Sain käsiini Timo Pöyhösen uudehkon kirjan Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana 2019), ja yllätyin ensin siitä että se on niin iso kirja, 335 sivua. Aloin lukea, ja mitä pitemmälle luin sitä enemmän yllätyin lisää. Jo sisällysluettelo käsitti 5 sivua, ja asiaa ja aiheita tuntui riittävän ja riittävän. Ennakkoajatukseni oli ollut, että Timo Pöyhönen on koonnut työkokemuksestaan Tampereella ja opintomatkaltaan USA:sta jonkinlaisen oppaan tai mallin siitä miten kirkkoon kuuluvaa yhteisöllisyyttä voidaan rakentaa ja vahvistaa seurakunnissa. Kyllä kirja on sitäkin, mutta se on myös muuta. Jos yritän kiteyttää sisällön, sanoisin että oikotietä messuyhteisöön ei ole, mutta sekä vaivalloinen että palkitseva reitti kulkee huolellisen yhteisön rakentamisen kautta.
Jo kirjan nimestä ja ulkoasusta saa kuvan isosta kunnianhimosta. On kysymys koko kirkosta, ei vain paikallisesta seurakunnasta tai sen elämästä ja toiminnasta. Asian tueksi kirjaan on sisällytetty piispainkokouksen v. 2017 julkaisema suositus seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä. Kirjan suosittelijoista piispa Teemu Laajasalo luonnehtii kirjoittajaa yhteisön rakentamisen Grand Young Man -nimellä.
Hengen Uudistus ry:n toiminnanjohtaja on kirjoittanut yhteisöllisyyden rakentamista koskevan ohjelmakirjan koko kirkkoa varten. Lyhyestä esipuheesta käy ilmi, että lähtökohtana asialle on, paitsi kirjoittajan omat kokemukset, nimenomaan jumalanpalvelusyhteisöt, joista uusi toimintakulttuuri kasvaa. Kohderyhmäksi nimetään ”seurakuntien työntekijät ja ne, joiden sydäntä näky yhteisöistä innoittaa” (s. 11). Kohderyhmäksi mainitaan myös mm. kirkkoherrat joiden alueella toimii yhteisöjä, ja lopuksi tavalliset seurakuntalaiset, jotka Jumala voi vapauttaa rakentamaan tulevaisuuden kirkkoa.
Yhteisöllisyyden perustelussa Timo Pöyhönen lähtee aikamme yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta korostavasta kulttuurista. Vaikka hän tunnustaa itsekin ahdistuvansa, jos kokee omaa yksilönvapautta rajoitettavan, hän uskaltaa kyseenalaistaa. ”0lisiko yksilöllisyyden rehellisempi suomennos yksinäisyys ja pitäisikö itsenäisyyden sijasta puhuakin itsekkyydestä?” (s. 14). Tältä pohjalta juuri kirkon tulisi löytää se yhteisöllisyys ja rakkaus, jonka se on kadottanut etenkin kaupungeissa. ”Onneksi muutos on matkalla”, ja se on jo jonkun aikaa näkynyt uusina jumalanpalvelusyhteisöinä. Yksi niistä on Tampereella vaikuttanut Uusi Verso ja Varikko-messu ja -yhteisö, jonka vaiheet kerrotaan sekä kirjan alussa että vielä seikkaperäisemmin uuden yhteisön perustamista koskevassa osassa 3.
Kirjan neljästä osasta selvästi laajin on osa 2, Yhteisön prosessit. Siinä näkyy kirjoittajan kokonaisvaltainen ote ja hengellisyyden painotukset. Yhteisön prosesseina kuvataan Yhteisöllisyyden prosessi, Hengellisen kasvun prosessi, Osallisuuden prosessi, Valtuuttavan johtamisen prosessi ja Missionaarisuuden prosessi. Hengellinen kasvu ja hengellinen johtajuus saavat vahvan osuuden. Näissä Timo Pöyhönen tavoittaa mielestäni jotain keskeistä niistä asioista joita viime vuosina on peräänkuulutetttu seurakuntatyössä. Johtamisesta, johtajista ja johtajan rukouselämästä hän puhuu rohkeasti, ja aivan oikein rajaamatta asiaa seurakunnan pappeihin tai työntekijöihin. Seurakuntalaisista löytyy johtajia.
