Sain käsiini Timo Pöyhösen uudehkon kirjan Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana 2019), ja yllätyin ensin siitä että se on niin iso kirja, 335 sivua. Aloin lukea, ja mitä pitemmälle luin sitä enemmän yllätyin lisää. Jo sisällysluettelo käsitti 5 sivua, ja asiaa ja aiheita tuntui riittävän ja riittävän. Ennakkoajatukseni oli ollut, että Timo Pöyhönen on koonnut työkokemuksestaan Tampereella ja opintomatkaltaan USA:sta jonkinlaisen oppaan tai mallin siitä miten kirkkoon kuuluvaa yhteisöllisyyttä voidaan rakentaa ja vahvistaa seurakunnissa. Kyllä kirja on sitäkin, mutta se on myös muuta. Jos yritän kiteyttää sisällön, sanoisin että oikotietä messuyhteisöön ei ole, mutta sekä vaivalloinen että palkitseva reitti kulkee huolellisen yhteisön rakentamisen kautta.
Jo kirjan nimestä ja ulkoasusta saa kuvan isosta kunnianhimosta. On kysymys koko kirkosta, ei vain paikallisesta seurakunnasta tai sen elämästä ja toiminnasta. Asian tueksi kirjaan on sisällytetty piispainkokouksen v. 2017 julkaisema suositus seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä. Kirjan suosittelijoista piispa Teemu Laajasalo luonnehtii kirjoittajaa yhteisön rakentamisen Grand Young Man -nimellä.
Hengen Uudistus ry:n toiminnanjohtaja on kirjoittanut yhteisöllisyyden rakentamista koskevan ohjelmakirjan koko kirkkoa varten. Lyhyestä esipuheesta käy ilmi, että lähtökohtana asialle on, paitsi kirjoittajan omat kokemukset, nimenomaan jumalanpalvelusyhteisöt, joista uusi toimintakulttuuri kasvaa. Kohderyhmäksi nimetään ”seurakuntien työntekijät ja ne, joiden sydäntä näky yhteisöistä innoittaa” (s. 11). Kohderyhmäksi mainitaan myös mm. kirkkoherrat joiden alueella toimii yhteisöjä, ja lopuksi tavalliset seurakuntalaiset, jotka Jumala voi vapauttaa rakentamaan tulevaisuuden kirkkoa.
Yhteisöllisyyden perustelussa Timo Pöyhönen lähtee aikamme yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta korostavasta kulttuurista. Vaikka hän tunnustaa itsekin ahdistuvansa, jos kokee omaa yksilönvapautta rajoitettavan, hän uskaltaa kyseenalaistaa. ”0lisiko yksilöllisyyden rehellisempi suomennos yksinäisyys ja pitäisikö itsenäisyyden sijasta puhuakin itsekkyydestä?” (s. 14). Tältä pohjalta juuri kirkon tulisi löytää se yhteisöllisyys ja rakkaus, jonka se on kadottanut etenkin kaupungeissa. ”Onneksi muutos on matkalla”, ja se on jo jonkun aikaa näkynyt uusina jumalanpalvelusyhteisöinä. Yksi niistä on Tampereella vaikuttanut Uusi Verso ja Varikko-messu ja -yhteisö, jonka vaiheet kerrotaan sekä kirjan alussa että vielä seikkaperäisemmin uuden yhteisön perustamista koskevassa osassa 3.
Kirjan neljästä osasta selvästi laajin on osa 2, Yhteisön prosessit. Siinä näkyy kirjoittajan kokonaisvaltainen ote ja hengellisyyden painotukset. Yhteisön prosesseina kuvataan Yhteisöllisyyden prosessi, Hengellisen kasvun prosessi, Osallisuuden prosessi, Valtuuttavan johtamisen prosessi ja Missionaarisuuden prosessi. Hengellinen kasvu ja hengellinen johtajuus saavat vahvan osuuden. Näissä Timo Pöyhönen tavoittaa mielestäni jotain keskeistä niistä asioista joita viime vuosina on peräänkuulutetttu seurakuntatyössä. Johtamisesta, johtajista ja johtajan rukouselämästä hän puhuu rohkeasti, ja aivan oikein rajaamatta asiaa seurakunnan pappeihin tai työntekijöihin. Seurakuntalaisista löytyy johtajia.
