Totuttu tie kapenee koko ajan, ellei toimintatapoja muuteta
Helsingissä järjestettiin Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivät, joilla tällä kertaa käsiteltiin paljon yhteisön rakentamista, yhteyden ja moninaisuuden suhdetta sekä maallikkovastuun vahvistamista. Vaikka aiheena oli messu eli jumalanpalvelus, itse asiassa puhuttiin myös seurakunnasta ja kirkosta laajemmin.
”Messun tulemisen kynnyksen pitää olla matala muidenkin kuin vain meidän sisäpiiriläisten mielestä”, linjasi piispa Teemu Laajasalo päivien avajaispuheessaan.
”Täällä on se voima, joka voi saada aikaan muutoksen”, kannusti Laajasalo Helsingin tuomiokirkkoon eri puolilta maata kokoontunutta seurakuntien väkeä. Toisaalta vaikka uutta ihaillaan, muutosta on tapana kirkossa vastustaa.
Päivien yksi johtoajatus oli, että ykseys ja moninaisuus voivat olla totta samaan aikaan. ”Haluaisin pelastaa meidät vastakkain asettelulta. Ei joko-tai, vaan sekä-että”, sanoi Alppilan kirkon pastori Petri Patronen.
Yhteisöllisyys saa eri aikoina erilaisia muotoja. ”Meillä pitäisi juuri kirkossa olla kyky rakentaa yhteisöjä”, muistutti Patronen.
Kansankirkon sisällä voisi olla tiiviimpiä ja erilaisia pienyhteisöjä, jumalanpalvelusyhteisöjä, kuten niitä on myös kutsuttu. Ehkä tämän on ajateltu olevan ratkaisun myös kirkon visaisiin sukupuolikiistoihin.
Niinpä yksi linjaus päivillä olikin, että pitäisi olla erilaisia messuja ja toimintaa eri aikoina, jolloin tavoitetaan erilaisia ihmisiä. Erilaisuudesta muodostuisi kokonaisuus, joka olisi seurakunnan yhteinen juhla.
Toisaalta eri seurakuntien mahdollisuudet järjestää monia erilaisia messuja laadukkaine muusikoineen ja puhujineen vaihtelevat. Isoissa kaupungeissa riittää väkeä moneen lähtöön. Tässä on tällaisten kehittämispäivien yksi heikkous: kun palataan kotiseurakuntaan huomataan, että resurssit eivät riitä.
Maallikkovastuun vahvistaminen eli seurakuntalaisten osallistuminen toiminnan järjestämiseen oli yksi päivien johtoajatuksista.
Englantilaisen Leicesterin Holy Trinity -seurakunnan edustajat kertoivat esimerkkejä siitä, miten vapaaehtoiset seurakuntalaiset voivat kantaa vastuuta seurakunnan toiminnasta. Tämä vaikutti helpolta, maallikoita pitää vain kutsua, kouluttaa ja vastuuttaa.
Yhteisöllisyyden toteutumiselle ja maallikoiden vastuuttamiselle on meillä Suomessa olemassa monenlaisia esteitä alkaen siitä, että on ollut varaa palkata paljon koulutettua väkeä kirkon töihin. Kaipa tarvittaisiin asennemuutos, ellei euro ole nopeampi. Toki lainsäädäntökin tuo omat rajoitteensa, esim. lasten ja nuorten parissa työskentelemiseen. Ja Suomi on harvaan asuttu maa. Uskonnollisuutemmekin on erilaista, ”sisäisempää”.
Englannin ja Suomen kirkot ovat eri asemassa. Siellä, kuten monissa muissakin kirkoissa maailmalla, on vähän työntekijöitä ja vapaaehtoiset kantavat suuremman vastuun. Englannin tilanne voi kuitenkin olla meilläkin edessä.
Holy Trinityn John McGinley otti puheeksi jäsenten vähenemisen lännen kirkoissa, vaikka toisaalla maailmassa kristilliset kirkot kasvavat. Miksei ei siis meilläkin voisi tapahtua kasvua?
McGinley näki kaksi vaihtoehtoa: ”Voidaan jatkaa vanhaan tapaan ja toivoa, että se tuottaisi toisenlaisia tuloksia. Tai voidaan muuttaa toimintatapoja.”