Yhteisöjen kirkko on seikkaperäinen ja osittain samaa asiaa toistava kuvaus yhteisön rakentamisen askelista ja jumalanpalvelusyhteisön toimintaan pääsemisestä. Joku saattaa nähdä jopa eräänlaisen kirkkoteknokratian piirteitä yhteisön rakennuspiirustusten arkkitehtuurissa. Prosesseista lukiessa tulee mieleen ilkikurinen ajatus siitä mitä ”tavallinen seurakuntalainen” mahdollisesti ajattelee lukiessaan sitä. Että jaahas, näinkö seurakuntia opastetaan operoimaan meillä ja järjestämään olomme ja elämämme, ja melkein meiltä kysymättä… Siinä mielessä itse jään vähän kyselemään seurakuntalaisiin luottamisesta. Heihin panostetaan kyllä ja opastetaan kyllä osoittamaan suurta luottamustakin – sen jälkeen kun heidät on saatu osaksi oikeaa prosessia. Tämä on lievä kriittinen huomio, joka liittynee Amerikan kokemuksen vahvistamaan tehokkuuden ihanteeseen. Eikä tämän sanominen poista sitä ansiota, mikä kirjalla on tavallisten seurakuntalaisten arvostamisessa. ”Parhaimmillaan ulospäin suuntautuva toiminta on alusta loppuun asti seurakuntalaisten toteuttamaa… yhteisön tavoittava toiminta ei voi puhjeta täyteen kukoistukseen ennen kuin vapaaehtoiset ovat ruorissa.” (s. 219). Voitko sen selvemmin sanoa?
Timo Pöyhönen kirjoittaa, nuorehkosta iästään ja radikaaleista ajatuksistaan huolimatta, koko lailla papillisesti ja seurakuntalähtöisesti. Vastuu paitsi prosessien käynnistämisestä (jonka tosin voi aikaansaada myös viisas seurakuntalainen) myös yhteisön opillisesta linjasta on viime kädessä papeilla, vaikka esimerkiksi opettaminen on kaikkien seurakuntalaisten yhteinen tehtävä. Seurakuntakeskeisyys näkyy siinä, että yhteisön rakentaminen tähtää aina messuyhteisön syntymiseen ja toimintaan, ei mihin tahansa hengelliseen hengailuun. Tässä hän nojaa ruotsalaiseen piispa Fredrik Modeukseen, joka on ollut monien innoittaja messun kehittämisessä. Kirja esittelee myös piispainkokouksen yhteisöjä koskevan kannanoton (2016) malleja siitä miten messuyhteisö voidaan organisoida osana kirkkoa. Vaihtoehdot liikkuvat seurakunnan päämessun yhteisöllisyyden kehittämisestä yhteisö- eli henkilöseurakuntiin, niiden välissä ovat rinnakkaismessut ja yhdistyspohjaiset messuyhteisöt. Pöyhönen kannattaa kanssani ensin mainittua kokosydämisesti, vaikka ei usko sen olevan ainoa mahdollinen vaihtoehto kuin ehkä pienimmillä paikkakunnilla. Juuri siksi koko kirja on kirjoitettu.
Seurakuntakeskeisyys näkyy mielestäni kiinnostavalla tavalla siinäkin miten kirja puhuu ”missionaarisuuden prosessista”. Varsinkin tällainen niin sanotun lähetystyön veteraani odottaa otsikon jälkeen puhetta ”siitä seurakunnan varsinaisesta missiosta/tehtävästä – aina maan ääriin asti”. Ja mitä saan lukea? Puhetta kaikkien seurakuntalaisten eli ihmisten tavoittamisesta, tavoittavasta työstä, todistamisesta, sanalla sanoen evankelioimisesta. Ja siitä nimenomaan tavallisten seurakuntalaisten toteuttamana kaikilla niillä luovilla tavoilla, joista työntekijöillä ei välttämättä ole mitään hajua eikä tarvitsekaan olla. Ja vanhentuva lähetystyön kannattaja myhäilee tyytyväisenä: tätähän olen pitkään odottanut ja toivonut. Että missionaarisessa kirkossa on kysymys missionaarisesta seurakunnasta eli evankeliumin runsaasta jakamisesta omassa toimintaympäristössä, kuten maailmalla kasvavissa kirkoissa tapahtuu.
Mahdollisesti tämä blogi ei tee oikeutta Timo Pöyhösen koko kirjalle. Näiden henkilökohtaisesti rajoittuneiden näkökohtien jälkeen sanon kuitenkin painokkaasti että kirjan näky kirkon paremmasta tulevaisuudesta on rohkaiseva ja innostava. Sen ennakkoluulottoman lukemisen vaiva kannattaa nähdä ja uskaltaa matkalle.
