Pauhaava urkumusiikki, keskiaikaiset virret, korkealla saarnastuolissa saarnaperinteeseen pitäytyvä saarnaaja (kasvonpiirteitä ja ilmeitä ei erota), kirkon täyttävä sähköääni, hallinnon ennalta päättämä puheen aihe, perinteen mukainen kirkkokieli, kaiken läpäisevä mollivoittoisuus, rituaalinen ja samana toistuva perinteen persoonattomuus ja ihmisten kohtaamattomuus on mitä seurakunnalla on pääasiallisesti tarjota rivijäsenelleen kirkon toimituksissa rippikoulusta alkaen.
Se ei toimi. Siksi penkeissä istuvien rivit vanhenevat ja harvenevat lähes sitä mukaa kun kuolema korjaa. Nuoret aikuiset ja työikäiset pysyvät poissa. Surullisesti kehityskeskusteluakaan ei mediassa juuri ole. Aktiivisimmat keskustelijat ovat eläkkeellä tai lähellä sitä.
Nyt kirkon olemassaolo roikkuu hintelästi enimmäkseen vain perinteen varassa. Hengellinen tietoisuus on niin hintelää, että yhteiskunnallinen uskottavuuskin on kohta mennyt.
Rituaaleista, perinteistä, tavoista, dogmeista, byrokratiasta, virkasäännöistä on tullut tärkeämpiä kuin kirkon perustiedotustehtävän tekemisestä, jossa kirkon arvojen ja hengen mukaisesti tulisi vallita yhteyden ja rakkaudellisuuden ilmapiiri.
”Teidät tunnetaan siitä oppilaikseni, että teillä on yhteys keskenänne”, lausui kirkon perustaja, jonka oma toiminta oli koko ajan hyvin radikaalia ja jäykkiä perinteitä uhmaavaa.
Muodollisuuksien, rituaalien, kirkkolakien, sääntöjen ja perinteiden noudattaminen ei luo yhteyttä, vaan estää sen.
Jos vastuullisilla olisi rohkeutta ja näkemystä, voisimme panna menneen maailman kirkkokulttuuria syrjemmälle ja ottaa käyttöön uudenaikaisia lähidemokratian, sosiaalipsykologian, ryhmätyön, viestinnän ja tiimitoiminnan toimivia ja koettuja menetelmiä.
Näillä voisimme kehittää seurakuntia, joissa vallitsee avoin, iloinen, lämminhenkinen, kohtaava, rohkaiseva, tasa-arvoinen, innovatiivinen ja hyväksyvä ts. rakkaudellinen ilmapiiri, jossa kaikkien ikä- ym. ryhmien ominaisuudet ja tarpeet on osattu ottaa huomioon.
Ja näin seurakunnasta tulisi taas jotain, jolla on mahdollisuudet tehdä sille uskottua perustehtävää.
Näinkin asiaa voi katsoa.
Alban pappien päällä ymmärretään kuulijan vieroittavan kuullun sanan ja asian puhujan persoonallisuudesta jotteivat asiat mene sekaisin jolloin kuullaan persoonan puhetta eikä Jumaln sanaa ja siitä todistusta.
Eikö johdonmukaisesti albassa väärinkäsitysten välttämiseksi pitäisi vielä olla huppu kiusausten välttämiseksi huomata puhujankin asiaan vaikuttavan. Toki ristisaatto kynttilöineen ja ristin edellä kulkeminen voisivat harvemminkin kirkossa kävijän virvoittaa hyvään kysymykseen missähän menoissa nyt ollaan.
Kristillisen Uskon ja Jeesuksen opetuksen ja hengellisen tiennäytön asiassa en huomaa asiaa Kristuksen Uhrin jokaviikkoisena uudelleen Uhraamisena ja toistamisena.
Olisiko todella Jeesuksen Meille jättämä perintö tässä asiassa.
Veli-Jussin kokemusta luterilaisesta messusta en pysty lainkaan jakamaan. Juuri aivan tavallisen messun olen kokenut ruokkivana ja rakentavana mahdollisuutena Jumalan kohtaamiseen. Virsikirjassa on toki joitakin keskiajalta periytyviä virsiä, mutta kirjan laaja kirjo koostuu kyllä pääasiassa uskonpuhdistuksen jälkeisen ajan virsistä, joita löytyy kaikilta vuosisadoilta 1500-luvulta nykyaikaan. Virsien moninaisuus tarjoaa eri elämäntilanteisiin sekä surun että ilon ilmaisuja. Käsikirjan eri pyhäpäiville antamat tekstit takaavat sen, että kristinuskon sanoma tulee kirkkovuoden mittaan monipuolisesti esille. Saarnan ymmärrettävyyteen on toki syytä panostaa paljon aikaa ja vaivaa ja niin useimmat papit parhaan taitonsa mukaan tekevätkin. Kaava tuo turvallisuutta ja ainakin minulle, varmaan monelle muullekin, se juuri mahdollistaa pyhän kokemisen. Parhaimmillaan luterilainen messu on vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä, yhteys huipentuu sitten Kristuksen kohtaamiseen ehtoollispöydässä.
Yrjö Sahama kirkoittaa hyvin ja asiasta. Näinhän seurakuntalaisten tulisi huomata asiaan osallistua.
Jossakin on kuitenkin tietokatkos kun hyvät sanoitukset virsissämme eivät yhdessä luetun ja todistetun sanan kanssa tuota hedelmää.
Itselleni Ehtoollisvuorolaulumme kehotus Ylentää Sydämemme Jumalan puoleen on tärkeä. Jos osaisin haluaisin asian merkityksellisyyttä välittää eteenkinpäin. Kuitenkin on hyvä voidessamme näin Jumalanpalveluksestamme puhua.
Vielä kiitokset Yrjö Sahamalle kommentista.
Messussahan juuri yhteisöllisyys toteutuu. Seurakunnan toimintaan osallistvat tahot kohtaavat juuri siinä toisensa ja papit. Onglma on vain siinä, miten yhteisöllisyys käsitetään. Jos halutaan jotain syvempää, niin sitä ei saavuteta messujen systeemeitä muuttamalla, vaan yhteisöllisyyden rakentamisella ystävyyssuhteiden kautta.
Kirkossa Veli-Jussin toive ei voi toteutua, mutta mikä estää V-J : tä perustamaan omaa mieleistään seurakuntaa.