Yhteisöjen kirkko on seikkaperäinen ja osittain samaa asiaa toistava kuvaus yhteisön rakentamisen askelista ja jumalanpalvelusyhteisön toimintaan pääsemisestä. Joku saattaa nähdä jopa eräänlaisen kirkkoteknokratian piirteitä yhteisön rakennuspiirustusten arkkitehtuurissa. Prosesseista lukiessa tulee mieleen ilkikurinen ajatus siitä mitä ”tavallinen seurakuntalainen” mahdollisesti ajattelee lukiessaan sitä. Että jaahas, näinkö seurakuntia opastetaan operoimaan meillä ja järjestämään olomme ja elämämme, ja melkein meiltä kysymättä… Siinä mielessä itse jään vähän kyselemään seurakuntalaisiin luottamisesta. Heihin panostetaan kyllä ja opastetaan kyllä osoittamaan suurta luottamustakin – sen jälkeen kun heidät on saatu osaksi oikeaa prosessia. Tämä on lievä kriittinen huomio, joka liittynee Amerikan kokemuksen vahvistamaan tehokkuuden ihanteeseen. Eikä tämän sanominen poista sitä ansiota, mikä kirjalla on tavallisten seurakuntalaisten arvostamisessa. ”Parhaimmillaan ulospäin suuntautuva toiminta on alusta loppuun asti seurakuntalaisten toteuttamaa… yhteisön tavoittava toiminta ei voi puhjeta täyteen kukoistukseen ennen kuin vapaaehtoiset ovat ruorissa.” (s. 219). Voitko sen selvemmin sanoa?
Timo Pöyhönen kirjoittaa, nuorehkosta iästään ja radikaaleista ajatuksistaan huolimatta, koko lailla papillisesti ja seurakuntalähtöisesti. Vastuu paitsi prosessien käynnistämisestä (jonka tosin voi aikaansaada myös viisas seurakuntalainen) myös yhteisön opillisesta linjasta on viime kädessä papeilla, vaikka esimerkiksi opettaminen on kaikkien seurakuntalaisten yhteinen tehtävä. Seurakuntakeskeisyys näkyy siinä, että yhteisön rakentaminen tähtää aina messuyhteisön syntymiseen ja toimintaan, ei mihin tahansa hengelliseen hengailuun. Tässä hän nojaa ruotsalaiseen piispa Fredrik Modeukseen, joka on ollut monien innoittaja messun kehittämisessä. Kirja esittelee myös piispainkokouksen yhteisöjä koskevan kannanoton (2016) malleja siitä miten messuyhteisö voidaan organisoida osana kirkkoa. Vaihtoehdot liikkuvat seurakunnan päämessun yhteisöllisyyden kehittämisestä yhteisö- eli henkilöseurakuntiin, niiden välissä ovat rinnakkaismessut ja yhdistyspohjaiset messuyhteisöt. Pöyhönen kannattaa kanssani ensin mainittua kokosydämisesti, vaikka ei usko sen olevan ainoa mahdollinen vaihtoehto kuin ehkä pienimmillä paikkakunnilla. Juuri siksi koko kirja on kirjoitettu.
Seurakuntakeskeisyys näkyy mielestäni kiinnostavalla tavalla siinäkin miten kirja puhuu ”missionaarisuuden prosessista”. Varsinkin tällainen niin sanotun lähetystyön veteraani odottaa otsikon jälkeen puhetta ”siitä seurakunnan varsinaisesta missiosta/tehtävästä – aina maan ääriin asti”. Ja mitä saan lukea? Puhetta kaikkien seurakuntalaisten eli ihmisten tavoittamisesta, tavoittavasta työstä, todistamisesta, sanalla sanoen evankelioimisesta. Ja siitä nimenomaan tavallisten seurakuntalaisten toteuttamana kaikilla niillä luovilla tavoilla, joista työntekijöillä ei välttämättä ole mitään hajua eikä tarvitsekaan olla. Ja vanhentuva lähetystyön kannattaja myhäilee tyytyväisenä: tätähän olen pitkään odottanut ja toivonut. Että missionaarisessa kirkossa on kysymys missionaarisesta seurakunnasta eli evankeliumin runsaasta jakamisesta omassa toimintaympäristössä, kuten maailmalla kasvavissa kirkoissa tapahtuu.
