta. Eikö Hän sanonut itseään tarkoittaen, että on yksi lauma ja yksi paimen.
Olisiko kyse on vain siitä, antoiko Vapahtajamme pappisviran ja samalla papeille vallan rajoittaa muiden hengellisen vaikutuksen mahdollisuuksia? Onko todellakin Herramme antanut tämän vallan muutamille?
Ei sitä Pekka varmaan tarvitse aivan noin tiukalle vetää. Itse Kristuksen asettamaa pastorin tai paimenen virkaa puolustavat eivät liittäne siihen niinkään valtaa kuin vastuuta; vastuuta oikean evankeliumin opin puolustamisesta ja väärän opin torjumisesta. Hengellisesti seurakuntalaiset voinevat vaikuttaa, mutta pastori valvoo vaikuttamisen sisältöä eli opetuksen oikeellisuutta. Näin olen ymmärtänyt.
Minä ymmärrän virka-asian mm. E. Käsemannin mukaan koko seurakunnalle annettuna julistus- ja palvelutehtävänä, joka toteutuu monissa erilaisissa ja samanarvoisissa viroissa (Horst Georg Pöhlmann, Dogmatiikan pääkohdat s. 242, suosittelen koko kirjaa, löytyy kirjastoista).
Jos vain Pietarille annettiin saarnavirka, niin silloin se samalla otetiin pois muilta apostoleilta. Näin tuon Raamatun kohdan käsitän saarnavirka ajattelun pohjalta.