Kiitos Hannu hyvästä referoinnista ja arvioista! Hyvin olet kirjan pointit sisäistänyt.
Kasvatustieteitä lukiessa ihmettelin alkuun sitä, miten hienosti kaikki tarvittava tieto on helposti opittavissa ja laitettavissa käytäntöön, jotta kasvatukseen tavoitteet saavutetaan. Käytäntö vain jossain kohtaa klikkaa, joten todellisuus on kaukana toivotusta. Vastaavasta näyttäisi olevan kirkon ongelmakentässäkin kyse. Tiedetään kyllä tarkkaan miten ja mitä tulisi tehdä, mutta jostain kummasta syytä ei näy todellista halua asioiden korjaamiseen. Sen sijaan annetaan asioiden mennä omalla painollaan huonoon suuntaan.
Kirjassaan Timo esittelee mm. Jeesuksen opetustavan, johon kuuluivat erikokoiset ryhmät (kansanjoukko, 72 oppilasta, 12 ja ydinryhmä JOhannes, Pietari ja Jaakob), eri metodit (opetuspuhe, dialogi ja tekeminen, joista tekemällä oppiminen tärkein). Kaiken oppimisen ytimessä olivat kuitenkin suhde Jeesukseen (opettajaan) ja hänen antamansa esimerkki. Näitä asioita kirja neuvoo kaikkien johtajien rohkeasti soveltavan. Kuka johtaja esim antautuu kovin läheiseen suhteeseen johtamiensa kanssa tai uskaltaa Jeesuksen – tai Paavalin – tavoin sanoa että oppikaa minusta?
Jossakin tai monessakin kohtaa tämä johtamisen perinne on katkennut tai rikkoutunut, johtuen varsinkin ihmisen inhimillisyyden määrästä.
Pekka, syynä tähän on johtajuuden puute. Kirkossa vallitsee kummallinen vastuun pallottelun kulttuuri, mistä johtuen kellään ei ole todellista mandaattia johtaa eikä kukaan voi edes teoriassa saada kenkää huonosti hoidetun työn johdosta. Samalla yhteinen suunta on hukassa; seurakunnilla on tasan yhtä monta missiota ja visiota kuin sillä on työntekijöitä. Nämä yhdessä ovat aikaansaaneet uskomattoman tehottoman työkulttuurin. Muutos alkaisi, kun joku kirkon johdossa ottaisi vastuun ja alkaisi johtaa.
Tämä blogi innosti lukemaan tämän kirjan. Kunhan Kittilän kunnan sotkuista kertova kirja on ensin luettu loppuun 🙂
Lukematta kjirjaa ,vaan luottaen Paavolan referaattiin ,mieleeni nousee koko joukko kysymyksiä.
Pöyhösen esikuvana on siis ameriikalainen seurakuntatoiminta. Sieltä tulee tosiankin piristäviä impulseja joita voisi yrittää soveltaa Suomen tilanteeseen. Olen aika epäileväinen sellaisen projektin onnistumisesta. Syynä epäilykseeni on suuret kirkolliset ja yhteiskunnalliset kulttuurierot. Sitäpaitsi vapaissa piireissä on sovellettu paljon sen tyyppistä yhteisörakennelmaa. Sinne tuo amerikanismi sopiikin mutta ei ev lut kirkon kulttuuriin.
Jotta amerikanismi voisi lyödä läpi , niin tarvittaisiin erittäin perusteellinen kulttuurivallankumous. Ketkähän voisivat saada sellaista aikaan? Millä sellainen motivoitaisiin ja millainen olisi tuo uusi näky jota pitäisi seurata ja yrittää toteuttaa.
Yksi Pöyhosen avainsanoista on ulospäinsuuntautuminen ja toinen johtajuus.
Kun katsotaan millaista väkeä keskiarvoseurakunnissa on aktiivisia ,niin heidän tarpeensa täytyy ottaa huomioon ja tarpeet eivät käy yhteen ulospäin suuntautuvan mission kanssa, vaan he ovat tulleet hakemaan lepoa ja lohdutusta , käytännössä hyvin varttuneessa iässä. He ovat mission tulosta. Heillä olisi suuria vaikeuksia omia missionäärinen itsekäsitys omasta itsestään.
Jos asiaa ajatellaan tosissaan, niin käytännössä pitäisi onnistua nuorison mobilisoimisessa. Kyllä sellainen temapauksilla käy ,mutta olla yleisönä niissä on yksi asia , mutta on pitkä happaus yleisönä olemisesta siirtyä toimivaksi lähetiksi.