Mahdollisesti tämä blogi ei tee oikeutta Timo Pöyhösen koko kirjalle. Näiden henkilökohtaisesti rajoittuneiden näkökohtien jälkeen sanon kuitenkin painokkaasti että kirjan näky kirkon paremmasta tulevaisuudesta on rohkaiseva ja innostava. Sen ennakkoluulottoman lukemisen vaiva kannattaa nähdä ja uskaltaa matkalle.
Hyvinhän tämä keskustelu menee, ja ihan aiheesta. Timo P:n kirjana ajatuksista.
Markku H. haastaa taas kerran aivan perusteista. Että kirkko on ihmisten kokoontumispaikka, ei tuotantolaitos, eikä paljon mitään muutakaan ainakaan sellaista joka ei enää houkuttelisi kokoontumaan. Minulle seurakunta avautui kolmisenkymmentä vuotta sitten koko ajan uusiutuvana energialähteenä, josta Jumalan hyvyys koko ajan säteilee ja lämmittää laajenevalla säteellä ympäristöä. Sitä mukaa kuin ihmisissä syntyy uskoa jossa Kristus on läsnä rakastamassa ja hoitamassa ja voimaannuttamassa – siis sitä mukaa kuin syntyy yhteyttä lähteeseen, sitä mukaa lämpö ”johtuu” eteenpäin.
Markku H:n näkemys tietystä ihmisjoukosta, joka mielellään kokoontuisi hoidettavaksi ja hakemaan lepoa ja lohdutusta, johtaa minun mielestäni halvaantumiseen, eikä ainakaan edistä lämmön laajenemistä vaan enemmän eristää sitä. Ei meidän juuri näitä ihmisiä pidäkään kiusata missiolla tms., mutta eivät he saa myöskään maailman tappiin asti omistaa pappien ja työntekijöiden huomiota. Eikö Markku hyvä terapiakin pyri houkuttelemaan ihmistä omille jaloilleen ja itsenäisyyteen? En tarkoita sellaista riippumattomuutta joka johtaa omavoimaisuuden harhaan ja eristäytymiseen.
Minua kiinnostaa se enemmistö (luulen) seurakuntalaisissa, joka ei koe tarvetta kokoontua lepoa ja lohdutusta varten. Luulen että heillä on joku käsitys kirkon sanomasta ja tarkoituksesta ja olisivat valmiit tutkimaan olisiko heillä siinä joku rooli. No, tämä on arvelua. Joka tapauksessa en ota Timon teesejä tai ohjelmaa jonain militaarisena totalitarismihankkeena. Kieltämättä siinä potkitaan persuuksille sellaista laiskuutta työntekijöissä joka makaa itsekin levossa ja lohdutuksessa. Isona pointtina siinä on se että tässä ohjelmassa vastuun ottaviksi toimijoiksi (myös ns. johtajiksi) kelpuutetaan kuka tahansa kutsumuksesa löytänyt seurakuntalainen siinä missä työntekijä/pappikin.
Sehän tässä vain potuttaa,että tietää liikaa.Eikä kykene sillä tiedolla tekemään juuri muuta, kuin harmittelemaan vallitsevaa tilaa.
On tässä Timon kirjassa paljon sulattelemista. Joten minun on vain tyydyttävä poimimaan sieltä parhaita paloja yksi kerrallaan ja nautiskeltava jokaista ajan kanssa. Läpi lukeminen ei siksi oikein luonnistu ku jatkuvasti löytää uusia herkkupaloja.
Yksi löytö on tuo johtajuuden suuri merkitys. Erityisesti tuo, että yhteisön kasvu on mahdollista, kun uusia johtajia nousee seurakunnan syvistä riveistä jatkuvasti lisää. Timo kertoo miten usein edes selkeät alffa – henkilöt eivät itse ole tietoisia asemastaan yhteisössä.
Siinä melko vähäisessä rippikoulutyössä jossa olen saanut olla mukana olen havainnoinut nuorten yhteisöä ja tarkastellut yhteisöllisyyttä siitä näkökulmasta, että kuka joukossa on se johon muut luottavat ja turvautuvat. Hänen päänsä on muita ylempänä, ryhdikkäänä ja näyttää muille tietä. Tällaisen nuoren kun bongaan riparilaisten joukosta ja onnistun luomaan hänen kanssaan luottamuksellisen suhteen, niin olen samalla voittanut jokaisen riparilaisen luottamuksen. Suhde jokaiseen nuoreen on syntynyt aivan yllättävällä tavalla.