Kontrolloivasta kulttuurista McGinley kehotti siirtymään seurakuntalaisia voimaannuttavaan ja vastuuttavaan kulttuuriin, jossa ihmiset kasvavat täyteen mittaansa.
Päiviltä sai paljon virikkeitä, mutta miten saisi liikkeen jatkumaan kotiseurakunnissa? Eivät ajatukset aivan uusia olleet, mutta niiden mukaan toimiminen on vaihtelevaa.
Toisaalta muista kulttuureista ja olosuhteista mallin ottamisessa on omat hankaluutensa, vaikka niitä on tapana ihailla. Esimerkiksi kun Afrikassa kirkot saattavat olla ääriään myöten täynnä väkeä ja tilaisuudet kestävät tuntikaupalla ja osallistujat bailaavat riemukkaasti, kysytään, miksei meilläkin?
Vaikka vaihtoa tapahtuu, kulttuurit kasvat omista juuristaan. Kannettu vesi ei aina pysy kaivossa, mutta jotain vaikutusta sillä toivoisi olevan.
Toivottavasti nämäkin kehittämispäivät innostavat kokeilemaan uusia tapoja toimia. Vanhalla sapluunalla tuttu tie kun kapenee vuosi vuodelta.
Santta Glaaran kirkolla Tukholmassa ihmetellään sitä, miten monista seurakunnista käydään katsomassa mallia, mutta yksikään seurakunta ei ole lähtenyt toimimaan samoin. Pelkääpä pahoin, että tässä käy samoin.
Kukin pyrkii soveltamaan oppimaansa, vain tietyltä osalta. Otetaan vain pieni pala kokonaisuudesta ja liitetään se vanhaan. Jolloin uusi sulautuu saumattomasti vanhaan systeemiin. Eikä aikaansaa todellista muutosta.
Tietysti tulisi alkaa antamaan opetusta ja hengellistä tiennäyttöä Uskontunnustuksemme mukaan seurakuntajäsenyyden harjoittamisesta alkaen, Ja Pyhän Hengen, Pyhän Yhteisen Seurakunnan,..
Sitten halutessaan kirkon rivijäseniä voisi muistuttaa Pyhän Hengen toimivan seurakunnassa ja sen yhteisissä kokoontumisissa. Miksikähän tätä ei haluta tehdä.
Sitten voisi julkisesti keskustella onko osallistumaton kirkon rivijäsenyys pelastavaa Uskoa. Jos se on ja näin ymmärretään miksi sitten pitäisi Ihmisiä saada jonninjoutavaan yhteisöllisyyden harrastamiseen muodon vuoksi kun asia tulee hoidetuksi helpomminkin.
Toisesta blogista lainaan kommenttina omaani missä esitän yhden mahdollisuuden aktivointiin. Tässä saa huomata jo yhden mukaan lähteneen voivan vaikuttaa omalla käyttäytymisellä useaan Ihmiseen tuttavapiirissään. Ensin vähän taustaa,..
Oliko jo 1986 virsikirjauudistuksen asiana saada osallistumista syntymään rukousten laadinnassa ja tekstinluvun asioissa. Väärinkin hyvin voin muistaa, oli sitten myöhemmin.
Tekstien lukijoina maallikot on saatu ilmeisen hyvin mukaan. Tosin lukukappaleet ovat jäsenneltäviksi usein haasteellisia välimerkkeineenkin, ja näin hyvin saa huomata milloin kutsuttuna asiaa tavaillaan ensimmäisiä kertoja. No, eihän vaiva iso ole, ja hyvä kun saarnavuorossa pappi kertailee jo kerran kuultua.
Toisesta blogista yhteisöllisyyden asiana esitän uudelleen seurakuntalaisille hoitamattomien hautojen asiaa. Kukkia saa edullisestikin seurakunnan hankintana, toki kukkia voisi tuoda itsekin mahdollisuuden mukaan, ja ei muuta kun talkoo päivänä kirkkomaalle. Seurakunta voisi kaffit järjestää paikalle ja voisihan leipä olla myös mukava, ja mehua tietysti.
Hautausmaan hoitaja antaisi ohjeet ja sitä rataa. Laulaa voisi myös sopivassa välissä jos siltä tuntuisi.