Johtajuus sitten? Onneksi seurakunnat toimivat juuri niinkuin Pöyhönen kuvaa. Jokainen työntekijä on oman toimintansa johtaja ja sillä paikalla missionääri. Miksi asian pitäisi olla toisin? Kirkko ei ole , onneksi, mikään militäärinen organisatio . Sellaistakin on historian aikana kokeiltu, eikä tulokset houkuttele niitä esimerkkejä seuraamaan. Yleensä sellainen johtajuus vie hengelliseen totalitarismiin. Monet monet hengelliset liikkeet ovat lähteneet karismaattisen henkilön ympärille kokoontumisesta. Liike kukoistaa kunnes välttämättömät henkilökonfliktit ilmestyvät pilkkomaan organisatiota.
Eikö olisi parasta lähteä kirkon tosiasiaallisesta nykytilanteesta ja siinä olevasta kulttuurista? Käytännössä jokainen työntekijä kokoaa ympärilleen pienen ryhmän jota he pitävät kasassa.Mitä vikaa siinä on? Laumasta on pidettävä huolta ja eksyneitten lampaitten etsiminen on poikkeustapaus. Etsintämatkan jälkeen paimenen on palattava laumansa luo voidakseen ruokkia ja suojella sitä.
Kirkollisissa toimituksissa, raamattupiireissä, päiväryhmissä ja rippikouluissa tehtävä työ on missiota. Ei niille voi kääntää selkäänsä vaikka jännittävä maailma odottaisikin evankelistaan. Harvat ovat siihen työhön soveltuvia. Mikään ei estä harjottamasta ulospäin suuntautuvaa toimintaa jos joku on sellaiseen kutsuttu. Kirkolla on sekä vetovoimansa että poistyöntävä voima. Hoitamalla kirkkoa sellaisena kun se on , niin silloin on mahdollisuus tehdä siitä puoleensavetävä niille jotka kirkollista hengellisyyttä kaipaavat.
Timo Pöyhösen ajatuksiin tulee suhtautua vakavasti. Kyse on mielestäni kirkon elämästä ja kuolemasta. Nykyinen parokiaalijärjestelmä, jossa juuri kukaan ei tunne ketään ja heidän ajatuksiaan, voi juuri tuoda lepoa ja lohdutusta joillekin systeemiin sisään kasvaneille, mutta on näivettämässä kirkon uskomusjärjestelmän ylläpitovirastoksi.
Markku, voin tiivistää sun pitkähkön kirjoituksen pointin yhteen: ei muuteta mitään!
Pöyhönen
Miksi pitäisi jotain muttamalla muuttaa? Ihmisten vaihtuessa toiminta muuttuu ihan itsestään. Kirkosta ei voi tehdä ylhäältä johdettua hierarkista organisatiota iman että se menettää jotain ainutlaatuisesta luonteestaan. Kirkko ei ole tuotantolaitos vaan ihmisten kokoontumispaikka.
Asuin muutaman vuoden järven toisella puolen ja oli siitä aika lyhyt matka Timon vetämiin messuihin. Vaikka olenkin jo hiukan vanhempi, niin hyvin mahduin mukaan vapaaehtoiseksi.
Sain siinä ihan omin päin toimia. Eikä Timo laittanut kertaakaan kapuloita rattaisiin. Sain siis seurata nuorten aikuisten toimintaa sisältäpäin. Pääsin näkemään millaisin toimintatavoin messuista saadaan vetovoimaisia. Siihen aikaan Timo oli vasta lähdössä valtoihin, joten tuiskin ne opit oli sieltä haettuja, joita silloin pääsin näkemään ja kokemaan. Vähitellen väkimäärä kasvoi ja pian oli järjestettävä kaksi nuorten aikuisen messua samalle illalle.
Kirkon lippulaiva, rippikoulutyö on yksi spesiaali esimerkki kirkon toimintakulttuurin tehottomuudesta. Usein, oikeasti kohteena ei siinäkään ole nuoret, vaan vain lakisääteisen rippikoulun toteutus.
Nuoret ovat vain rippikoulutyön välineinä, eivät kohteena. Tämä näkyy siinä, että rippikoulutyöstä on tullut monissa seurakunnissa itsetarkoitus. Riparin tavoitteena ei ole muuta, kuin sen säntillinen suoritus, sekä saada parhaista nuorista tarpeeksi isosia seuraavaan vuoteen. Muut nuoret saavat häipyä kuvioista. Sillä heitä ei enää kaivata riparin toteutuksessa. Juuri siinä ikävaiheessa kun nuori eniten tarvitsisi tukea oman elämänsä hallintaan, niin nuorella ei ole enää seurakunnassa tilaa. Näin nämä isos- nuoretkin vieraannutetaan kirkosta juuri ennen opiskelupaikkakunnille muuttoa.