Nämä nuoret ovat juuri niitä alffa -johtajia, joista Timo kertoo kirjassaan, että he eivät itse ole useinkaan tietoisia asemastaan. Heidän kaltaisiaan Timo on oppinut kannustamaan ja löytämään oma paikkansa johtajana. Kirkolla on aivan mahtavat voimavarat näissä seurakuntanuorten omien yhteisöjen johtajatyypeissä. Heidän mukaan saaminen toimintaan johtaa siihen, että muutkin tulee riparin jälkeen alkavaan nuorten toimintaan. Taitava nuorisonohjaaja ei pyri itse tekemään kaikkea , vaan delegoi johtamista aina uusille alffa-nuorille. Tämän sisäisen rakenteen olenkin havainnut seurakunnissa, joissa on menestyvä nuorisotyö.
Olen iloinen, että täällä on hyvää keskustelua oleellisista pointeista!
Yhteisöjen kirkko yrittää omalta osaltaan tuoda kansainvälistä seurakuntaosaamista luterilaiseen kontekstiimme, sekä Yhdysvalloista mutta myös Euroopasta, ennen muuta Englannista. Meillä on niin pitkään ollut verovaroin pyörivä kansankirkko, että olemme kadottaneet yhteisönrakentamisen taidon – paitsi nuorisotyössä – ja nyt kaikki täytyy opetella uudestaan. Esimerkkinä juuri vaikka tuo Pekan mainitsema johtajien bongaaminen ja tukeminen, joka on yksi tärkeimmistä jutuista. Siihen saamme mallin suoraan Jeesukselta (opetuslapsiverkosto: 3 -> 12 -> 72 -> 500).
Hyvä uutinen on kuitenkin, että jos kirkossa haluamme löytää nämä taidot uudestaan, niin meillä on mahdollisuus saada valtava sato. Suomessa on heittämällä kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka voisivat tulla mukaan seurakuntaan, jos he löytäisivät oman roolinsa ja jos seurakunnat olisivat toimivia yhteisöjä. Suomessa onkin enemmän puutetta tarjonnasta kuin kysynnästä. Paikallisseurakuntien aikuistyö kaipaa kipeästi päivittämistä. Mutta kun se tehdään, niin ihmisiä tulee. Uskokaa pois!
Kiitos Timo,
voitko kuitenkin tarkentaa mitä tarkoitat tuolla tarjonnalla, josta siis on enemmän puutetta kuin kysynnästä?? Vähittäiskaupan yhteydessä se on vähän helpommin ymmärrettävissä.
Esimerkiksi sitä, että ihmisiä osallistuisi paljon enemmän jumalanpalveluksiin jos ne olisivat parempia. Se näkyy mm. siinä, että kun jollain paikkakunnalla tehdään edes vähän rennompi messu niin porukkaa tulee. Samoin vapaaehtoistyössä kirkon piirissä on vain pari prosenttia suomalaisista mutta jos hommaa kehitettäisiin niin väkeä tulisi moninkertainen määrä varsin helposti – niin kuin jokainen tätä kehittänyt on havainnut. Kirkon toimintaan osallistuu älyttömän vähän ihmisiä suhteessa potentiaaliin.
Niin arvelinkin, halusin vain tarkentaa, kun minä vähän vierasta tarjonnan ja kysynnän sääntöjä seurakuntatyössä. En halua ajatella että srk on tuotantolaitos joka tarjoaa tuotteitaan. Sitä paitsi asian voi mielestäni sanoa toisinkin päin. Tarjontaa eli potentiaalisia ihmisiä on enemmän kuin seurakunta kysyy, tai osaa kysyä. Tai enemmän kuin mitä se osaa osallistaa (ei siis ”työllistää”, koska seurakunta ei ole myöskään työpaikka…).
Älä välitä Timo tästä mun sanasaivartelusta, mutta huomaan olevani vähän allerginen kaikenlaisille ilmaisuille jotka luovat ei-toivottua mielikuvaa asioista. Kun me halutaan muuttaa kulttuuria niin mielestäni pitää olla huolellinen sanoissakiin joilla uutta luodaan.
tyypillistä taitaa olla se, että nähdään paljon vaivaa toiminnan järjestämisessä, mutta jätetään yhteisöllisyys rakentamatta ensin ja pettymään, kun ihmiset ei tule. Ei luoda suhteita kohderyhmään ensin. Kutsuminen jää ilmoittelelun varaan ja sekin tehdään mahdollisimman kevyesti.