Urakasta asiassa ei ole kysymys, toiselle yksi, kaksi hautaa olisi riittävä ponnistus, toinen huolisi sitten enemmän, jopa neljästä kuuteen, ja tämä kukkien laittamisessa. Nurmikothan ajetaan usein koneella kun reunakivetykset on poistettu. Koneitten käyttö olisi haasteellista vakuutuksienkin takia.
Voisiko ottaa mallia idän kirkon jumalanpalveluksista ja sen teologisesta ajattelutavoista? Sehän on hyvin yhteisöllinen hengellinen kokemus.
Olen aiemmin kirjoittanut mahdollisuuksista lisätä Ehtoollisen asiaa. Piti ihan katsoa oliko Yhteisistä eväistä juttu 1.4.tä. todella asiaa Messun varttitunnin asiassa.
Opetuksen ja hengellisen tiennäytön kautta voitaisiin lauantai· iltapäivään ja samoin sunnuntai·iltäpäivään lisätä Ehtoollisen asiaa jolloin yksin, kaksin, tahi perheenä tullaan kirkkoon, ja synnintunnustus ja katumuksen Ihmisarvoinen huomaaminen ja tunnustaminen tehdään kastemaljaan päin kumartamalla.
Asiahan seurakuntalaisille pitäisi tehdä tutuksi ja ymmärrettäväksi. Tällä tavoin jatkuvassa pöydässä lapset siunattaisiin ja isommat saisivat Herran Ehtoollisen. Aikajana olisi tunti jolloin kyseinen pappi ei enempää tulisi vaivatuksi.
Kirkon pelastaa sen opin meneminen sanansaattajan Jeesuksen sanoman perustaan. ” Lähimmäisen rakkaus. Siinä on kaikki laki ja profeetat. Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä ”. Lähimmäisen rakkaus mentaliteetti on ollut ensimmäisessä oliossa alkaen planeetallamme. Ilman sitä ei elämä jatkuisi.
Elämä planeetallamme on alkanut miljoonia, miljardeja, vuosia sitten, ei muutama tuhat vuotta sitten kuten kirkon oppi esittää. Ihmisten kirjoitukset Raamatusta alkaen ovat meidän tavallisten ihmisten omia käsityksiä.
Olimme Markun kanssa viimeksikin samoilla kekkereillä Oulussa, ja hyvät päivät olivat jälleen kerran.
Minusta Leicesterin vieraat tulivat kirkollisesta toimintaympäristöstä, jossa alle prosentti lapsista kastetaan. Koska anglikaanikirkolla ei ole jäseniä (siihen ei kuulu kukaan), seurakuntien on pakko mitata vain kävijäaktiivisuutta. Siitä on löysät pois. Meillä taas on jäsenyys ja sitä kautta liukuva ajatus seurakuntalaisten osallisuudesta – topparin voi jokainen laittaa siihen kohtaan kuin haluaa. Samalla Leicesterin vieraat näyttivät, millä toimintamuodoilla homma menee eteenpäin jopa tuossa tilanteessa.
Onko niin, että meidänkin tulee hakea vauhtia pohjan kautta, ennen kuin kriisitietoisuus on riittävällä tasolla? Minusta juuri julkaistu raportti vapaaehtoistyöstä tulisi lukea tarkkaan.
Erilaiset kulttuuriset jutut kuten rokkaava meininki tai idän mystiikan täyttämä kirkkolaulu ovat parhaimmillaan sisäänheittäjiä, mutta yhteisöllisyys ei rakennu tuollaisten varaan. Minusta ytimessä on evankeliumi ja sen tuoma vapaus – se luo myös yhteyttä, koska näemme jokaisessa veljessä ja sisaressa Kristuksen – se myös antaa voiman ja terveet motiivit lähteä lähimmäistä kohtaamaan. Tästä löytyy seurakunnan ydinreaktori, joka minusta verkoston ja uuden verson toiminnassakin hahmottuu.
Reino suni totesi ihan oikein, että rakkauden kaksoiskäskyssä ovat laki ja profeetat. Lähimmäisenrakkaus on siis lain puolella. Se vaatii ja komentaa meitä, asettaa vastuuseen.
Ei vapauta.
Mutta missä on sitten evankeliumi?