Markku Hirn ja Pekka Pesonen.
Markku, puhut mielestäni vankkaa asiaa. Ja paljon. Minun näkökulmastani haaste on kirkkomme seurakuntien toiminnan paljous, papiston monitouhuisuus. Mutta mihin on nyt kadonnut yksinkertainen luottamuksemme siihen, että Jumala itse tekee oman työnsä meidän hoitamieme sanan ja sakramenttien välityksellä? Kun olemme tosissamme sanomamme takana?
Pekka, en oikein ymmärrä käsitystäsi rippikoulusta. Eri puolilla Suomea on hyvin erilaisia seurakuntia ja tilanteita ja yleistämistä on hyvä välttää. Pari huomiota, jotka eivät siis ole koko kuva.
Seurakuntien nuorisotyö joutuu kilpailemaan monien muidenkin asioiden kanssa. Tyypillinen isonen taitaa olla monia asioita harrastava tyttö. Urheilua, musiikkia, seurakuntaa… Mistä ihmeestä nuo nuoret löytäisivät aikaa entisaikojen seurakuntakuvioihin opiskelujen ohessa?
Tuo kuvaamasi tavoite isosten saamiseksi on monissa seurakunnissa yksinkertaisesti realismia. Vaikka se minunkin sydäntäni kylmää. Muistetaan sekin, että suuri osa näistä isosista ei edes usko Jumalaan. On ihme, että he silti haluavat olla isosina kristillisellä leirillä. (Ennen kuin eroavat neljän vuoden kuluttua kirkosta…)
Näistä lähtökohdista ajatus missionäärisestä ja ulospäin suuntautuvasta seurakunnasta, joka keskittyy uskon asioihin tarkoittaa todellakin joko näkyä vankasti herätyskristillisestä seurakunnasta tai tosiasiallista vapaakirkkomallia.
Kirjoitin siitä miten monissa seurakunnissa…. En kaikista. Pirkkalassa pääsin näkemään ja kokemaan aivan muuta.. olin siellä yhdellä leirillä ohjaajana ja tuntuu pahalta, kun nuoriin satsaamisen asennetta löytyy niin harvasta paikasta
Yhtenä aamuna oltiin lähdössä vuorollamme ehtoollisavustajiksi Pirkkalan kirkkoon. Siinä lähtiessä sanoin:” minäpä kysyn kirkkoherralta pääsisinkö ohjaajaksi rippileirille. Sakastissa Kirkkoherra ryhtyi puhumaan ennen kuin ehdin suutani avata. Hän ryhtyi heti minut nähtyään kautta rantain kyselemään olisiko minun mitenkään mahdollista lähteä nuorten vetäjien kanssa riparille ohjaajaksi. Vastasin : ”Juu”. Sen seurauksena kirkkoherra katsoi ihmeissään vaimoani ja kysyi: ” voiko se olla jollekin näin helppoa”.
Ennen leiriä oli nuorten kokoontumisia ja niissä havainnoin porukan käytöstä. Eikä se eronnut muiden nuorten kokemusmaailmasta mitenkään. Leirin jälkeen porukka oli hitsautunut täysin yhteen. Mitään kiusaamista , tai muiden syrjimisestä ei näkynyt mitään merkkejä.
Rippirallissa nuorille kerrottiin ilouutinen:” kun pääsette vieraista eroon illalla, niin tulkaa nuorteniltaan lepäämään.” Siitä alkoi Pirkkalassa viikoittaiset nuortenillat. Eikä väkeä puuttunut.
Tämmöistä kun pääsee sisältäpäin näkemään, niin sattuu oikein sydämeen, kun vertaa sitä siihen, miten monissa seurakunnissa nuori; pelkoineen, alamittaisuuksineen ja lahjoineen sekä vaikeine kysymyksineen, ei ole rippikoulutyön keskiössä. Tuolloin tehdään vain rippikoulutyö, mutta ei edes tavoitella sitä, että nuori tulisi mukaan seurakunnan toimintaan täysillä. Rippikoulu voisi olla nuorille antoisan seurakuntatoiminnan alku, mutta nyt se lopetetaan liian monessa seurakunnassa ennen kuin se on edes alkanut.
Hannun aiheena on kuitenkin tuo Timon kirja ja käyn nyt sitä tutkimaan.