’Kohderyhmän’ muuttuminen ’yhteisöksi’ onkin tärkeä vaihe. Siinä tarvitaan monenlaisia asennemuutoksia. Koulumaailmasta voisi löytyä vastaavuutta. ’Oppilasmateriaalista’ on rakennuttava ’meidän luokka’ ennenkuin koulutyö alkaa sujua tuloksellisesti.
Niin, mikä idea siinä on, että kaikkien pitääkin yhtäkkiä olla ”johtajia”? Minusta palveleminen olisi uusitestamentillisempaa.
Ilmeisesti meiltä puuttuu myös kriittinen keskustelu tämän anglosaksisen ”johtajuusideologian” seurauksista. Syntyy aikamoista jälkeä, kun itseään toteuttavat aktiivit tulevat ”herätykseen” ja alkavat pitää itseään jonkun yhteiskristillisen opetuslspseuttamiskoulutuksen jälkeen jonkin ryhmän, yleensä helposti mukaan innostettavien ja epävarmojen nuorten, hengellisinä johtajina. Toki toimintaan tulee potkua ja muuta hyvää, mutta samalla aukeaa toimintakenttiä vallantavoittelijoille. Teologian sekä musiikin sanoman yhteensopivuutta luterilaisuuden kanssa ei pohdi kukaan. Kärjistetysti: kanttoreista pitäisi tulla ylistyksenjohtajia, virsikirja korvataan Hillsongilla, sielunhoito rukouspalvelulla ja saarna opetuksella. Viimeksimainittu tarkoittaa, että julistus ei olekaan väline, jossa Jumala Henkensä kautta kohtaa meidät. Vaan ensin opetetaan ”teoriaa” ja sitten onkin ”praktiikan” eli armolahjojen käytön välityksellä toteutettavan rukoustyön ja ihmeiden odotuksen vuoro. Näin ainakin ruotsinkielisen Pohjanmaan kokemusten valossa.
Eihän kaikkien tule olla johtajia. Edellä taidettiin hahmotella jonkinlaista ’komentoporrasta’ jossa tusinasta ihmisiä valikoituisi yksi kellokkaaksi. Näiden joukosta puolestaan joku nousisi muita kaltaisiaan johtamaan. Näinhän armeijatkin organisoidaan. Tehokastahan se on, mutta se kysymys nousee, käytetäänkö tehokkuutta enimmäkseen hyvään vai pahaan.
Muista aina liikenteessä; monta vaaraa ompi eessä! Samoin on elämässämme. En itsekään ole koskaan oikein tykännyt siitä että kaste- ja lähetyskäsky on väännetty opetuslapseuttamiseks, se on jo muodollisesti huonoa suomea. Siinä on vain joku insinööri-teknokraattinen sävy. Onhan se kreikan verbimuotoja katsomalla niin että opetuslapsiksi tekeminen tapahtuu kastamalla ja opettamalla, mutta ei sen sen kummempaa lapseuttamismankelia tarvitse kuin että kastettujen opettamisesta huolehditaan hyvin. Lapsi- ja nuoristyössä sitä on aivan ilmeisesti tapahtunut koko lailla paremmin kuin aikuisten kohdalla. Siksi Timo Pöyhönenkin puhuu monessa yhteydessä aikuistyön puutteista. Itse olen blogannut aiheesta myös.
Johtamisen vaaroistakin Timo kyllä puhuu, ja mm. Pohjanmaan rannikolla ne ovat tuttuja. Onko vaarojen pelkääminen ollut yksi syy siihen että hyvää johtajuutta on niin vähän näkyvissä kirkossa ja seurakunnissa? Työntekijöiden joukko on kyllä sen verran individualismin pauloissa että ei tee asiaa yhtään helpommaksi. – Tämä on aihe jota pitäisi huolella… funtsata, etten paremmin sano.
Asiaan voimme suhtautua ja sitä lähestyä kahdesta vastakkaisesta suunnasta. Toinen on negaatio. Siitä voimme oppia paljon. Usein jopa parhaat opit tulee sieltä. Ainakin silloin, jos onnistuu peilaamaan väärän toimintamallin vastakohdan esiin. Jolloin saadaan esiin, ehkä paras malli. Yltiöpositiivisuus on yhtä vaarallista ja haitallista, kuin täysin negatiivinenkin asenne. On sitten kyse mitä asiasta tahansa. On totta, että on olemassa monia karismaattisia liikkeitä ja suuntauksia, joiden tavoitteena on kaapata seurakunta omien tavoitteidensa välikappaleeksi. Nyt kyse ei ole karismaattisuudesta , vaan kirkkomme yhteisestä Luterilaisesta tulevaisuutta, jossa virkoja ei enää ole samaa määrää, kuin tänään. Merkitseekö se myös lopulta muun toiminnan lopettamista, kuin papin suorittaman messun ja toimitusten hoitamista? Tästähän tässä on vain kyse. Emme ole kampeamassa kirkkoa Luterilaisuuden vankalta pohjalta mihinkään. Uskon tavoitteemme olevan, niin Joukon, kuin Hannunkin kanssa olevan se, että kirkko voisi toimia hengellisenä kotina entistä useammalle, myös silloin, kun rahavarat ei toimintaa enää kykene pyörittämään.
Lisään tähän yhteyteen, kun unohdin, sen että opetuslapsi-sanasta haluaisin kyllä jo eroon. Pelkkä oppilas vastannee sitä mitä Jeeuksen aikana sanottiin opetuslapseksi. MIksei myös seuraaja, mutta oppilas on hyvä. Luulen että tämäkin kielellinen jäänne on osaltaan vinouttanut kirkon ja seurakuntien kasvatustyön lasten puolelle – mikä on karkottanut ja karkottaa ajattelevat aikuiset etäämmälle. Ja tällä taas en tarkoita että ne aikuiset jotka on jääneet lähelle levon ja lohdutuksen toivossa eivät olisi ajattelevia. He vain arkailevat sitä että eikai näitä pyhiä asioita pidä ajattelemisella pilata:)
Marko Sjöblom. Kommentistasi minulle herää kysymys, että mitä väärää on rukouspalvelussa ja ylistysmusiikissa. Mielestäni toisen palveleminen rukouksessa on uusitestamentillista. Kaikkia ei puhuttele virsimusiikki, jossa sanoitukset usein nojaavat vanhan ajan agraarimeininkiin. Raamatussa meitä kehotetaan ylistämään Jumalaa.
Näen rukouspalvelussa sen vaaran, että se voi joskus kääntyä manaamiseksi. Kenties ylistyksestäkin voi tulla tunteikkaasti toistettuna loitsu.
Jäin eläkkeelle virastomestarin tehtävistä muutama vuosi sitten ja työni aikana sain jotain kuvaa siitä miten verotus systeemi toimii. Tulin sinä aikana täysin vakuuttuneeksi siitä, että jossakin tulevaisuudessa tulee tilanne, jossa kirkko menettää verotusoikeutensa. Ainoana kirkon mahdollisuutena näen seurakuntalaisten omaehtoisen toiminnan kehittämisen jo sitä tilannetta ennen. Eli juuri nyt. Silloin ei enää ole varaa palkata ketään toimintaa kehittämään.
Joten silloin se vasta villi tilanne syntyy.
Petteri Maunu. Kaikki riippuu siitä, mitä noihin asioihin sisällytetään. Tämä menee nyt hiukan liian ongelmakeskeiseksi, mutta luettelen pääkohdat: Ylistysmusiikin osalta 1) se ymmärretään hengellisesti korkeammalla tasolla olevaksi ja hengellisemmäksi Henkeä mukanaan kantavaksi ja kristityn oikeaan sieluntilaan virittäväksi Jumalan instrumentiksi. 2) Opilliset eli sisällölliset ongelmat laulujen sanoituksissa. Esirukouspalvelun osalta se, että 3) tietyllä tavalla esirukoileminen nähdään jonkinlaiseksi erityisen vaikuttavaksi työmenetelmäksi. Sen välityksellä rukousta pyytävää ”terapoidaan” ja johon tarvitaan erityistä koulutusta. Esimerkiksi sielunhoito ja keskustelu korvautuvat esirukouksen saamisella tai vastaanottamisella. Ja koko kristillisyys alkaa herkästi sekä yksipuolisesti pyöriä rukoilemisen ympärillä. 4) Esirukous aletaan herkästi jakaa ”tavalliseen” ja jotenkin ”hengellliseen” esirukoukseen, joka aivan erityisesti olisi Pyhän Hengen käytössä.
Minun käsittääkseni tällainen malli on kaukana siitä, että rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa sekä uskonelämän hengitystä. Tässä ei ole tietenkään millään tavalla kyse siitä, että olisi ongelmallista pyytää esirukouksia tai apua Jumalalta. Kiitosta ja ylistystä unohtamatta. Se, mikä musiikkilaji puhuttelee on syvästi henkilökohtainen asia.
Hannu Paavola ja Martti Pentti. Hengellinen johtajuus on esimerkiksi GLS-konferenssien ja jokseenkin kaikkien kohtaamieni karismaattisten uudistusliikkeiden kantava perusajatus: itsensä johtamisesta aina megaseurakunnan johtamiseen.
Delegoiva johtaminen ja tehtävien jakaminen sekä vastuunkantoon rohlaiseminen seurakunnan työssä on erittäin tärkeä ja hyvä asia. Ongelma syntyy siitä, jos ja kun ”Hengen voimassa” vastuunkantoon halukkaat eivät suostukaan seurakunnan olemassaolevan johtajuuden sekä toiminnan kunnioittamiseen vaan alkavat vallata seurakuntia sisältä päin. Muun muassa New Wine -liikkeen yksi idea on, että seurakunnan työntekijöiden tulisi ajatella samalla tavalla karismaattisesti ja kasvattaa maallikkovastuunkantajat edelleen saman kaavan mukaan. Samalla pyritään syrjäyttämään tätä uudistusta ja sen näkemyksiä vastaan hangoittelevat työntekijät, ja saamaan tilalle oikeanhenkisiä uusia. Ja vastustus kehotetaan murtamaan määrätietoisesti sillä perusteella, että ”Hengen työ synnyttää aina vastarintaa”. Vaikka muodollisesti pysytään kirkon sisällä ja tavallinen kirkkokansa saa pitää perinteiset jumalanpalveluksensa. Totta kai tällainen toiminta edellyttää osaamista ja vastuunkannon jakamista. Mutta juju on siinä, että Suuri Hengellinen Johtaja osaa yleensä toimia pitkäjänteisesti ja taitavasti omien tavoitteidensa edistämiseksi. Tällaisesta Uusi testamentti varoittaa selvin sanoin (2 ja 3 Joh).
Olen joskus määritellyt hyvän johtamisen ’päätöksentekopalveluiden tuottamiseksi’. Esimerkiksi käy vaikkapa Jukolan Juhani, joka veljesten joskus riehakkaankin keskustelun päätteeksi muodosti yhteenvedon, päätöksen toimia niin tai näin. Ilman ’ankaraa poika-Jussia’ veljesten kasvutarina olisi jäänyt vain suunpieksännäksi.
Marko, mitä ovat GLS-konferenssit? Itselläni hyvästä johtajasta on ainoastaan sen kaltainen kokemus/näkemys, että hyvä johtaja kantaa vastuunsa asemastaan. Ei lusmuile eikä viivyttele esimerkiksi vastauksissaan, oli kysyjä kuinka ”tärkeä” tahansa. Kuten sanoin tätä asiaa pitänee funtsata, ehkä kirjoittaa blogi.
Ymmärränkö oikein, rukouspalvrlu ei voi olla vastuullista ja raamatullista? Jatketaan siis entiseen tapaan peläten virheitä. Johdetaan edestä ja urut pauhaavat, tuloksethan jo näemme. Surullista.
Pitäähän virheitä varoa. Sitä kai tarkoittaa valvominen, johon meitä kristittyjä kehotetaan. Aikansa eläneisiin perinteisiin takertuminen on virhe sekin.
Tässä keskustelussa entiseen tapaan tarkoittaa sitä, että vastakkaista mielipidettäkin arvostetaan. Eikä siitä vedetä hernettä nenään. Minullakin on siinä paljon oppimista vielä.
Toivoisin löytäväni paljon maltillisemman tavan. Joku joskus hienosti kommentoi, että mulla olisi aihetta maalata vähän pienemmällä pensselillä, niin kuulijoita olisi enemmän. Sitä mun on hyvä opetella. Onkin tässä keskustelussa hyviä opettajia mukana.